(B. Reinhold).
Suomenlahden kaakkoiskulmalla meri tungeikse leveänä poukamana
pohjoseen. Tämä poukama soukkenee viimein kaidaksi Uuraan salmeksi,
jonka kautta purjehditaan 12 virstan pituisen Wiipurin lahden sisään.
Tämä puolestaan on kolmen salmen kautta yhteydessä pitkän, kaidan
lahteman kansa, nimeltä Suomenveden pohja, joka idässä liittyy Wuoksen
virran haaroihin ja pohjosessa Saimaan kanavalla on yhdistetty Saimaan
avaraan vesistöön.
Hamasta 10:stä vuosisadasta asti kävi näillä seuduin tiheästi
kauppalaivoja, sillä Koivistolla oli silloin Itämaan tavarain
vaihtopaikka. V. 1293 purjehti Ruotsin valtiomarski Torkel Knuutinpoika
Wiipurin lahteen sisään, tuoden mahtavan laivaston sekä sotavoiman,
joilla hän Karjalaiset voitti ja kasteesen pakoitti, ja tähän paikkaan,
salmen keskellä olevalle saarelle, rakensi hän kivilinnan, joka
viidettä vuosisataa oli Ruotsinvallan vahvimpana suojana itäänpäin.
Tämä ikivanha linna on yhä vielä tallella vahvain muuriensa, katottoman
torninsa ja rikkaan historiansa kanssa.
Mahtava Novgorod karsain silmin näki tämän linnan kohoovan sen
rajamaille, se lähetti kerran kertansa perästä sotajoukkojansa Wiipurin
muureja maan tasalle murtamaan. Mutta niiden vahvuuteen murtuivat
kaikki idän hyrskyt; rynnäköt ja piiritykset torjuttiin urhoollisesti
takaisin (1322, 1359). Vähitellen syntyi linnan suojassa kaupunki
salmen toiselle rannalle. Dominikolaismunkit perustivat siihen jo v.
1318 luostarin; pian tulivat Franciskolaisetkin perästä. Wiipurin
kaupunki sai ensimmäiset etuuskirjansa Eerik XIII:lta v. 1403; se oli
Keski-ajalla Suomen toisena kaupunkina ja olisi rikkauden suhteen
varmaan ensimmäiseksikin varttunut, jos ei hallitus siinäkin olisi
ruvennut säätelemään ohjeita vapaalle kaupalle. Alussa oli kaupunki
suojaton; mutta v. 1477 se ympäröitiin muureilla ja varustettiin sitten
yhä vahvemmaksi, niin että sitä ynnä vanhan linnansa kanssa aina meidän
vuosisadan alkuun asti luettiin paraitten linnoitusten joukkoon. Mutta
sota ja kauppa eivät sovi yhteen paremmin kuin tuli ja männikkö;
siemeniä kyllä itää, mutta ne ovat tuhkiin kylvetyt. Wiipurin kaupunki
sai maksaa sotaisan maineensa ankarilla ahdistuksilla.
V. 1495 Marrask. 30 p. tapahtui täällä tuo aikoinansa niin kuuluisa
"Wiipurin pamaus". Mahtava tsaari Iivana III Wasilinpoika, Venäjän
vapauttaja Mongolien ikeestä, vei Wiipurin edustalle sotavoiman, jonka
lukumäärä oli "kuin puita metsässä". Isot tykit, 24 jalkaa pitkät,
tuiskuttivat kaupungin päälle lyyjyä, rautaa sekä kiviä, "suuria kuin
tynnyrin pohja". Kaksi tornia murtui maahan; kolmanteen tuli loukko
niin leveä "että humalasäkki mahtui sen läpi sisään". Tätä hirvittävää
vihollista vastaan, jonka leiri levisi kolmen virstan laajuudelle
kaupungin ympärillä, oli linnanisännällä, Knuutti Possella,
ainoasti 200 täysin varustettua soturia, paitsi porvareita sekä
harjaantumattomia talonpoikia. Mutta Knuutti Posse oli yhtä viisas kuin
urhoisakin; hän oli käynyt Pariisin yliopistoa ja huhu hoki hänen
olevan liitossa Paholaisen kanssa. Kansantaru kertoo että Posse kun
merenrannalla istuessaan vaan piirusti laivan hietaan, niin todellinen
laiva jo kohta läikkyi lainehilla; ja koska hän linnatornin ikkunasta
pudisti polstarin höyhenet ulos ilmaan, niin luulivat viholliset
näkevänsä suuren laivaston merellä. Tämmöinen mies tiesi neuvon vaikka
missäkin pulassa keksiä. Koska ahdistus oli ankarimmallaan, sanotaan
hänen lähettäneen urhoollisen miehen, nimeltä Winholt, muurin
suojelijoita johtamaan; itsepä hän meni alimmaiseen kellarihin ja
keitti isossa padassa "hirmutus-ainetta", johon oli pantu "käärmeitä,
konnikaisia, elävää hopeaa, lipeää sekä suolaa". Tämän keitoksensa hän
sitten kannatti ainoan vielä pystyssä seisovan tornin holvin alle ja
laittoi käskyn omalle väelleen että kaikki, merkkiä annettaessa,
pistäisivät korvansa umpitäyteen vaksia. Myöhäisen syksy-aamun
valjetessa Venäläiset tuosta kävivät rynnäkölle, kavuten yhdeksää
suurta tikapuuta myöten ylös muureille. Seitsemän tuntia piti linnan
väki urhokkaasti puoltansa, vierittäin alas palavaa tervaa vihollisten
päälle; mutta uusia laumoja yhä tunkeutui esiin kaatuvien sijaan, ja
ryntääjät alkoivat jo suurin joukoin päästä muurin yli, ajaen
puolustajia edeltään.
Silloinpa annettiin sovittu merkki. Maa järähti, tulipatsas tuprahti
tornin perustusten alta, ilma tuli täyteen savua ja soraa, torni kaatui
maahan, ruhjaten sisällä-olijat, ja kaikki viholliset, jotka eivät
olleet kuolleet tahikka pyörryksissä, riensivät hirmustuneina pakoon.
Knuutti Posse joukkoinensa karkasi ulos, teloitti viholliset verisellä
tavalla, sai äärettömän saaliin, ja Wiipuri oli pelastettu.
Semmoinen oli siihen aikaan kruutiräjäkdyksen vaikutus. Mutta Wiipuria
kohtasivat yhä uudet ahdistukset; Venäjän kotka yhä liiteli, laateli
sen muurien ympärillä, koetellen siipiänsä. Tammikuussa 1556 melkoinen
sotavoima ilmaantui Wiipurin alle, vaan sai tyhjin toimin palata. Oli
lumeton talvi, ja yhtenä yönä tuotiin Pitkää Siltaa myöten kärryillä
heiniä Vanhan Wiipurin latokartanosta kaupunkiin. Vihollinen, kun
pimeällä yöllä kuuli töminän, ei voinut sitä käsittää muuksi kuin että
suuri apujoukko oli tulossa; siitä syystä Venäläiset kiireimmiten
läksivät tiehensä. -- Iivana Hirmuisen aikana v. 1572, 1576, 1577
suitsusi koko Itä-Suomi kekäleinä hävittäjien jäljissä; mutta
Wiipurihin ei tohtinut kukaan koskeakaan.
V. 1599 Syyskuussa Södermanlannin herttua Kaarle marssi Wiipuria
vastaan, jossa Sigismund kuninkaan puolue piti valtaa. Pormestari
Herman Bröijer kuitenkin laittoi salasanoman amiraali Stolpelle, joka
kaupunkia meren puolelta piti saarroksissa, ja päästi Ruotsalaiset
Vesiportista sisään. Näin valloitettiin kaupunki, vaan yksi osa
Sigismundilaisista etsi turvaa linnassa. Ruvettiin sitten sitä
kaupungin muureilta tykeillä ampumaan ja linnalaisten täytyi antautua.
Vanha linnanisäntä Tavast otti herttuan vastaan portissa, polvillaan
seisoen, mutta ei se auttanut. Yksitoista vangittua herraa, niissä
muutamia Suomen etevimmistä aatelissuvuista, mestattiin Syysk. 27 p.
munkkilähteen vieressä kaupungin edustalla; kuusi teilattiin ja päät
pistettiin rautakankien nenään Karjaportin yli.
V. 1656 sai Karjala taas kokea hirmuista hävitystä Venäläisten
puolelta. Wiipuri taas tuli puolustuksen keskuspaikaksi;
kymnaasilaisetkin sekä koululaiset tarttuivat aseisin, ja viholliset
ajettiin takaisin. Nyt kului viidettä vuosikymmentä ennen kuin Suomi
jälleen näki vihollisen rajainsa sisällä.
Mutta siihen aikaan kun Kaarle XII voitteli hyödyttömiä voittojansa
Puolassa, alkoi "Isonvihan" rajuilma nousta idästä. Alussa Lokakuuta
1706 tuli tsaari Pietari itse 20,000 miehen ja 200 laivan kanssa
Wiipurin edustalle ja sulki sen niin hyvin meri- kuin maapuolelta.
Kenraali Maydel oli ylinnä päällikkönä kaupungissa; hänellä ei ollut
muuta kuin 1,000 miestä harjoitettua sotaväkeä; mutta hän poltti
etukaupungit poroksi ja alkoi pitää miehen tavalla puoltansa. Pitkä
patterikaari ympäröitsi kaupunkia, rakeina sateli pommeja sekä
tulikuulia sen päälle, tehden tuhotöitänsä. Wiipuri näkyi olevan
hukassa, koska köyhä akka, pakolainen Inkeristä, astui papiston
eteen ja kertoi näkemänsä eriskummallisen unen. Wiipurin vanha
tuomiokirkko oli jo kauan aikaa ollut rappiolla ja jauhomakasiinina;
sitä muka oli unennäössä käsketty puhdistaa ja rukouksilla sekä
virrenveisuulla pyhittää; sillä keinoin oli kaupunki pelastuva,
muuten se oli välttämättömästi hukassa. Hätähetkinä ihminen unenkin
keksimiin neuvoihin turvaa; kirkko puhdistettiin ja laitettiin;
jumalanpalvelukseen kokoutui siihen kaikki sotaväen päälliköt sekä
etevimmät porvarit; veisattiin virsi N:o 100.
Nytpä vasta vihollisen tuli oikein alkoi kiihtyä; jo oli 1,067 pommia
viskattu sisään, mutta yht'-äkkiä tuli aivan hiljaa. Yöllä Lokak.
29:ttä päivää vasten purki tsaari Pietari leirinsä ja läksi pois
sotavoimansa kanssa, jättäen suuren joukon piiritysvärkkejä jäljilleen.
Syytä tähän äkilliseen lähtöön ei ole koskaan saatu oikein selvilleen;
muutamat arvelevat puutosta olleen muonasta; toiset sanovat tsaarin
pelänneen joutuvansa ahdinkoon kaupungin ja lähenevän apuvoiman väliin.
Pitkää huo'ahdushetkeä ei ollut, sentään Wiipurille sallittu.
Maaliskuussa 1710 ilmautui taas venäläinen piiritysvoima, jota
keväämpänä laivasto ja tsaari itse seurasi. Wiipuri oli tällä kertaa
vahvemmassa varustuksessa; paljon oli tykkejä sekä kaikellaisia varoja,
ja puolustusväkenä 4,000 Kaarle kuninkaan uljaista miehistä eversti
Maunu Stjernstrålen johdon alla. Taistelu Suomenmaan avaimesta tuli
niin ankaraksi kuin riita-aineen tärkeys vaati. Koska ensimmäinen
rynnäkkö oli verisellä tappiolla takaisin lyöty, päätti tsaari
ratkaista taistelun tykeillänsä. Kahdeksankymmentä suurta kanuunaa ja
kuuskolmatta mörsäriä alkoi nyt paukutella yöt, päivät, kaupunki
raukesi raunioiksi, asukkaat menivät syvimpiin kellareihin piiloon, ja
päivä päivältä harvenivat puolustajoiden rivit. Mutta koko kolmetoista
viikkoa kestivät "Kaarlolaiset" tuota hirmuista taistelua. Vasta kun
ihmisvoiman äärimmäiselle rajalle oli tultu, kun viimeinen avun toivo
oli pettänyt, koska muuri 700 syllän pituudelta oli tantereksi
tasoitettu, niin että kokonainen armeija estämättä olis saanut marssia
sisään, vasta silloin antautui Wiipuri Kesäk. 10 p. 1710. Puolustajille
oli luvattu kunniallisia ehtoja, jotka he miehuudellansa olivatkin
ansainneet, mutta valitettavasti ei lupausta täytetty. Linnaväki ynnä
vähäinen tähde Wiipurin asukkaista, vanhukset, vaimot ja lapsetkin,
vietiin vankeuteen Venäjälle, ja Suomenmaa oli avoinna voittajan
sotajoukoille.
Nyt tuli Wiipuri venäläisen kuvernementin pääkaupungiksi; tsaari
Pietari rakennutti sen muurit uudelleen, ja keisarinna Anna ne
vielä vahvisti v. 1738. Wiipuri nyt tästä lähtein oli Pietarin
suojelusvarustuksena, niinkuin ennen Suomenmaan, ja esti Ruotsin voiman
edistymistä v. 1741, 1788, 1790. Viimein mainittuna vuonna se näki sen
kuuluisan meritappelun, jossa Kustaa III umpisolaan joutuneen
laivastonsa kanssa raivasi itselleen tietä tuhansien tulikitain
sivuitse. Vielä vuonna 1808 oli Wiipuri Suomessa sotivien Venäen
voimain selkävarana; mutta siihen sitten sen pitkällinen sotaisa virka
näkyy loppuneen. Noita ahtaita muureja, jotka estivät paisuvan
kaupungin kasvamista, murretaan nyt murtamistaan maahan, ja rauhaisa
kauppa yhä enemmän valtaa omakseen tätä paikkaa, jolle sekä luonto että
ihmiset niin runsaasti ovat osoittaneet suosiotansa, suodessaan sille
sen etuisan aseman Saimaan kanavan ynnä rautatien junain kanssa, jotka
yhä sivutse suhisevat matkallansa Pietarin ja Helsingin välillä.
Kahdeksan kertaa ovat niin sanoakseni suuret yksityiset, nimittäin
sodasta seuraamattomat, tulipalot hävittäneet Wiipuria: 1457, 1575,
1682, 1690, 1738 (perinjuurinen), 1793 (melkein samaten), 1817 ja 1834.
Yhtähyvin kokoutui kaupunki yhä uutena tuhasta, vieläpä tulvasi ulos
muureinsa ulkopuolelle ja loi Tervaniemen (muinoin Siikaniemen),
Neitsytniemen, Saunalahden, Hiekan, Pietarin ja Pantsarlakden
etukaupungit. Kauppa on tänne ko'onnut rikkautta, tointa, älyä. Itämaan
ja Länsimaan vaikutus tässä taistelee vastakkain, synnyttäen
eriskummallisen puhekielen sekamelskeen -- suomea, ruotsia, saksaa ja
venäjää vuoroitellen. Wiipuri on Suomen kaupunkien joukossa
kosmopoliitta, maailmalainen, vaan ei suinkaan sentään vähemmin
isänmaallinen. Suomi on yhä enemmän ja enemmän valloittanut takaisin
tätä vanhaa, vahvaa ulkomuuriaan. Wiipuri on päivä päivältä enemmän
saanut takaisin entisen kunniavirkansa olla maansa rajasuojana, ja
vahvempana raukenevia valleja nyt isänmaallisen sivistyksen näkymätön
muuri kaikkia muukalaisten valloittelemis-kokeita vastustaa.
Reinhold'in kuva on piirustettu koillisesta päin. Edustalla näemme
Salakkalahden ja savua suitsuttavan rautatie-junan, keskellä kuvaa
kaupungin torneineen, taustalla Wiipurin lahden, ja oikealla puolella
ikivanhan linnan, jonka katto syttyi ja paloi silloin kun kaupunki
Syysk. 7 p. 1856 Saimaan kanavan vihkiäisjuhlassa oli valaistu.