(R. W. Ekman).
On Palmusunnuntai ja aikainen kevään alku. Jääsken talonpoika kulkee
nuoren vaimonsa kanssa kirkolle. Kylän nuoriso on jo varhain aamulla
käynyt talolta talolle, pajuvarpuja kädessä, ja nauraen, leikkiä
laskien löylytellyt jokaista uniin liioin vaipunutta hyvää ystävää.
Toisia viattomampia pajuvarpuja on emäntä joka talossa kiinnittänyt
navettansa lakeen, saadaksensa sillä lehmät sileiksi, voin hyväksi.
Mutta kirkosta poisjääminen näin merkillisenä päivänä tekisi kaiken
taian tehottomaksi, ja tällä tavoin sopivat kristin-usko ja pakanuuden
tavat yhteen, niin hyvin kuin mahdollista, tämän iloisen,
taika-uskoisen kansan mielessä.
Mies -- ylvästellen siitä että hän on tuota ikivanhaa, omituista
Jääsken kansaa, jonka oikeana pesäpaikkana hänen pitäjäänsä pidetään --
on puettu juhlavaatteisinsa: hänellä on yllään pitkä, valkoinen
villaviitta, vyö vyöllään, pitkävartiset saappaat jalassa ja
leveäreunainen, suurisolkinen hattu päässä. Vaimolla me näemme
kuuluisan Jääsken puvun: valkean, kaitaisen tröijyn, valkean,
hetaleilla koristetun keltaviiruisen esiliinan, mustan, punareunaisen
villahameen sekä päässä valkoisen "hunnun", jonka muoto eri pitäjissä
suuresti vaihtelee, vaan Jääskessä on leveä, laskeutuva niskoille
pitkänä, leveänä kaistaleena. Huntu on naidun vaimon kunniamerkkinä,
jota ei päivällä koskaan riisuta; naimattomilla ei olekaan lupa sillä
peittää hiuksiansa. Omituisin koriste, suuri hopeasolki, jolla tröijy
rinnan kohdalla on kiinnitetty, on tässä peitossa lapsen takana, jota
vaimo kantaa, kirkolle, siksi että sekin saisi osansa palmusunnuntain
hyvistä siunauksista.
Kirkkotiellä tulee tuttava vastaan: se on nuori talonpoika, joka ajaa
raskailla, nelipyöräisillä kuormakärryillä. Hänen pukunsa on parempi
kuin tavallisten kuormamiesten: paidankaulus valkoinen, tröijy
(jäntrikkä) sinisestä venäjän verasta, hatussa hopeasolki, piippu
varustettu koreasti maalatulla porsliinikopalla. Hän katselee elämätä
huolettomalta kannalta ja sitäpä hänen kannattaakin tehdä. Tosin lienee
voitto hänen matkastansa tuskin enempi kuin mitä hänen ja hevosen ruoka
maksaa; mutta niin kauas ei ulotu hänen luvunlasku-taitonsa. Matkoilla
liikkuminen, kaupunkien ja ihmisten näkeminen, jonkun rahasumman
kokoonsaaminen, joka yhtä kiireesti taas vierähtää pois käsistä,
asioiden alulle paneminen, jotka _saattaisivat_ menestyä, vaan eivät
niin tee, kas se on hänen virkansa, joka hänen mielestään on kultainen;
kuinka paljon siihen aikaa ja vaivaa kuluu, siitä ei mitään lukua.
Karjalainen on mielestään luotu kauppamieheksi, hänen halunsa on
matkoihin sekä kauppa-asioihin, ja koska ei leipää ole, silloin syödään
vehnäsiä, se sanalasku paraiten kuvaa hänen luonnettaan.
Tällä nuorella kauppamatkustajalla ei ole ollut aikaa viipyä kirkossa,
mutta kylläpä hän sentään joutaa kuluttaa hetkisen maantiellä
kielenpieksämisellä, sillä aikaa kuin hänen hevosensa tienvierellä
hakee kulon alta jotakuta ehkä jo puhjennutta heinän alkua. Miehet
lyövät kättä keskenään ja heidän puheestamme saamme kuulla kuormamiehen
vievän jäniksen sekä ketun nahkoja, pajunkuoria ynnä pari kimppua
lankaa Pietariin, josta toivoo saavansa nahkakuorman Kuopioon
kuljetettavaksi ennenkuin jäät lähtee Saimaan kanavasta ja vievät hänen
leipänsä mennessään. Muuten vielä haastellaan voin ja jauhoin hinnasta
Venäjän pääkaupungissa. Nämät torihinnat ovat kaiken puheen
mieluisimpana aineena noilla rajaseuduilla, ja Pietariin kelpaakin
kaikki, jopa harmaakivikin.
Ylös, kuormamies, älä kauemmin viivy! Aika rientää, virta juoksee,
höyryjuna vilisee, ja se pian tempaa pois sinun nahkakuormasi, sinun
lankavihkosi, sinun voi-tynnyrisi, sinun jauhomattosi, jopa sinut
itseskin ja kaikki ostajasi. Se ei odottele hitaan konisi
köntistelemistä, se ei arvele niinkuin sinä että on päivä huomennakin;
se on luonut siivet minuutille, se lukee tunnit markoittain ja
peninkulmittain. Palaja takaisin pellollesi, jonka olet laimiinlyönyt,
käsityöhös, jota ylenkatsot, ja lastesi luoksi, jotka joutilaina
maleksivat, toivoen myöskin vuorostaan saavansa viettää elämänsä
maantiellä niinkuin isä tekee. Ja sinä, lieruhattu matkamies, jouduta
askelesi ettei tuo lapsi hyppää alas äitinsä käsivarrelta ja astu
sivuitsesi; sillä se aika on tullut ettei kukaan enää saa seisoa jouten
ja paikallansa; kaikkien on rientäminen eteenpäin, niinpä sinunkin,
vaikka repiytyisikin kiireissä pitkän viittasi liepeet pois --
edespäin, edespäin riennä koko maasi kanssa!