(B. Lindholm).
Alkupuolella 15:ttä vuosisataa hallitsi Suomen seurakuntaa Maunu
Olavinpoika Tavast, Turun piispa. Se oli mahtava, loistava
kirkko-ylimys; ei ole katolisuus koskaan ennen eikä koskaan myöhemmin
ollut Suomessa yhtä majesteetillinen, yhtä voimallinen kuin silloin.
Maunu Tavast v. 1443 muutti kymmenen vuotta ennen perustetun
Birgittalais-luostarin meren rannikolle Raision pitäjään, puolentoista
peninkulman päähän Turusta, ja rakennutti itselleenkin kartanon sen
läheisyyteen. Täällä vietti tuo mahtava piispa sitten loppupäivänsä
rauhassa, ja elettyänsä 95 vuoden ikään, saatuansa kyllin sekä ikää
että kunniaa, kuoli hän täällä, sammuvat silmänsä yhä vielä kääntyneenä
hänelle niin rakkaasen luostariin päin.
Nimeksi sille oli pantu _Vallis Gratiae_ (ruots. _Nådens Dal_, suom.
Armon Laakso), ja tuli siitä pian rikkain ja arvokkain luostari koko
Suomen maassa. Birgittalais-nunnia sekä Dominikolais-munkkeja eli
siellä eri konventeissa, noudattaen sangen ankaria sääntöjä samaan
malliin kuin Wadstenan luostari Ruotsissa. Pahaa ei kuulunut tästä
Armon laakson luostarista, mutta kyllä paljo hyvää, sillä se
harjoitti hyvin runsaasti laupeuden töitä, hoiteli kaikkia seudun
vaivasia, sairaita sekä sokeita, ja soi anteliaasti vieraanvaraa
toivioretkeläisille majakartanoissaan; siihen kuului lastenkoulu ynnä
myös kaunis puisto täynnä hedelmäpuita sekä kaikellaisia harvinaisia
kasveja; sen maa-tilat olivat parhaiten viljeltyjä koko maassa. Pian
syntyi luostarin edustalle kauppapaikka, sillä paljon kansaa vaelteli
tänne paikan pyhyyden tähden, saadakseen anekirjan synteinsä
anteeksi-antamiseksi. Pieni kaupunki kohosi tälle rauhoitetulle
turvapaikalle, se kasvoi joutuisasti, ja 15:llä vuosisadalla sillä oli
kaksi pormestaria. Mutta tämä kaupunki kukoisti ja lakastui yhdessä
luostarinsa kanssa, ja sen kukoistus-aika oli sangon lyhyt.
Uskonpuhdistus tuli Suomeen hiljakseen, melkein ääneti, ja ankara vuosi
1527 kukisti yht'-äkkiä, niinkuin maanjäristys, katolisen kirkon
maahan. Naantalin luostarille tuli sama kohtalo kuin sen muille
veljille; sen maa-tilat annettiin entisten lahjoittajain suvuille tai
kruunulle, sen kalleudet ryöstettiin: sen hurskaat, nyt periköyhät
asujaimet saivat kuitenkin vielä vähän aikaa armoilla elää vanhalla
paikallaan. V. 1569 viimeinen abbedissa Naantalissa, Birgitta Kurki
rukoili kuningas Juhana III:lta Jumalan tähden apua muutamille
vanhoille, aivan hyljätyille luostarisisaruksille, jotka vielä olivat
entisessä konventissa jäljellä. Juhana kuningas tämän liikuttavan
rukouksen kuuli; hän antoi luostarille takaisin pienen maa-tilan
vuotuiset tulot, korjautti kirkon ja ilmoitti puolilla sanoilla, ei
olevan hänellä mitään sitä vastaan, jos toisetkin vanhanpuoliset lesket
tai neidet panisivat nunnahunnun päähänsä. Mutta nunnahuntujen aika jo
oli auttamattomasti ollut ja mennyt. V. 1577 kuoli Birgitta Kurki, ja
hänen kuoltuaan oli vaan kolme nunnaa enää jäljellä, jotka tarjosivat
luostarinsa vielä tallella olevat kalleusten tähteet kuninkaalle, sillä
ehdolla että sen sijaan saisivat pienen talon omakseen. V. 1581 oli
vaan yksi heistä elossa, jota ahneet voudit näkyvät ahdistelleen, sillä
kuningas uhkaa ankarinta vihaansa sekä epäsuosiotansa niille, jotka
Naantalin "yksinäisen nunnan" eläkettä supistaisivat. Sama uhkaus
uudistettiin v. 1590. "Antakaa viimein vihdoinkin Naantalin nunnan,
Elina Knuutintyttären, saada saatavansa". Kuinka kauan sitten tämä
"katolisuuden leski" vielä eli, sitä ei tiedetä; mutta näin köyhänä,
näin turvatonna, näin yksikseen hyljättynä katosi hänen kanssaan
katolinen kirkko Suomessa, joka aikanansa oli ollut niin rikas ja
mahtava! Naantalin luostari on sen kirkkaimman loiston ja sen halvimman
alennuksen kuvana.
Luther'in usko katsoi velvollisuudekseen hävittää kaikki "paavilaisen
taika-uskon" jäljet. Luostarin rakennukset purettiin tanteren tasalle;
ainoasti luostarikirkko, nyt lutherilaisena, kohottaa vielä nytkin
mahtavat, kauas meren seljille näkyvät muurinsa kallioiselta rannalta.
Pyhäin miesten kuvia, messupukuja, alttarivaatteita, kalkinpeittoja,
jotka häviöstä ovat säilyneet, ynnä myös kahta (nyt haudattua) muumiata
kirkon-alaisissa holveissa on viime aikoihin asti näytetty uteliaille
jälkeisille. Taruja salaisista holveista sekä maan-alaisista käytävistä
ei ole puuttunut; aukisilmäinen tutkintokin puolestaan on paljastanut
ja kuvannut luostarin perustusmuurit. Jäännöstä nunnien uutterasta
kätevyydestä ovat villasukat ja villavauvat, joita nykyisessä
Naantalissa kudotaan.
Pyssymies eräänä päivänä ajeli lintua takaa, joka viimein valitsi
turvapaikakseen kirkon rauhoitetun katon. Pyssymies ei pitänyt lukua
pyhän Birgitan rauhasta; hän laukaisi, ja lintu putosi kuoliana maahan.
Mutta latingin palava tappuratukko sytytti kirkon katon, kirkko rupesi
palamaan, pyssymies sen näki ja tuli samana hetkenä -- niin taru kertoo
-- sokeaksi. Se tapahtui Maalisk. 4;nä p:nä 1628. Paksut seinät
kuitenkin kestivät tulen voiman, kirkko korjattiin jälleen ja
laitettiin nyt nykyään täyteen kuntoon Suomen kruunun kustannuksella.
Torni rakennettiin siihen v. 1797.
Naantalin kaupunki, jossa jokainen talo on pitänyt oman sukunimensä, on
vaivalla ja tuskalla elää nytkytellyt vuosisadan vuosisatansa perästä,
masentuneena mahtavan kilpaveljensä Turun likeisyydestä.
Meidän aikoinamme vaeltelee taas suuria toivioretkeläis-parvia tuolle
muinaiselle pyhälle paikalle, mutta he eivät tulekaan enää pyhältä
Birgitalta apua rukoilemaan, vaan pakanalliselta veden-jumalalta, tai
hakevat Naantalin terveellisestä mudasta parannusta kivuilleen.
Naantalin kylpylaitos on rikkain kävijöistä koko Suomessa; näille
kaljuille kallioille kokoutuu joka kesä monta sataa kaikilta Suomen
haaroilta tullutta kylpyvierasta, Itämeren tuoretta ilmaa hengehtimään
ja Turkuun tai Turusta kulkevien höyrylaivojen savua katselemaan.
Lindholmin kuva näyttää meille kallioisen niemen, sinisen meren,
tien täynnä käveleviä kylpyvieraita, pikkuisen kaupungin ja jalon
kirkon; mutta kylpylaitoksesta näkyy vaan jokunen hämärä piirre
vasemmalla puolella. Suomessa on monta nientä ihanampaa, vaan ei
yhtään muistorikkaampaa. Kuvaa mielessäsi nämät rannat täyteen
romalais-katolisen kirkon loistavia juhlasaattoja; kuvaa tähän päivän
paisteessa loistavat, liehuvat liput, pyhäin-kuvat, kullatut
pyhäinluu-arkut sekä luostarin kirjavat ikkunat; anna kellojen helistä;
anna Dominikolais-munkkein mustissa, punaisella ristillä varustetuissa
kaavuissansa, nuora vöillä, anna Birgittalais-nunnien harmaissa
puvuissaan, mustissa hunnuissaan, hitaasti astua sivuitse, anna
kuoripoikien veisata _jubilate_-virttä ja harrasmielisten ihmisparvien
sadoittain ma'ata polvillaan Neitsy Maarian taikka S;t Birgitan kuvan
edessä; ajattele siihen lisäksi välkkyvä meri, täynnä kymmeniä valkeita
purjeita -- sitten sinä näet Naantalin entisessä muodossansa. Anna
sitten kaiken tuon komeuden savuna haihtua; hävitä pois maan päältä tuo
mahtava luostari kaikin vierasmajoineen, asukkaineen; aseta sen sijaan
matalia mökkejä, kukkastarhoja ympärille, kukkaspottuja ikkunoille,
sukkaa kutovia akkoja sekä hyväntahtoisia, säästeleviä porvareita,
aseta määrä-aikoinaan sinne, tänne, kaljuille, harvaa männikköä
kasvaville kallioille muutamia kylpyvieraita; anna tämän kaiken yli
kaareutuvan pilvisen taivaan katsoa alas aution meren, suuren kirkon,
pienen, köyhän, hiljaisen, unohdetun kaupungin puoleen -- sitten sinä
näet nykyisen Naantalin. Suomen Avignon'illa ei ole edes komeita
raunioita muistomerkkeinä lyhyt-aikaisen loistonsa haudalla. Se on
"yksinäisen nunnan" kaltainen, joka istuu muistoihinsa vaipuneena ja
oudoksuvin silmin kallioltaan katselee uutta aikakautta.