(H. Munsterhjelm).
Lunta on Alpeilla, Karpateilla, Pyreneoilla, onpa Atlas-vuorillakin
Afrikan paahtavan päivän alla, mutta vilkasta elämätä lumen päällä ei
nähdä muualla kuin pohjoismailla. Täällä, missä tietön, poluton salo
aina on lähellä asunnon kynnystä, ovat siltoja rakentava ensimmäinen
jää ja tietä tasoittava ensimmäinen lumi aina tervetulleita vierahia.
Heitä paitsi meidän tukkimetsämme jäisivät kannoilleen lahoomaan,
meidän laivamme kulkisivat tyhjinä, meidän karjamme kuolisivat nälkään
ja tuli takassamme sammuisi talvisella pimeällä. Me itse olisimme
puolet vuotta suljetut erille naapureistamme, ja pitkällinen pimeys
tuntuisi meistä yksinäisyydessämme kahta synkemmältä.
Ensimmäinen valkoinen lumi Marraskuussa on aivan kuin päivänsäde
kajanteesta aikaisemmin syksyllä. Ilma selkiää, tiet valkenee, pellot
ovat ikäänkuin sokeria olis päälle ripoitettu, koko luonto muuttaa
lakastuksen toivottoman puvun hienoon, paistavan valkoiseen paitaan,
jossa nukkuen se odottelee toista kevättä. Silloin visertää pulmunen,
silloin virkistyy jälleen ihmisen nolo mieli, reki rientää, kevykäisenä
kuin lentävä pilvi, ja Munsterhjelm'in kuva on valmis.
Edessämme on luminen salo Hämeenmaassa. Hanki on peittänyt
hienovartiset kanervat, monikulmaiset kalliot, viidakot, kannot, puiden
oksat. Havumetsä seisoo lakastumattomasti vihriäisenä, vaan lumi-taakan
alla vaipuneena, ja tuossa rotkossa oikealla puolella on kenties
karhulla talvipesänsä. Katsoppas tuota taivaan kaistaletta, joka
vasemmalla puolella tuolla perällä näkyy! Se on paksu, harmaa uudin,
joka ennen iltaa on tuiskuttava alas uusia, miehenkorkuisia nietoksia
lisään; mutta tälle kuvalle ei olisi voinut keksiä sopivampaa taustaa,
sillä sen päällä näkyvät puitten kaikki haarat ihmeteltävällä
hienoudella.. Kaikki on levolla, vaiti, jylhää ja jaloa. Luonto näkyy
miettivän omaa salaisuuttansa. Välistä vaan risahduttaa orava
hypätessään oksalta oksalle, ja ripoittelee metsäkana hienoja jälkiänsä
äsken sataneesen lumi-vitihin.
Kaksi elävää, hengehtivää olentoa tässä kuvassa vaan näkyy. Mitä
toimittaa tuo mies harmaassa mekossa ja pruunisessa puuhkalakissa,
seisoessaan kumarruksissaan tuon nuoren hongan vieressä? Hän hakkasi
polttopuu-tarpeensa täällä mennä talvena. Hän latoi ne silloin pinoihin
mäen juurelle, antoi niiden kuivaa kesän-ajan ja tuli nyt niitä kotiin
talohonsa kuljettamaan. Siksi aikaa kuin mättää kuormaa re'elle, on hän
ohjaksilla sitonut hevosensa kiinni nuoreen mäntyyn. Tarpeetonta
varovaisuutta! Uskollinen juhta seisoo tuossa, pää alaspäin, vemmel
kaulan yli, niin maltillisesti odotellen, niin nöyrästi tyytyneenä
kohtaloonsa, kuin olisi sillä tallin seinä ja seimi edessään, eikä
puoli peninkulmaa kelvotonta metsätietä ja takanansa raskas kuorma.
Hetken kuluttua on mies hevosineen jälleen kadonnut näkyvistä, ja metsä
silloin seisoo häiritsemättömässä yksinäisyydessään. Ei liikahda
havukaan kuusen oksalla, mutta paksupilviseltä, harmaalta taivahalta
alkaa laskeutua isoja, pehmeitä lumihöytäleitä, valkoisia kuin
joutsenen untuvat, yksinäisen seudun päälle. Lumihöytäleet tarttuvat
tyviin ja oksihin; ne satavat yhä tiheämpään ja suoraan alas; näyttää
siltä kuin valkoinen esirippu laskeutuisi alas taivaan ja maan väliin;
mahdoton on selittää mistä ilma alkaa, mihin nietos päättyy. Ei voi
nähdä kahdenkymmenen askelen päähän, kaikki on aivan ääneti -- ja
kuitenkin on täällä kolme elementtiä kuiskuttelemassa toinen toiselleen
luonnon umpisalaisella kielellä. Kuulumatta latoutuu nietos nietoksen
päälle, ja Hämeenmaa on peitossa lumen alla.