(B. Lindholm).
Sydänkesä lämpimänä ja vihreänä vallitsee Savon vaaroilla. Taivas on
pilvissä, sadetta käkee. Vieno tuulenhenkinen koillisesta suhistelee
honkain latvoja, vaan ei kykene piirtää väreille lammin pintaa. Harmaa,
kipunansekainen savu nousee metsäiseltä mäeltä tuolla lammin rannalla
ja peittää, tuulosessa kieriskellen, takana seisovat puut näkymästä.
Räiskyvä tuli tupruttelee, liekki liehahtelee kantoista kivikköä
myöten, mustaten kanervan varret juuriin saakka. Mitä tää tuli
tarkoittaa? Vihollinenkos se on vai ystävä?
Varmaanhan se on ystävä,, muuten ei nuo hongan alut tuolla seisoisi
noin huolettomina, muuten ei nuot viisi miestä noin rauhallisesti
tekisi työtänsä palavan mäenrinteen reunalla. He eivät yritäkään
sammuttaa tulta, päinvastoin kiihdyttelevät sitä vereksillä
poltto-aineella, joita viskaavat sen piiriin. Ole varma kuitenkin että
he sentään vartioivat valkean kulkua; se ei saa astua askelettakaan
sille määrätyn rajan yli, se ei saa puuttua metsään tuolla vasemmalla
eikä myös halkopinoon oikealla puolella. Miehet ovat valinneet
semmoisen päivän, jolloin tuuli on vieno ja vie kipunat lampiin päin,
mihin ne vahingoitsematta sammuvat. Myrskyisenä päivänä eivät he
suinkaan olisi päästäneet tulipetoa valloilleen. Mutta onko täällä
sentään täysi turva? Kuka takaa ettei raju-ilma ole kätkössä noiden
pilvien povessa, joka on paisuttava viattoman liekin turmiolliseksi,
saloa tuhoovaiseksi kulovalkeaksi?
Mitähän tuolla tulella sitten on virkana? Onko se viritetty hyödyksi
vaiko vaan huviksi? Katsasta tätä karua hietakangasta, tätä kivikkoa,
kannostoa, mättäikköä ja kuivaa kanervikkoa. Aura ei tähän voi mitään
-- senvuoksi metsä tässä paikassa hakataan maahan, kaadetut puut
jätetään tarpeen mukaan kuivumaan, sitten ne sytytetään palamaan, ja
viljaa antavaan tuhkaan kylvetään siemenet. Vilja kasvaa siihen tiheä
ja tähkäpäät tulevat järeäjyväisiksi; kahdet, kolmet viljat otetaan
samasta kaskesta, ja sitten jätetään tyhjä aho luonnon äidillisen
hoidon alle.
Tämmöistä on kaskenviljelys, joka täällä Suomessa joka paikassa on
ollut säännöllisen maanviljelyksen alkuna, ja joka vielä nytkin on
tavallinen monessa maamme osassa. Kasken polttaminen on paimentolaisen
maanviljelystä semmoisessa maassa, missä metsällä ei ole mitään arvoa;
mutta se ei sovi yhteen korkeamman viljelyksen kanssa, ja missä
semmoinen jo on alulla, siellä kasken poltto on huvittelemista. Muuten
niin ihanassa Savonmaassa rasittaa silmää yhä pitkä sarja aivan
autioita, varsin kasvamattomia harjuja ja mäkiä, joiden hietaperä
ainoasti vaillinaisesti on peitetty harvalla, huonolla ruoholla.
Attilan hevonen ei se ole, jonka kavio on nämät paikat viljattomiksi
polkenut; kaskien tuli on täällä kulkenut yhä, siksi kuin kaikki
viljava ruokamulta oli pois palanut. Annettuansa kaikki ravitsevaiset
aineensa viljalle, tuhka vaan on hienona, köykäisenä tomuna, jonka
tuuli lennättää pois ja sadevesi viepi mennessänsä alas harjujen
rinteiltä. Monta, monta lahoovien kasvien polvikuntaa sitten pitää
tulla ennen kuin taas syntyy uutta ruokamultaa, ja näin jääpi
kaskenpoltosta usein -- ei sentään aina -- polttomerkki Suomen
kukoistaviin poskihin.
Mutta sitä ei miehet tuolla salomaalla ajattele. Heidän mielestänsä
metsä aina vielä on vanha, arvoton este viljelijän jaloissa, ja jos
sillä arvoa lienee, niin kyllä muka Jumala sen uudelleen-kasvamisesta
huolen pitää. Kauemmaksi kuin kahden, kolmen viljan ottoon ei ulotu
kaskenpolttajan luvunlasku. Hän ilolla katselee tuota liehuvaa liekkiä,
tupruavaa savua, viljavaa tuhkaa, suurijyväisiä tähkiä, ja pienet
lapsetkin, jotka uteliaina viskelevät kuivia risuja tuleen,
taputtelevat nokisia kätösiänsä, riemuiten kipunain lentelemisestä
pilvistä aamutaivasta kohti.