Samana vuonna -- 1249 -- jolloin Ludvik Pyhä onnettomalla retkellänsä
Egyptiin joutui vangiksi Damiettessa, rakensi Ruotsalainen Birger Jarl
Wanajaveden viehättävälle rannalle linnan, Hämeen pakanain kurissa
pitäjäksi. Mahtava jarli, joka muutamia vuosia myöhemmin "laittoi lukon
Mälarinjärven suulle", sillä kun Tukholman perusti, laittoi täälläkin
lukon pitkän järvijakson suulle ja sulki pois Hämäläiset heidän
luonnollisilta kulkuväyliltänsä. Niin taitavasti olikin tää paikka
valittu, että sotaisin kaikista Suomen kansan heimoista siitä hetkestä
tunsi olevansa kahleissa ja lakkasi satavuotisesta vimmaisesta
taistelustaan Ruotsin valtaa vastaan.
Birger Jarlin rakennusta mainittiin yhteen aikaan yleisesti
_Kruununlinnahsi_ (Kronoborg), mutta se on nyt paremmin tuttu
_Hämeenlinnan_ nimellä. Sillä oli vettä ympärillään kolmella puolella
ja luultiin olevan tarpeeksi turvaa omista paksuista tiilimuureista;
mutta yhtähyvin sai se myöhemmin vielä paremmaksi vahvikkeekseen
kivivallit kaivantoineen. Se oli välin annettu läänitykseksi mahtaville
herroille, välin asuntona kuninkaan maaherralla Hämeen maakunnassa. Se
paloi aina kellariholveja myöten Kesäk. 5 p. 1659, korjattiin jälleen,
tuli sitten Suomen armeijan varaston säily-aitaksi, viimein
vankihuoneeksi. Rikas kuin Suomen historia on sodista ja urhotöistä, on
kuitenkin harvoin muu veri kuin mestattuin valtio-vankein punannut
Hämeenlinnan muureja, eikä ole koskaan pitkällinen piiritys näiden
muurein vahvuutta koettanut. Keski-ajan sotien aikana oli se kovin
syrjässä, ja nyky-ajan tykkejä vastaan ei se olisi kestänyt. Se on
tyytynyt nöyrempään virkaan, ollen rauhattomina aikoina asevarastona ja
peräytyvän sotavoiman tukena; ja näin se on vanhentunut niinkuin
sotavanhus linnanvartijana. Kaikkein viimeeksi se nyt on tullut
kuritushuoneeksi ja koppi-vankihuoneeksi; olihan se alustakin
rakennettu maan poikien _kuritukseksi_.
Kauniin-näköinenpä se linna on vieläkin keskiaikuisessa muodossaan, ja
vuosisadat ovat sitä varovaisesti kätelleet; vasta nyky-ajan
käytännöllistä hyötyä tavoitteleva henki on osaksi sen valleista
kukkulat pois-vienyt. Yhdessä tornissa oli ennen aikaan nähtävänä
Birger Jarlin kuva, kalkki toisessa, monikielinen ruoska toisessa
kädessään, oikein voimallisen lähetyssaarnaajan esikuvana. Kapean,
yhteen torniin vievän käytävän nurkassa on komero, johon tarinan mukaan
jarlin sisar elävältä muurattiin sisään, siitä syystä että oli yhteen
pakanallisista Suomalaisista rakastunut. Historia tosin tästä ei tiedä
mitään, mutta onpa muutama romantisuuden rakastaja katsonut aineen
novelliksi kelpaavaksi.
Suomen vanhimmat kaupungit ovat kaikki syntyneet kauppapaikoille meren
rantamailla, ja pitkä aika kului ennenkuin Birger Jarlin linnan
edustalle kasvoi pieni kauppala. Se otti paikkansa salmen äyräälle,
linnan eteläpuolelle, sai ensimmäiset oikeuskirjansa Pietari Brahelta
v. 1650; sillä oli kahdet markkinat vuodessa, mutta kauan aikaa antoi
-- virallisen tilastotieteen sanoilla puhuen -- "krouvinpito sille
vähäisen elantonsa": -- sotamiehillä tavallisesti on kurkku kuiva.
Vuosi 1770, jolloin se vielä kappaleen etelämmäksi muutettiin, on vasta
Hämeenlinnan kaupungin oikea syntymävuosi; uusi asemanjärjestys tuli
valmiiksi vasta v. 1798. Parolan nummi, jossa avaralla hietakankaalla
100,000 miestä aivan mukavasti saattaisi pitää sotaa, oli hamasta
Kustaa III:n ajoista kuuluisana leiripaikkana Suomen armeijan kokouksia
sekä sotaharjoituksia varten. Täällä, katselmusta pitäessä, putosi se
nerokas kuningas hevosen selästä ja katkaisi jalkansa v. 1782; täällä
myös Aleksanteri II katsasti uudestaan kokoonpannun Suomen ruotuväen
v. 1863, ja tälle paikalle tämän väen upseerit, ikään kuin aavistaen
meidän armeijan pian tapahtuvaa, surettavaa hajottamista, asettivat
komean vaskileijonan, joka samassa on muistopatsas rakkaalle
hallitsijalle sekä kuolemaan asti uskolliselle soturi-sukukunnalle.
Tällä vaskileijonallakin on historiansa, mutta se on jälkimaailman
kirjoitettava.
Hämeenlinnan kaupungista paloi 2/3 osaa Syysk. 14 p. 1831 ja on se sen
perästä "ehdompana entistänsä" kohonnut tuhastaan. Eräs maaherra,
vapaaherra Rehbinder, on rakentanut itselleen kestävämmän muistopatsaan
kuin mitä aikalaisensa käsittivät. Hän on kuritusvankien työllä luonut
pohjoispuolelle kaupunkia mitä ihanimman puiston mäkien, lahtien ja
salmien välille. Ja toisellakin puolella salmea on hän raivannut tien
jyrkkäseinäiselle Aulangon vuorelle, jossa katselijan silmien eteen
avautuu näkö-ala niin jylhä, järvi niin pimentoinen, kuin ainoasti
Skotlannissa ja Suomessa voi saada nähdä.
Munsterhjelm on maalannut kuvansa puiston puolelta. Me näemme salmen
ynnä siinä kulkevan pienen höyryn kanssa vasemmalla puolella, ja
edustalla pienessä veneessä kaksi herraa nuottaa laskemassa. Tuolla
sievällä niemellä seisoo rakennuksia täällä majailevan Venäjän sotaväen
varalle, sillä Hämeenlinna yhä edelleen on asevarasto ja sodan aikana
tärkeä paikka. Perempänä näkyy linna, sen takana osa kaupunkia
omituisen kirkkonsa kanssa, jolla on pyörön muoto, saarnatuoli
keskikohdassa. Oikealla sivulla näemme kappaleen niitä lehto-kujia,
jotka kaupunkiin saattavat; aivan perällä Wanajaveden sulku-rajoina
olevat vuoriharjut. Koko seutu on rikas ihanista näköaloista.
Hämeenlinna on nyt muuttunut Helsingin etukaupungiksi. Sen ulkonainen
muoto, elämäntavat ja hinnat mukaantuvat yhä enemmän pääkaupunkia
myöten, vaan yhtähyvin tuntuu kohta, että täällä ollaan kymmenen
peninkulman päässä meren rannalta. Kesäilma on täynnä havumetsäin
hajua, keväät ovat aikaisemmat, vikeriäisyys tuuheampi, luonnon
vaikutus vähemmin häiritty. Rautatie, kauppaliike, sotaväki voivat
ainoasti hetkeksi synnyttää jotain liikunnon tapaista. Hetken päästä on
jo Suomen luonto jälleen päässyt yksin valtahansa; sanoin selittämätön
yksinäisyyden tunne leviää vastustamattomalla voimalla koreain,
säännöllisten katujen, ihanain puistojen, rauhaisain järvien,
vuoriharjujen ja tasaisen, avaran, äärettömän kankaan yli.