(B. Lindholm).
Kerrotaan Walter Scott'ista, joka itse oli lakimies ja rauhatuomari,
että hän välistä ei voinut olla tuntematta mieltymystä rohkeita
tullivarkaita taikka muita heidän kaltaisiansa kohtaan. Mutta yhtä
vähän kuin sen vuoksi tuon mainion romaaninkirjoittajan laintottelemus
on ollut epäluulon-alainen, yhtä vähän myös syytettäneen meidän
maalaria luvattomasta työstä, jos joku lainvartija tästä huomaisikin
hänen olleen salaisten viinanpolttajain epäluulon-alaisessa seurassa.
Hyvänä kansalaisena hänkin varmaan sydämestään soisi, että nuot kolme,
jotka tuossa hänen kuvassaan puuhaelevat raskaan viina-ankkurin
poiskuljettamisessa, pian joutuisivat lain kynsihin, ja jos jotakin
sopisi lukea hänen syykseen, niin se on se, ettei hän ole pannut
nimismiehen kiiltäviä nappeja eikä siltavoudin vahvaa sauvaa
vilahtamaan hoikkain mäntyin välistä. Hän näkyy tahallaan kuvanneen
tuon laittoman työn aivan häiritsemättömäksi, sitä varmemmin voidakseen
tuoda kaikki kolme lainrikkojaa tänne yleisen mielen oikeuden eteen.
Maantieto on pitänyt huolen siitä että Loviisan kaupunki saaristoineen,
Uudenmaan kaakkois-kulmalla, ilman syyttänsä tulisi pahaan maineesen.
Eihän toki voi vaatia, että joku kaupunki tai saaristo siirtyisivät
pois edulliselta asemaltaan, senvuoksi että vastapäätä sattuu
olemaan Viron rannikko, josta monta monituista veneen täyttä
paloviina-tynnyreitä on tullin ohitse salaa tuotu tänne mustina
syksy-öinä, kunnes muutamille meidän omista rantalaisista tuli kiusaus
itse keittää herkkunestettä Viron votkan sijaan. Ja vieläkin
lopullisesti rauhoittaaksemme lainkuuliaisen lukijamme omaatuntoa,
voimme lisätä, että maalari tässä on kuvannut tapauksen olleilta ja
menneiltä ajoilta, jolloin talollisilta otettiin pois heidän kallis
oikeutensa saada itse muuttaa peltonsa vilja myrkyksi, ja jolloin
ensi-aikoina salaisia viinakotia kasvoi maasta niinkuin sieniä sateen
perästä. Sitten tuli hätyytys-aika varanimismiehineen, palkintoineen
ilmi-antajille sekä tuntuvin sakkoineen lainrikkojille, ja seuraus oli
se onnellinen, että noista luvattomista viinatehtaista pian vaan oli
rauniot jäljellä, kummastukseksi jälkimaailmalle, samoin kuin muinaiset
rosvopesät, joita vielä näytetään siellä, täällä Suomen maanteitten
varrella. Tämmöisen raunion on meidän maalari löytänyt ja taiteen
oikeudella pannut sen tässä jälleen täyteen toimeen, aivan niinkuin
muinaisen rosvopesänkin kuva tietysti tulisi siitä elävämmäksi, jos
siihen kuvataan lisäksi puoli tusina oikeita rosvoja täydessä saaliin
jaon puuhassa.
Paikka on hyvin valittu: yksinäinen, autio saari, tiheä hongikko, ja
likellä ranta, joka monin salasolineen, lahdenpohjukka-piiloineen on
ikään kuin luotu tullivarkaita varten. Viinatehdas on yksinkertaisinta
laatua rakennukseltaan: siihen vaan tarvitaan havu-katos, juuri niin
suuri että suojaa ja kätkee laittoman viinapannun ynnä muut siihen
kuuluvat astiat ja jäähdytyskorvot sekä valmiin viinan. Yhtä helposti
kuin tavara on tehty, yhtä helposti se myös saadaan kaupaksi, eikä ole
auttavista ystävistä koskaan puutetta. Nuot molemmat miehet vasemmalla
puolella ovat nähtävästi merimiehiä, jotka luvatusta voiton osasta
kernaasti ovat apuna. Tuo lihava vaari, joka itsekseen kantaa toista
viina-ankkuria ja niin rakkaasti likistelee sitä koukkuisia polviansa
vasten, taitaa olla varakas rusthollari, joka jo ennalta on tarkoin
lukenut voittonsa markoittain, jopa pennittäin. Pitäähän pyytää
itselleen elatusta otsansa hiessä tässä maailmassa. Ponnistus
ja liikkuminen on terveellinen hänen pönkä-vatsalleen, ja
muutama raippapari tuohon leveään selkään mahtaisi olla vieläkin
terveellisempää.
Paloviinan valta näillä kylmillä Pohjan perillä on kovin suuri ja
turmiollinen, että se olisi voinut mainitsematta jäädä millään matkalla
Pohjanmailla. Tarina kertoo että, koska Herra Jumala oli ihmisen
luonut, paha henkikin tahtoi kilvoitella hänen kanssaan, ja loi apinan.
Jotain samallaista varmaan myös tapahtui, koska Luoja teki viinin
ilahduttajaksi ihmisen sydämelle: kohta ryhtyi paha henkikin puolestaan
työhön ja opetti ihmistä viinaa polttamaan. Turhaan on viiniköynnös
täällä ikäänkuin laskeunut maan tasalle; turhaan on viinimarja täällä
muuttunut jaloimmiksi marjoiksi. Viluinen Pohjanperäläinen tahtoo
kiihoitus-ainetta jähmettyneille jäsenilleen, eikä voi mikään, ei laki,
ei järki, ei armahtavaisuuden tunne, estää häntä uuttamasta alkoholia
leiväksi aiotusta viljasta, Kas se on pimentopilvi Pohjanmaiden yli,
mustempi sen mustimpaa syksy-yötä.
Mutta sitä ei ajattele tuo lihava rusthollari tuolla, kallis taakkansa
sylissään. Hän vaan lukee voittoansa, ottaen äänettömän hongikon
todistajakseen, ettei hän ole koskaan varastanut muuta paitsi
perhekuntain onnea, ei ole koskaan murhannut muita paitsi juomareita.
Voi sinua rehellistä miestä, kuinka väärin sinun rehellisyyttäs on
tuomittu!
Tampereen kaupunki.
(J. Knutson).
Kaljuja harmaakivi-kallioita, mataloita huoneita säännöttömissä
riveissä, yksi kirkko, yksi koivu, kaksi korkeaa savupiippua, pari
järven lahtemaa, ja tuolla perällä harjuja, joiden epätasainen linja
polvittelee taivasrannassa -- siinäkös se onkin kaikki? Siinäkös se on
Tampere, johon matkalaiset kulkevat, nähdäkseen kappaleen Suomen
sydäntä ja ihaillakseen sen tuhansien järvien loistoa.
Ei, ei tämä ole kaikki. Maalari on huviksensa tähän maalannut
kuva-arvoituksen, jossa jotain suurta on piilossa ulkonäön
mitättömyyden takana. Laajenna kuvan näkö-piiri, niin että näet avaran,
välkkyvän järvenselän, niin pitkältä kuin vaan silmäs ulottuu; johda
siitä alaspäin leveä, valkeavaahtoinen juova, kulkuväyläksi ankaralle
koskelle, joka juopi satojen järvien vedet ja kuitenkin yhä janoo
lisää; aseta sen äyräille kuusikerroksisia jättiläis-rakennuksia,
joista höyryn, vesi-rattaitten ja koneitten pauhina uupumattomalla
uutteruudella yöt, päivät kuuluu, saattaen kosken kohinankin
kuulumattomaksi; ympäröi tämä näky jyrkkävietteisillä, metsäharjaisilla
selänteillä sekä silmäs eteen avaralle leviävillä viljavilla
notkelmilla; silloin se olisi Tampere. Tämä kuva näyttää meille
ainoasti yhtä jättiläisen helmankulmaa.
Tampereen kaupunki on Kustaa III:n luoma, mutta itse ajatus kuuluu jo
häntä edelliseen "hyödyn aikakauteen". Veden summaton työvoima oli
täälläkin, niinkuin muualla Suomessa, kuohunut käyttämättä sivuitse, ja
kun nähtiin sen ankaran kosken siellä, täällä pyörittelevän jonkun
mitättömän jauhomyllyn ratasta, niin olisi luullut näkevänsä Suomen
runon Kullervon -- titanien vertaisen voimaltaan -- joka oli pantu
pientä lasta keinuttamaan. Hyödyn aikakausi keksi että hänen hillitöntä
voimaansa saattaisi hyödyllisempiin toimiin käyttää, ja Tampereen
kaupunki perustettiin Lokak. 1 p. 1779. Yksi Hattu-puolueen
päälliköistä Suomessa, presidentti vapaaherra Boije, soi siihen suuren
apunsa, sillä että kaupunkia varten antoi kosken oikeanpuolisen rannan,
jota vastaan vasemmanpuolinen yhä vielä kuuluu Hatanpään kartanon
alle.
Vv. 1821, 1824 sai Tampere vapaakaupungin oikeudet, jota paitsi
suurilla suojelustulleilla masennettiin kaikki kilvoittelu sen kanssa.
Tehtaita siihen syntyi englantilaisten rahavarain avulla; mutta
kaikesta suojeluksesta teollisuuden uutteruus vaan laimenee. Vasta
vapaamielisempäin kauppa-asetusten valtaan päästyä kohosi täälläkin
tehdasliike meidän ajan vaatimusten tasalle. Koski nieli miljonia
kitahansa, mutta ajoi ne monenkertaiseksi karttuneina jälleen ylös
rannoillensa, ikäänkuin kultahietaa. Nyt sen työvoima kehrää ja kutoo
villa-, pumpuli- sekä liinakankaita, sotkee ryysyjä paperiksi, ja panee
liikkeelle konepajoja ynnä kaikellaisia muita tehtaita. Enemmän kuin
6,000 henkeä työväkeä tottelee työkellojen kutsua; heidän lapsensa
kokoutuvat kouluihin; purjevenheet tuovat yhä vereksiä joukkoja
kaupungin karttuvan asukasluvun lisäksi. Aikaa on kestänyt, ennen kuin
vapautta rakastava, autioissa saloissa kasvanut kansa on tottunut
tehtaitten väentunkeesen, umpinaiseen ilmaan sekä yksitoikkoiseen
työhön. Mutta kärsivällinen, kestäväinen, oppimaan taipuvainen
suomalainen luonne on vähitellen siihenkin tottunut, ja Tampereelta on
uusi sivistysmuoto -- tehdasteollisuus -- levinnyt maamme eteläisten ja
läntisten kulmain yli. Tampereen tehtaitten teokset enimmäksi osaksi
menevät Venäjälle; mutta omassa maassa kuuluu yhä harvemmassa rukin
hauska surina, sukkula on sujahtanut pois emännän ahkerasta kädestä,
talon tyttäret eivät enää käy kotikutomissa, vaan puodista ostetuissa
vaatteissa, ja tehtaat ostavat pellavat kun ne vielä pellolla kasvavat.
Kaikki tämä hiljaa, vaan perinjuurin muuttaa kansantapoja;
koneellisuuden rauta-aika on jo saapunut Suomen keskisydämeen. Kone on
herrana, ja sen rätiseväin hammasrattaitten välillä liikkuu työväki
kaasun valossa, vaaleana ja äänettömänä, niin kuin haahmoparvi.
Kaikesta siitä ei tämä kuva anna mitään tietoa. Se on tehty pohjosesta
päin katsoen; avara Näsijärvi on siis alapuolella kuvan kansia, ja
siitä lähtevä, tässä samaten näkymätön, ankara koski, kulkee aivan
oikealla reunalla noitten tehdasrakennusten sivuitse, jotka tässä vaan
parilla törröttävällä savupiipulla osoittavat olevansa olemassa.
Vesikaistale tuolla kuvan taustassa kuuluu viherjäisillä kukkuloilla,
niemillä sekä saarilla niin kauniisti seppelöityyn Pyhäjärveen --
keskusjärveen, joka eri haaroilta ottaa vastaan Näsijärven vesistön
vedet ja viepi ne majesteetillisen Nokiakosken kautta sekä läntisten
järvien läpi Kokemäenjokehen. Tehtaitten alin-omainen pauhu ei ole
voinut tukehduttaa Tamperelaisten ihastusta kauniisen ympäristöhönsä.
Ihanat puutarhat kylpevät kosken ryöpsähyttelemässä vesihuurussa, ja
kaukana kohinasta ja pauhusta saa väsynyt kävelijä korkealla
Pyynikki-vuorella levähdyttää mieltänsä kaukaa kimaltelevain
vedenselkäin ihaelemisella.