(B. Reinhold).
Taaskin eurooppalainen kuva; mutta samassa myös suuren kansallisen työn
kuva, Juustilassa on viimeinen, eteläisin Saimaan kanavan 28:sta
sulusta.
Saimaan avaralla vesistöllä, jonka alimmat selät ovat 256 1/2 jalkaa
Suomenlahden pinnan yli, on luonnollisena viemärinään Vuoksi, joka
Laatokkaan laskee. Mutta Vuoksi syökseytyy niin jyrkkiä könkäitä
(putouksia) ja niin ankaria koskia myöten alas, että enin osa sen
juoksua on mahdoton aluksin kulkea, eikä se siis voi olla kulkuväylänä
Saimaan ja meren välillä. Jo 1600-luvun alussa ruvettiin siis kaivamaan
kaivantoa Saimaan ja Suomenlahden välille; mutta se työ lakkasi kesken,
ja hyvä onni se olikin, voipi sanoa. Sillä siihen aikaan oli sulkuin
rakentamisen taito vielä sangen huonolla kannalla, ja Savon suurten
järviselkäin vedet olisivat siis luultavasti hirmuisena tulvavirtana
ryöpsähtäneet rantamaan ylitse. Kaivannon kaivamisen tuuma heräsi
sitten uudestaan vasta v. 1826, jolloin 13 talonpoikaa tuli Savosta,
tuoden anomusta siitä maamme suuriruhtinaan etehen. Hankkeita ja
valmistuksia siihen johti Suomen tie- ja vesi-yhdistysten silloinen
päällikkö, paroni Kaarle v. Rosenkampff, joka kaatuikin taisteluun
tämän tuuman puolesta, vaivoista murtuen. Saimaan kanavan kaivaminen
päätettiin keisarin kirjeellä Syysk. 21:ltä päivältä 1844, kanava
avattiin kululle Syysk. 7 p. 1856 ja tuli aivan valmiiksi v. 1858.
Sanomattomat vaikeudet olivat tässä työssä voitettavat. Kanavan koko
läpi kuljettava matka mereen asti, 55 1/2 virstaa pituudeltaan, oli
peri-vetinen. Siellä oli matalia järviä, joissa piti kulkuväylä
syventää, polvittelevia jokia, jotka piti syrjälle johtaa, pohjattomia
soita, jotka piti täyttää, ja höllä maaperä, joka teki että laidat
kerta kertansa perästä vyörivät kaiventoon. Mutta kymmenvuotinen
uutteruus, viisaus ja suuttumattomuus voitti kaikki esteet, ja Suomen
insinöörit, joiden ylijohtajana oli Ruotsalainen, eversti Niilo
Erikson, kuuluisan Amerikkalaisen veli, saattoivat viimein antaa maansa
käytettäväksi työn, joka on jaloimpia lajiansa Euroopassa ja on vaan
maksanut verrattavasti pienen summan, 12 miljonaa 381,000 Suomen
markkaa.
Saimaan kanava yhdistää mereen järvirannikoita sadoin peninkulmin,
ylimaan kaupungeita on koko joukko tullut merikaupungeiksi, salojen
korkeat hongat pääsevät ulos maailmoille, kauppa ja sivistys
pääsevät sisään syrjäisiin takamaihin. Tämmöisen työn loppupaikka
maksaa muistamisen vaivan. Juustilan sulussa, kanavan suulla,
Suomenvedenpohjan ylimmäisessä päässä, on meillä tilaisuus nähdä
kuinka lujasti, huolellisesti se suuri työ on tehty. Kanavan laidat
ovat hienosti silitetyllä harmaakivellä päällystetyt; me näemme
sulkukammion, joka on vuoreen hakattu, vahvoilla porteilla suljettu, ja
jonka yli käy sievä vääntämällä aukeava silta. Veden pinnan korkeuden
eroitus sulkujen yli- ja alapuolella on keskimäärin vähän kymmenettä
jalkaa. Kanavan leveys on vaihtelevainen 31:stä jalasta, vedenpintaa
myöten lukien, missä se käy suoraan, aina 90:äänkin jalkaan
polvipaikoissa; syvyys on 9 jalkaa.
On päiväpaisteinen suvipäivä kohta päivällis-ajan perästä. Ylöspäin
kulkeva höyrylaiva on juuri tullut sulun sisään Viipurin puolelta,
sulunvartijat par'-aikaa ovat sulkemassa alaporttia, ja laivan edessä
oleva silta on jo vasemmalle auki väännetty. Kaksi laivan matkalaisista
on, käyttäen tätä viivytystä hyväkseen, astunut maalle kävelläkseen, ja
saavat kohta tuon pääsemättömän marjatytön kimppuhunsa; toiset
matkalaiset kärsivällisesti istuvat laivassa, kulun jatkamista
odotellen; muutamat katselijat silmäilevät laivan menemistä sulun
kautta. Sulunvartijan tupa vasemmalla puolella, sievä metsä oikealla
ynnä kanavaa myöten käyvä tie edustalla, muuta ei seudusta näe, sillä
kanavan sininen vyö pokjoiseenpäin on peitossa sillan takana. Ei
myöskään näy niitä monia somia huviloita, jotka kanavan varsia yhä
koristelevat ja matkustajan silmiä ihastuttelevat. Höyrylaiva on
saattava niille meidän terveisemme ja on turvallisella, hauskalla
matkallaan epäilemättä saava monta vastatervehdystä niistä liehuvilla
nenäliinoilla.