(W. Holmberg).
Lämpimänä kesäpäivänä v. 1858 retkeili nuori kuvamaalari, nimeltä
Werner Holmberg, rivakkana, vaivoja pelkäämättä, Pirkkalan vuoria ja
laaksoja myöten. Hän oli jo asunut muutamia päiviä tuossa sievässä
talossa, joka näkyy tuolla Sorvanselän rannalla, ja hän oli joka aamu
uiskennellut sen peilinkirkkaisessa vedessä, jonka läpi valkea
hietapohja näkyi hänelle selvään kolmen syllän syvyydestä. Seutu on
maan mainio ihanuudestaan; ja moni muukalainen on huudahtanut
ihastuksesta, päästyänsä ylös tuolle metsäiselle harjulle vähän
vasemmalle päin kuvan keskustassa. Seudun asukkaat olivat jo nähneet
monen ylioppilaan poimiskelevan heiniä heidän ahoiltansa taikka
pujottelevan itikoita neuloihin. Mutta he eivät vielä olleet nähneet
kenenkään tämän nuoren herran tavalla retkeilevän metsiä ja mäkiä
myöten, paperikannet kainalossa. Näiden suurten kirjakansien sisässä ei
ollut mitään latinaista pränttiä, siinä oli vaan irtonaisia
paperilehtiä, täynnä koukeroita, jotka olivat aivan puiden ja
huoneitten näköiset, ja näitä tämmöisiä koukeroita karttui siihen päivä
päivältä lisään. Talonpoikaisraiskat vaivasivat päätänsä ja ajattelivat
mitä tuokin mahtoi tietää kun se herra tuli Pirkkalaan ja tuhraeli
paperia tuolla lailla.
Eräänä päivänä Heinäkuussa oli Holmberg istahtanut lepäämään pitkän --
tässä kuvassa näkymättömän -- koivun juureen, ja avannut kantensa
etehensä, aikoen ruveta maisemaa paperille piirustamaan. Talon isäntä,
matkallaan heinäniitylle, huomasi hänet ja seisahtui uteliaasti hänen
viereensä.
"No mikäs tuosta syntyy?" kysyi hän sillä tuttavalla tavalla, jolla jo
oli tottunut puhelemaan iloisen, ystävällisen vieraan kanssa.
"Minä piirustan kuvaa teidän talostanne ja tuosta vuoresta tuolla",
vastasi maalari.
"Teettekö sen kruunun käskystä?" kysyi taas talonpoika, vähän
luulokkaana, kuu arveli sen ehkä olevan jotakin maamittarin suinin
kaltaista, joista usein tulee oikeudenkäymisiä, aina rahankulunkia.
"Minä sen teen omaksi tarpeekseni enkä kruunua varten", selitti
Holmberg hymyillen. "Kruunu ei huoli semmoisista kuin minä, meillä ei
ole säätyluokkaa, eikä virkaa, eikä palkkaa; meillä ei ole mitään
rintatähtiä, eikä koreita arvonimiä. Me olemme vaan Herran Jumalan
työmiehiä, ja Hän pitää meistä huolen niinkuin pitää taivaan
lintusista".
"Mutta mitä hyötyä on tästä?" tutki yksipäinen talonpoika yhä edelleen.
Maalari koetti selittää hänelle että tämä lyyjyskynän piirustus sitten
tulisi öljyvärillä maalattavaksi kankaalle ja että syntyisi uskollinen
kuva heillä silmäin edessä olevasta seudusta. Se oli oleva monelle
iloksi ja kenties tuottava kultaa palkkioksi.
Tämän viimeisen selityksen talonpoika paremmin ymmärsi. "Kyllä nyt
ymmärrän", sanoi hän; "nuot lehmät ne varmaan on, joista rahaa
annetaan, koska ne ovat niin lihavat. Mutta kuka teille antaa
penniäkään noista joutavista puista, ja paimentytöstä, ja lapsista,
jotka astuvat, mansikka-tuohinen kädessä, ja minun talostani tuolla?
Ettehän toki aikone myödä pois minun taloani?"
"Älkää pahaksi panko, mutta kyllä mä senkin myön", sanoi maalari
leikillään, "enkä ainoasti teidän taloanne, vaan puolen Suomennientä
lisäksi. Tästä joutavasta koivun lengosta minä saan enemmän rahaa, kuin
jos te siitä veistäisitte kaksikymmentä kirvesvartta; minun kankaallani
ovat nuot lapset poimivat mansikoita koko sata vuotta, ja teidän
talonne on siinä rehoitteleva, koska jo täällä kaikki sen seinähirret
ovat ruhjaksi lahonneet".
"Joutavia!" nauroi talonpoika ja jatkoi käyntiänsä, kahtaalla päin
aikoiko herra vaan tehdä pilaa kysyjästä, vai oliko se kenties viisas
tietäjä. Seuraavana päivänä Holmberg läksi takaisin Helsinkiin ja
sieltä Düsseldorfiin, jossa öljyvärillä maalasi kotimaasta tuodut
kuvan-aineet. Vilkas, luontoa uskollisesti kuvaava maalaustapa niissä,
sulava ja kuitenkin voimakas väritys, perspektivin, valo- ja
pimentopaikkain taiteellinen täydellisyys, ja varsinkin omituisesti
kaunis käsitys Suomen maisemain peräpohjoisesta luonteesta, kaikki tämä
suostutti yhä useampia hyväksyjöitä, pianpa hartaita ihastelijoita
Holmbergin maalauksiin. Düsseldorfin maalari-parvessa kohosi nuoren
Suomalaisen Holmbergin nimi pian etumaisten riviin, hänen kuvansa
kävivät kaupaksi ja levisivät ylt'ympäri Eurooppaa, hänen isänmaansa
ylpeili hänestä ja hänen maineensa jo alkoi paistaa kirkkaimmalla
loistolla -- silloin Tuoni tempasi hänet v. 1860 pois taiteelta,
ystäviltä ja surevalta synnyinmaalta, koska hän vasta oli 30 vuotta
täyttänyt.
Mutta oikein hän oli talonpojalle lausunut: nuot koivut ovat tuottaneet
kultaa, tuo tupa on vielä paikallansa, nuot mansikat hajahtelevat yhä
vielä. Kesä on tässä vielä ennallansa, katoomattomassa viherjyydessään;
me näemme nuot tuoreet lehtovaarat, nuot ihanat rannat, nuot sinertävät
veden selät ja nuot kepeästi kiitävät aamupilvet. Moni talvi on jo
peittänyt lehdikkomäen lumillaan, moni jääkahle on jo sitonut kirkkaan
Sorvanselän pinnan, sen perästä kun Werner Holmberg, vanhan koivun
juurella istuen, piirusti Pirkkalan kuvan. Nämät lehmät maantiellä ovat
jo aikaa sitten lopettaneet käyntinsä ahomailla; nämät lapset ovat nyt
jo aika-ihmisiä; maalarin käsi, joka kuvan teki, on rauennut. Mutta
kuvan ihana kesämaisema tässä on aivan muuttumatta: tässä ei ole lunta,
ei jäätä, ei lakastusta; kaikki on aivan niin kuin oli mainittuna
päivänä Heinäkuussa 1858, ja kaste päilyy vielä kosteana mäkien
pohjoiskupeilla. Voi taiteen ihmevoima, joka ei huoli ajasta, voittaa
kuolon, ja kiinnittää katoomattomaksi yhden katoovaisen hetken luonnon
ja ihmis-elämän yhä muuttelevissa vaiheissa!