(H. Munsterhjelm).
Syyskuu-päivä sateen perästä. Kaikki ojat täynnä vettä, puiden
latvoista tippuu. Pilvet tulevat ohuemmiksi; järvi makaa hiljaa,
synkkämielisenä, ääneti.
Maantie, muulloin niin kova ja tasainen, on nyt kuopautunut rattaitten
jäljistä. Se on tiheäliikkeinen tie. Suomen rautateitten nykyisestä
pohjoispäästä, Hämeenlinnasta, virtaa liike pohjoseenpäin Tampereelle,
tehdaskaupunkiin. Monilukuiset matkustavaiset yhä kiistelevät
raskaitten tavarakuormien kanssa puolesta tiestä. Tällä kertaa näemme
kuitenkin ainoasti yhdet ajopelit, yksi hevonen edessä, jotka
pohjoseenpäin kulkevat. Tilavat kyytikärryt ne on, joissa on puiset
resorit, ketaroista tehty häkki; tämmöistä ajovärkkiä vähempivaraiset
usein käyttävät matkoilla. Oikealla puolella kärryillä istuva on
luultavasti talonvuokraaja tai vähempi maan-omistaja, joka menee
syysmarkkinoille Tampereelle, kyytimies istuu hänen vieressään,
puhellen hänen kanssaan vuoden pellavasaaliista. Sääty-ylpeydestä ei
ole puutetta Suomessa, vaan ei sillä ole sijaa maantiellä. Suomen
keskuskunnallisen olon perustuksena on kaikkein yhdenvertaisuus lain
edessä; se seisoo siis kansavallan leveällä pohjalla -- miksi siis ei
köyhä kyytimies saisi istua maan-omistajan vieressä.
Maisema tässä kuvassa ei ole minkään puolesta ihmeyttävä, millään
tavoin merkillinen. Tämmöiset näkö-alat tulevat matkaajalle yhä
vastaan. Nuot kaukaiset kukkulat tuolla, tuo uinahtunut lampi, nuot
mylleröidyt kivet tiepuolessa, tuo metsätöyry oikealla puolella
vaihettelevin lehti- ja havupuinensa, sylenpituisiin pinoihin ladotut
halot, itse maantiekin sitä sulkevan aidan ja avatun portin kanssa, ne
ovat kaikkein tavallisimpia näköjä jokaisella retkellä meidän maassa.
Mutta huomaapas tyvenyyttä tässä kuvassa! Se on syyspäivän liikuttavaa
nöyrää tyytymistä kohtaloonsa, koska elämän vuotuinen kierto on likellä
loppuaan ja lakastumisen aika alkaa. Ei itkua, ei valitusta, ei
alaspainavaa alakuloisuutta; ainoasti vieno, tuskin tuntuva
surumielisyyden vivahdus on levinnyt tämän yksinkertaisen syys-maiseman
yli. Luonto näkyy, luoden suoran, pelottoman silmäyksen hiljaista
järveä ja pilvistä taivasta kohti, katselevan katoomisen alkua. Jos
vaskipiirros saattaisi koivujen kirjavat värit kuvata, niin huomaisimme
jo siellä, täällä niiden viheriäisyydessä kellastuneen lehden; vaan
mäntyihin, noihin yksivakaisiin jöröihin, ei syksyn vaikutus ole
pystynyt. Me näkisimme maankarvaiset kanervanvarret koristettuna
vaaleanpunertavilla kukkasilla, näkisimme katajan tarjoilevan
marjojansa ihmisille lääkkeeksi, näkisimme ruohon tiepuolessa
vihannoida heloittavan niinkuin kevään alussa. Ja tämä luonne luonnon
ilmiössä kuvasteleikse myös ihmismielessä. Jos saattaisimme nyt
katsahtaa sisään kansan majoihin, jotka ovat piilossa tuolla metsän ja
harjujen takana, niin näkisimme saman pelottoman, vakaisen, nöyrän
onneensa tyytymisen, joka valittelematta kärsii välttämättömät.
Munsterhjelm on perinpohjin tutustunut näihin Suomenmaan osiin. Hän on,
niin sanoakseni, saanut Suomen luonnon elävältä käsihinsä; sen
omituinen luonne valuu hänen tekemättänsä hänen pensselistään. Siitä
syystä huokuukin meille tästä syksyisestä maisemasta lämpöinen
rakkauden hengähdys vastaan, ja paksuin sadepilvien takaa aavistelee jo
tulevainen uusi kevät.