(R. W. Ekman).
Muutamana päivänä Lokakuussa Matti Aitto jostakin rajapitäjästä Hämeen
puolella on tullut Turkuun ruis- ja hamppu-kuormansa kanssa. Syksyinen
sää on sateinen ja tie kuoppainen. Kärryt raskaan kuormansa kanssa ovat
kauan aikaa horjahdelleet kuopasta kuoppaan, aivan kuin laiva
myrskyisellä merellä, siksi kun vasempi pyörä viimein väsähtyy leikkiin
ja ottaa katketaksensa. Matti Aitto vääntelee matalaa huopahattuansa
pari kertaa päässään, arvelee ajattelee jonkun aikaa vahinkoansa, sitoo
sitten pyörän kokoon nuorilla niin hyvin kuin voi ja pääsee näin
kutakuinkin perille. Saatuaan tavaransa myödyksi, tahtoo hän jälleen
lähteä kotiin suolakuorman kanssa, mutta ei voi sitä ennen olla
korjauttamatta pyöräänsä. Perinpohjin asian mietittyänsä ja useammin
kerroin tehtyänsä tuota tuttua temppua että tempaa kädellään korvan
taustaa, menee hän viimein vihdoin pajaan Aurajoen vasemmalla varrella
ja ilmoittaa asiansa. Seppä, jolla aina on runsaasti työtä
laivatehtaassa, joka aikanansa on käynyt ali-alkeiskoulua ja jossa
näkyy hyvä kappale ylpeyttä siitä että hän on mestarina sepäntaidosta
kuuluisassa Turussa, pitkään aikaan ei suvaitse luoda silmäystäkään
sisääntulijaan, kunnes viimein muutamien hopeamarkkain kaunopuheinen
helähdys taivuttaa hänet suomaan apuansa hätään joutuneelle
talonpojalle. Työhön ryhdytään paikalla, mestari on asettanut
katkenneen pyöränvanteen ahjohonsa eikä katso halvennukseksi itse nyt
painaa paljetta, jolla aikaa oppipoika pitää pyörää. Matti Aitto istuu
tyytyväisenä vanhan arkun päällä, hiilivasun vieressä, pistää tupakkaa
piippuunsa ja antautuu puheisin vähemmin herrastelevan oppipojan
kanssa, joka mielellään kieltänsä pieksää, sill'aikaa kuin kädet saavat
levätä, ja joka suurella halulla tiedustelee nauriitten hintaa. Sinä
hetkenä Ekman astuu sisään.
Meidän maalarimme on, pari tuntia kotona työtä tehtyään, lähtenyt
tavalliselle kävelyllensä lämpimenä syys-aamuna ja poikkee nyt pajaan
vaihdellaksensa pari leikkipuhetta ystävänsä sepän kanssa, sillä Ekman
tutkistelee kaikkia kansan elämän haaroja ja erittäinkin rakastaa
seppiä sekä pajoja, luultavasti tuon ahjosta lähtevän loistavan valon
tähden. Tarkalla silmällänsä hän paikalla älyää tässä kuvaksi sopivan
aineen, kaappaa lyyjyskynänsä ja piirustaa muutamilla harvoilla, mutta
vilkkailla piirteillä kaikki nuo kolme miestä ynnä myös koko pajan
sisustan monin monellaisin kaluineen -- ahjon, palkeen, alaisimen,
ruuvipenkin, hiilivasut, vesi-astian, vasarat, lapiot j.n.e. vieläpä
lisäksi avonaisen ovenkin ja sen kautta näkyvän jokirannan sekä
kaukaisen tuomiokirkon sumuisessa syys-ilmassa. Ei unhota hän sepän
koiraakaan, joka uhkaavaisena seisoo oven suussa (tämä, sivumennen
sanoen, on tässä teräspiirroksessa tullut jokseenkin epäselväksi).
Ainoa, jota maalari ei ole muistanut, on oma itsensä.
Ekman on perinjuurinen idealisti, olkoon se sanottu hänen kunniakseen,
sillä se ei kuitenkaan estä häntä, niinkuin esim. tässä paikassa,
suurimmalla tarkkuudella kuvaamasta arkipäiväisimpiäkin aineita. Mutta
jos joku realisti tekisi sen muistutuksen että tässä pajassa ainoasti
hiilet ovat oikein nokiset ja että varsinkin tuota nuorta oppipoikaa
milt'ei voisi luulla valepukuun kätkeyneeksi tyttöseksi, niin emme
tiedä muuta vastausta, kuin että ainoa, joka siihen olisi selityksen
voinut antaa, ei nyt enää ole elävien joukossa. Seppä itse sitä vastoin
on ilmisestä elämästä otettu kuva, ja kukapa talonpojan koko muodossa
ei huomaisi sitä mestarillista veitikkamaisuutta, jota Ekman yksin on
osannut sovittaa jäykkiin, jörömäisiin suomalaisiin naamoihin, ja joka
niissä todentodella aina on näkyvissä meidän kansalle omituisen,
leikkiä ja pilaa rakastavan luonteen ilmoituksena?
Ei se ole paljasta sattumusta, että tämä paja on saanut sijansa näissä
kuvissa. Sepän työ on ollut Suomen kansan ensimmäisenä käsityönä ja on
vanhimmista ajoista saattanut Suomalaiset mainioiksi. Suomen
muinais-tarukin, kun tahtoi kuvata miestä täydessä voimassaan ja
viisaudessaan, valitsi esikuvakseen ijän-ikuisen takojan Ilmarisen. Ja
pakanuuden ajoista alkain on Suomen kansa pitänyt seppää sekä
sepäntyötä erinomaisessa kunniassa. Se mies, joka kovan raudan
taivuttaa, saapi myös kovan maankin taipumaan; hän taivuttaa myös kovan
onnen, hän on "onnensa seppä". Sen tiesi Ekman: hän tunsi Suomen kansan
ja Suomen tarun, hän ei tahtonut että muukalaiselta tällä hänen
matkustuksellansa Suomessa jäisi seppä näkemättä.