(R. W. Ekman).
Kaski on sammunut, siemen on kylvetty viljavaan tuhkaan, peltomies
palajaa avaraan kotitupahansa. Hän on varakas mies, hänen asuntonsa,
vaikka koristelematon, on varustettu kaikilla tarpeilla, joita hänen
vaatimaton mielensä haluaa. Keskipäivän aurinko paistaa sisään matalan
ikkunan kahdeksasta pienestä ruudusta; nämät pienet ikkunat ovat vielä
muistoja savupirtistä, jossa päivänpaiste oli liikaa ylellisyyttä, ja
Pohjoissuomalainen ei näin vähään valoon tyytyisikään. Päivänpaiste
sädehtii pöydälle, joka päivällis-ateriaa odottelee; sen sijasta sen
päällä nyt seisoo kahvipannu, sillä rakas vieras on tullut taloon.
Isäntä katselee häntä kunnioituksella melkein kuin pyhää miestä, vanha
emäntä kuultelee tarkimmalla huomiolla, sievä miniä, ripoittaissansa
jauhoja pannuun, kääntyy häneen päin, ja lapsenlapsi mummon sylissä ei
yhtäkään kainostele vierasta.
Kuka tää vieras sitten on, jota kaikki niin yksinmielin ihmettelevät?
Hän istuu pöydän peräpäässä, paperi kädessä, läkki-tötterö edessään.
Onko se oppinut herra, joka lukee viisauttansa oppimattomalle
talonpojalle, vai onko se kenties pappi, ainoasti kaulustansa vailla,
joka näin ennalta koettelee ensi sunnuntaina pidettävän saarnansa
voimaa?
Eipä se olekaan oppinut herra, eikä papiksi vihitty, eipä edes
oppineempi mies kuin moni muukin ajattelevainen talonpoika,
ja sininen sarkanuttu myös ilmoittaa säätyä, jota puoli-oppinut
rikkiviisaudessansa pitää paljon halvempana itseään. Tämä mies on,
sanalla sanoen, halpa keskievari, isäntä Toholahdessa Suonenjoen
pitäjässä, mies, jonka virkana on luonansa majoitella ja eteenpäin
matkalle saatella kaikenlaisia matkalaisia, niin hyviä kuin pahojakin;
kenties on hän joskus valjastuttanut hevosen sinunkin rekesi eteen, jos
olet sattunut noilla Savon seuduilla kulkemaan. Mutta yhtähyvin näet
tässä edessäsi yhden niistä valituista, joille kaikkivaltias Luoja
runsaammin kuin muille kuoleman-alaisille on suonut kipunan
taivaallisesta valostaan. "Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja sinä kuulet
sen äänen, vaan et tiedä kusta se tulee ja kunne se menee; niin on myös
jokainen, joka Hengestä syntynyt on". Mitä Hän siitä huolii mihin hänen
siemenensä sattuu, korkeimman sivistyksen kukkuloilleko vai halpaisen
talonpojan syrjäiseen mökkihin?
Pentti Lyytisen elämäkerta ei ole pitkä, sillä sisällinen elämä
peittäytyy ulkoa-katsojan silmiltä näkymättömäksi. Hän syntyi
Suonenjoella ja oli jo lapsena iloinen, hauska, opinhaluinen poika,
mutta ei saanut koskaan enempää oppia, kuin mitä itse saattoi
poimia kokoon sen ajan harvalukuisista suomalaisista kirjoista. Jo
24-vuotisena rupesi hän keskievariksi kotitalossaan ja piti tätä
vähävoittoista virkaa sitten lakkaamatta kaiken pitkän ikänsä, koko 64
vuotta. Kukapaties hän siinä tulikin tilaisuuteen enemmän kuin moni muu
nähdäkseen ja puhutellakseen korkeampioppisia ja enemmän kokeneita
miehiä. Hänkin mielellään noudatteli matkustelevain herrojensa
esimerkkiä ja kävi pienillä matkoilla pienen maailmansa rajain sisällä,
Savon ihanilla rannikoilla, ja niillä matkoillaan hän ripoitteli
ympärilleen niitä hetken innossa valmistuneita runoja, jotka ovat
tehneet hänen nimensä kuuluisaksi ja rakkaaksi kotiseuduilla. Hän
lauleli häntä likimpänä olevista aineista -- uudesta kirkosta, vanhasta
talosta, maanviljelijän suruista sekä iloista, ajan kerkeästä kulusta,
kotiseudun vaihtelevista kohtaloista, työmiehen kunniasta ja
laiskurin hulluudesta; hän vitsaili pahoja tapoja sillä terävällä
kokkapuheisuudella, joka on meidän kansallemme omituinen; mutta
toisena, myös perisuomalaisena sävelenä hänen runoissaan oli tuo lempeä
tyytyväisyys Luojan sallimukseen, jonka hymyilyssäkin piilee kyynel
elämän kerkeästi katoovaisesta ihanuudesta. Ja näin tuli hän vanhaksi,
sill'aikaa kuin hänen runonsa aina vielä nuorina elelivät kansan
suussa. Hän kuoli Helmikuussa 1871 kahdeksan-yhdeksättä vuotta vanhana.
Suomen kansanrunoudessa on ollut parempilahjaisia, suurempi-oppisia
runoseppiä kuin "Pieni Pentti, lyhyt Lyytinen"; mutta eipä ollut monta,
jotka paremmin olisivat osanneet laulaa kansan sydämestä. Sentähden on
hänellekin sallittava paikkansa näissä kuvaelmissa Suomen maasta ja
kansasta.
Kuvan allekirjoitus on vahingossa tullut väärin pannuksi. Pentti
Lyytinen ei "soitakaan kanteletta"; hän on vaan, niinkuin hänellä usein
oli tapana, kirjoittanut muistoon runon, jonka oli juuri ennen
valmistaumatta sepittänyt ja laulanut, ja lukee sen nyt ihmetteleville,
ihaileville kuulijoillensa. Tämä hänen käsikirjoituksensa kenties
kopioidaan ja sillä lailla hänen laulunsa leviävät ilman kirjapainon
avuttakin. Ainoasti vähäinen osa hänen lauluistansa on painettu;
useimmat säilyvät käsikirjoituksina taikka laulajain muistossa; suuri
joukko luultavasti on ijäksi kadonnut. Suomen talonpoikaiset runoniekat
laulaessaan välistä viljelevät kanteletta mukasoittimena, vaan useimmin
ovat ilman. Muinoin lauloivat he aina kaksittain yhdessä, niin että
toinen lauloi säkeen, jonka toinen sitten kertoi eli _säesti_, ja
sitten ensimmäinen jälleen ryhtyi jatkamaan seuraavalla värsyllä.
Molemmat runojat silloin istuivat vastakkain, käsi käden lomassa, ja
kumartelivat laulun innossa toinen toiseensa päin. Nuotti oli yksi
kaikilla runoilla, ikivanha, surullinen, aivan yksinkertainen; se
kanteleen viiden kielen ahtaassa piirissä ainoasti osoitti laulun
peruslaatua, vaan ajatuksen ja tunteen koko rikkaus ilmoitti itsensä
runon sanoissa. Muinaiset runomme usein kohoutuivat ylevimpiin
syntylukuihin luomisen salaisuuksista taikka lauloivat elämän jaloimpia
aineita. Uudemmat runojat, verratessaan esi-isiin, itsekin tunnustavat
olevansa heikompia; mutta minkä he ovatkin syvyyden ja ylevyyden
suhteen kadottaneet, sen ovat moninaisuuden ja tunteikkaisuuden
puolesta voittaneet. Muinainen runomitta omituisin alkusointuineen ja
alin-omaisin kertomisineen on yhä vielä rakas ja viljelty, mutta sen
rinnalla on nyt kohonnut uuden-aikuinen runouslaatu, vaihtelevaisempi
muodoiltaan, nuoteiltaan sekä sisällykseltään. Paljon kuonan seassa
löytyy siitä myös koko joukko pelkkää kultaa, ja tätä uudempaa laulua
harjoitetaan ahkerasti ympäri koko Suomen nientä.
Savonmaa ja Karjala ovat kuitenkin yhä edelleen Suomen kansarunouden
parhaana pesäpaikkana, josta sen lämpimät, elähdyttelevät lähteet
uhkuilevat kevätpurojen tavalla. Ja missäs laulu kaikuisikin, jos ei
siellä, missä, kaukana maailman melusta, luonto itse on runo ihaninta
laatua ja jossa elämän ei tarvitse muuta kuin kuvastella luonnon
unennäönkaltaista kauneutta.