(O. Kleineh).
Hankoniemen itäpuolella pistää Suomen lahti mantereesen pitkän, kaidan
poukaman, nimeltä _Pohjanlahti_. [Tätä pientä Pohjanlahtea (ruots.
Pojoviken) älköön suinkaan sekoitettako Pohjanlahden kanssa, joka
Suomen ja Ruotsin eroittaa.] Merivesi siinä pian menettää
suolaisuutensa, Hankoniemen valkeat rantahiedat muuttuvat
vihriöitseviksi nurmikoiksi, ja kansakkaat kylät, suuria
herraskartanolta ja ruohoisia laitumia välillään, todistavat seudun
viljavuutta.
Pohjanlahti, jota purje- ja höyry-alukset yhä kyntelevät, on luotu
kulkuväyläksi ja kauppatieksi läntiselle Uudellemaalle. Lahden
soukimmalle paikalle, puolen peninkulman päähän pohjoispuolelle sen
suuta, syntyi 14:llä vuosisadalla kauppala, joka sai nimeksi
_Tammisaari_ (Eknäs), koska sen ympäristö silloin oli täynnä tuuheita
tammistoja. Tammisaari kuului vähän matkaa sieltä olevan _Raseporin_
linnan alle, jossa silloin läntisen Uudenmaan maaherra asui, ja noin
mahtavan miehen suojan alla katsottiin kuninkaalta hankittavat
kaupungin-oikeuskirjat tarpeettomiksi. Kauppalasta vähitellen kasvoi
pieni merikaupunki, jota sen suojelijat välin auttelivat, välin
ryöstelivät, sillä Raseporin linnanisännät eivät suinkaan laiminlyöneet
käyttämättä, niin paljon kuin vaan heillä valtaa oli, tuosta heidän
alusmaallaan olevasta runsastuloisesta satamasta saatavia etuja. V.
1546 viimeinkin sai Tammisaari Kustaa Waasalta kaupungin-oikeudet,
jotka sitten useammat kerrat uudistettiin, vaikkei niistä sentään
lähtenyt enempää apua kuin muistakaan papereista ja pärmäkirjoista
noina levottomina väkivallan aikoina. Raseporin lääni oli silloin
Leijonhufvud kreivien omana aina Suureen Ryöstöön saakka; he
hallitsivat Tammisaarta itsevaltaisella kädellä, välistä anteliaina
suojelusherroina, useammin porvarein ja talonpoikain sortajina. Vasta
kun Rasepori Kaarle XI:n aikana otettiin kruunun omaksi ja tehtiin
Uudenmaan rykmentin everstin virkataloksi, silloin vasta Tammisaari
pääsi tuosta suojasta, jota se monta kertaa oli saanut maksaa kalliilla
hinnalla.
Sen sijaan nyt kruunu otti kaupungin holhousvaltansa alle ja saikin
hyväntahtoisilla säätelemisillään vapaan kaupan niin peräti
kuristetuksi, että Tammisaari, silloin kun se v. 1765 sai laajennetun
ja v. 1830 täyden merenkulun-oikeuden, jo oli aivan mitätön. Itseksensä
jätettynä olisi se edullisen asemansa avulla luultavasti tullut
kukoistavaksi kauppapaikaksi; nyt se on vaan toimellinen
nurkkakaupunki, jossa ympäristön kalastajat vaihtelevat saalistansa
suoloihin, tupakkaan sekä pellaviin. Tammisaaren kuuluisimpana
tuotteena entisinä aikoina oli Suomen ensimmäinen oppinut mies,
mathematikko ja tähtitutkija Sipri Aaroninpoika Forsius, joka täällä
kirkkoherrana lopettikin päivänsä. Uudempina aikoina on Tammisaari
ollut mainio kilohaileistaan, humalistaan, sormikkaistaan sekä
ihanista tyttösistänsä. Katoamaisillaan on muuten nyt se onnellinen
rauhallisuus ja se patriarkallinen elämänlaatu, joista Tammisaarta aina
kehuttiin. V. 1830 osti kaupunki 50,000:lla ruplalla läheisyydessään
olevan säterikartanon, nimeltä Latukartano; sen rakennukset ynnä
myös avaran alustan kanssa sitten nyt v. 1870 lahjoitettiin
nais-opettaja-seminarioksi maamme ruotsinkielistä rahvasta varten.
V. 1871 toi tämä opisto kanssansa uuden aikakauden sekä tuoreen
nuoruuden-hengen tuohon ikivanhaan kaupunkiin. Ja v. 1873 uusi rautatie
tempaisee Tammisaaren kokonaan irti kaikista totutuista tavoistaan ja
viskaa sen, vasten tahtoa, jos ei myöten, siihen kuohuvaan
liikevirtaan, joka pian on vilisevä Pietarin ja Hankoniemen välillä.
Kilpailu uuden kaupungin kanssa, joka on syntyvä rautatien loppupäähän,
niemen nenään, on oleva Tammisaarelle taistelu olemisesta tai
olemattomuudesta, loistavasta tulevaisuudesta taikka perikadosta.
Rautatie on rakentanut komean siltansa Pohjanlahden poikki; kaupungin
täytyy rakentaa oma silta sen viereen taikka on se hukassa.
Rahoja tulvailee sivuitse; ympäristön kansa on kuin pyörryksissä;
tavarain ja työn hinta kohoaa. Loppunut on pienten vaatimusten, nöyräin
tapojen aika; pikku Tammisaaren on käynyt kuin miehen, joka illalla
satamassa meni laivaan ja aamulla herää pauhaavalla merellä, jolla
tuulet ja laineet ajavat hänen alustansa teille tietämättömille.
Kaikesta siitä tämä rauhallinen kuva ei tiedä mitään. Keskustassa
näemme kauas selälle näkyvän valkean tornin; se kuuluu kaupungin
vahvaan, harmaakiviseen kirkkoon, jonka v. 1653-66 Tammisaaren
silloinen mahtava herra ja suojelija, valtaneuvos Kustaa Aadolf
Leijonhufvud rakennutti ja varusti taiteellisessa suhteessa hyvin
kallis-arvoisella, luultavasti kolmekymmenvuotisesta sodasta saadulla,
alttaritaululla. Sen ympärillä seisovat ryhmittäin mäkien kukkuloilla
sekä vietteillä kaupungin matalat huoneet, puoleksi peittyneenä
puutarhojensa vihriäisyyteen, ja edustalla näkyy osa lahden lähimpää
selkää. Mutta uuden ajan kolmea merkillisyyttä, jotka pian ovat
muuttavat Tammisaaren koko muodon -- höyrylaiva-laituria ynnä siihen
kuuluvan, "Knipan"-(Sotka) nimisen, sievän uima- ja ravintohuoneen
kanssa, seminaarin rakennuksia kankahalla kaupungin takana ja
rautatie-siltaa Pohjanlahden poikki -- niitä kolmea ei kuva meille
näytäkään.
Maalari on mielemmin tahtonut kuvata meille sen Tammisaaren, joka on
katoamassa, tuon vanhan-aikuisen, yksinkertaisen kaupungin, jommoisena
se oli eilen ja vielä suureksi osaksi tänäänkin on, vaan ei enää ole
huomenna oleva. Uuden ajan uudet laitokset tuovat vilkkautta ja
liikettä; mutta vanhat, rauhalliset olot paremmin miellyttävät
taideniekkaa ja hiljaista katselijaa. Nuot matalat huoneet, joiden
katot menneen vuosisadan tavan mukaan ovat useammassa taitoksessa, nuot
monet turvekatot täynnä heinää ja lehmänherutinkukkia, nuot monet
sievät puutarhat, tuo viheliäisyys, tuo kukkashaju, tuo lintuin laulu
joka haaralla, tuo tuore meri-ilma ja laineitten läike kolmella
puolella -- se kaikki tekee omituisen, lempeän, viihdyttelevän
vaikutuksen. Se matkalainen, joka on isoin kaupunkein mukavuuteen
tottunut, kaivatkoon täällä niiden komeita ravintolakartanoita ja
lörpöitteleviä passareita; Tammisaari, joka osakseen on saanut kauniin
luonteen ja kodikkaan hauskuuden, saattaa vielä hänelle sanoa: "Mene
sitten vaan minun sivuitseni!" Mutta pian on se itsekin tuleva täyteen
komeita ravintolakartanoita, prameutta ja ylellisyyttä -- jos ei se
kaikki virtaa sen sivuitse uuteen Hankoniemen kaupunkiin -- ja se, joka
kolmenkymmenen vuoden kuluttua katselee tätä kuvaa "Matkustuksessa
Suomessa", on ihmetellen kysyvä: "Tuokos se on Tammisaari?" Ei, niin
silloin kuuluu vastaus, _se on ollut!_ Ainoasti vanha, kunnianarvoinen
Herran-huone korkean, valkoisen torninsa kanssa on silloinkin, samoin
kuin nyt, katseleva lahden selkien yli Hvitsand'ille päin, ja, itse
muuttumatta seisoen niinkuin ijankaikkisuuden henki, puhuva
tulevaisille polville niistä päivistä, jotka on olleet ja mennehet.