Vierasmajasta oikealla virranrannalla käypi polku ylös putouksen
niskalle päin. Harva matkustavainen jättänee tämän käynnin tekemättä,
ja penkkejä on sille paikalle asetettu, leposijaksi niille, jotka eivät
tahdo epätasaisilla kallioilla istua.
Murhenäytelmän kolme eri kohtaa -- syy, lankeemus ja sovitus -- ovat
selvästi eroitettavana tässä luonnon suuressa draama-runoelmassa. Nyt
nähtävänä olevassa kuvassa on maalari tuonut etehemme ensimmäisen
kohdan, syyn. Virta on lähtenyt hiljaisesta kodistansa, järvestä,
kulkien niinkuin ihminenkin elämässään, välin hyrskypaikkoja, välin
suvantoa. Hän on alkukoskissa oppinut nuoren voimansa tuntemaan; hän on
nuori jättiläinen, jonka sydän kuohuu halusta tulla mainioksi tämän
elämän taistelussa, raivata itselleen tietä kalliomuurien läpi,
kunnialla kruunattuna päästä tuntemattoman meren syliin. Hän ei pelkää
mitään, hän ei tiedä että raskaudenluonnon-sääntö on häntä itseään
voimallisempi, hän ei tiedä että hän itse, parhaan voittonsa hetkenä,
on räiskähtävä miljoniksi vaahtopisaroiksi. Hän kuvaa itsekästä voimaa,
joka ainoasti omaan itsehensä luottaa, tietämättä että silläkin on
korkeampi valta ylitsensä, valta, joka häntä johtaa ja on ennaltaan
määrännyt hänelle pyrinnön perän sekä tien. Näkemättä vastustamatonta
sallimusta, joka häntä syvyyteen sysää, hän kuitenkin tuntee itsessään
jonkunlaisen levottomuuden. Katsele näitä ristiin rastiin käyviä
kuohu-aaltoja, jotka jo kaukana jyrkkyyden reunasta saattavat mahtavan
virran rinnan kohoamaan, ennustaen sen pian tapahtuvaa lankeemusta.
Mikä vertauskuva tässä luonnon ilmiössä! Nämät levottomat laineet ovat
aivan kuin lakkaamatta vastakkain käyvät, lakkaamatta toisiansa vastaan
riitelevät aavistukset, ajatukset ja himot kadotukseen rientävän
ihmisen sielussa. Mahtavimmatkin historian jättiläisistä --
Aleksanterit, Caesar'it, Napoleonit -- ovat kaatumisensa edellisenä
iltana tunteneet sielunsa salaisimmassa pohjukassa noita ennustelevia,
ristinriitaisia, kalvavia laineita, ja heidän teoissaan on tämä
sisällinen taistelu ollut nähtävänä. He ovat voittaneet tämän
aavistelevan tunteen, sanoen sitä heikkoudeksi, he ovat rohkeasti
niinkuin Imatrakin käyneet tietänsä eteenpäin, ja syvyys on heidät
niellyt.
Itse tämä kaikki-nielevä syvyys on jo ollut kuvattuna toisessa paikassa
tässä teoksessa. Kolmas kohta, Imatra putouksensa alapuolella, on vielä
näkemättä -- se hetki, jolloin erilleen ryöpsähtäneet pisarat jälleen
yhdistyvät uuteen elämään, ja jolloin loppuun kuluneesta tapauksesta on
jäljellä ainoasti tragillisen suuruuden vuosisatoja ihmeyttävä työ:
särjetyt muurit ja vapauteen raivattu tie.
Luonnon vertauskuvien vaikutus ihmis-sieluun on huomaamaton, vaan
ihmeellisen voimallinen. Harva ihminen -- vaikka kuinkin hiljainen,
hidasmielinen, mielikuvitusta vailla oleva -- lienee kauemmin aikaa
katsellut Imatraa sen näljäiseltä, liukkaalta äyräältä, tuntematta
itsessään käsittämätöntä, melkein kuin pahan hengen viekoituksesta
tulevaa halua syöksemään itsensä alas tuohon kiehuvaan pyörteesen.
Moni, sitä tunnetta tunnettuaan, ei ole toista kertaa tohtinut tulla
Imatran salaisen viekoitus-voiman piiriin, ja hän on siinä tehnyt
oikein, sillä onpa joskus tapahtunut, että kiusaus on tullut kovin
suureksi -- tapaturmioita on tapahtunut, joiden syyksi on luultu
kallioin liukkautta -- mutta Jumala yksin tietää Imatran uhrit ja
ihmis-sielun synkät syvyydet.
Noita huvimatkalaisia tuolla ei näy tämmöinen pelko vaivaavan. He
nauttivat kesäpäivän ihanuutta koivujen varjossa, ja yksi tyttönen
likiseudulta tarjoilee heille mansikoita kaupaksi. Levottomasti
lainehtivan, melkein tuskallisen kosken rinnalla tekee Suomen luonnolle
omituinen rauhallisuus virran rannoilla ja tuossa lehtosaaressa kuvan
taustassa sanomattomasti hauskan vaikutuksen. Tässä ovat elämän
molemmat suuret vastakohdat aivan rinnakkain, tehden toinen toisensa
kauneuden vielä täydellisemmäksi, vielä ihastuttavammaksi.