Kolm' on koskea kovoa,
Kolme järveä jaloa,
Kolme vuorta korkeata
Tämän ilman kannen alla.
Niin laulaa Kalevala, ja niissä:
Ei ole Vuoksen voittanutta,
Ylikäynyttä Imatran.
Moni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen
-- Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus
Schaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä -- mutta veden äärettömän
paljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen
alkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se
nielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600
kuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy
kallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman
alaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä
olevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.
Buuri Saimaan vesistö laskee vetensä Wuoksen kautta Laatokkaan. Wuoksi
halkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla,
noin 56:n Wenäjän virstan päässä Wiipurista ja 3 virstaa idempänä
Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7
syltää syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikään kuin olisi se
vaan emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren
kohdalla, alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa,
tyynesti, ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta
emonsylistä. Pian tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka
supistavat väylän ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä
ilmaantuu Wuoksen pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin
kiertääksensä kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee
yhä joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi
laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle.
Wuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enään anna hillitä itseänsä, hän
leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää
kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki
hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin-syöstynä jälleen. Taaspa
tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Wuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen
ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas,
läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka
syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, Tainio koskesta, jota myös
"Pikku Imatraksi" sanotaan.
Wuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä
vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle
lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän
kaltainen kohina Imatrasta.
Siitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnakoski.
Sitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka.
Mutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle
kalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden
paljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan
matkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.
Imatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jytinä kuuluu 6:n virstan
päähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi
ylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei
kuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa
säilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää,
se syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla vauhdilla.
Kosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten,
mutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä
kallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen
vaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin
jälleen loiskahtavat alas, ennen kuin ovat täyteen korkeuteensa
kohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa,
kuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuimia aina
väikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren
väreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikään kuin
olisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei
mikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin
meidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset
voittaa, ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta
vahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään
tulee se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin samoin kuin
Niagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista
venemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittivät soutaa poikki virran,
vaan joutuivat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten
jälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin,
kuulumattomiin.
Imatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta
joskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme
vasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin
puolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia
kallioseiniä, jotka tässä kuvassa näyttävät matalammalle kuin mitä
todella ovat. Jaloimman näön, joka ei myöskään kuvassa näy, saapi kun
seisoo alimmaisella kalliolla kosken oikealla puolella; sinne näkyy
Imatran ylin suu hohtavan hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi
syökseytyy ulos. Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon
aseman ja äyräitten luoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja
ihmeyttävä on Imatra syksyisenä kuutamo-yöuä, koska mustat varjot
ympäröitsevät kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jytinä
hämmästyttää hiljaista yötä.
Oikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna,
jotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja
nyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina
viehättävä näkö hienotunteisille sivistyneitten joukoille. Ihmeellä
katselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut
kallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia
savi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät
matkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka
Nevajoessa ja paikoittain Pohjois-Amerikassa. Vasemmanpuolisella
rannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu.
Muutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni,
eikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin
rikki.
Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudella.
Mutta sen alipuolellakin vielä Wuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen
tyyntyen, välistä taas kuohahtain. Se tarjoo vielä monta ihanaa
näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan
liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia,
ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta
koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itään päin ja laskeutuu
viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan
avaraan syliin.
Kuva on tehty kesällä 1872 ja näyttää meille kosken oikeanpuolisella
rannalla (kuvan vasemmalla kulmalla) muutamia silloisista
monilukuisista kävijöistä. Imatra-hotelli on vielä enemmän vasempaan
katsojasta, äyrään kukkulalla, kuvan kansien takana peitossa.
Kuvan koko on kovin pieni, voidaksensa tuoda silmiemme eteen näkö-alan
täyden majesteetillisuuden. Sanotaan kyllä: "Imatra ei ole mikään veden
putous, se on vaan paljas koski". Oikein niin, mutta se on koski, josta
koko järvistö ulos syökseytyy. Euroopassa ei sillä ole yhtään
vertaistansa. Se on lakkaamaton vallankumous luonnossa, luotu puoleksi
jäätyneesen maahan, rauhallisimman kansan keskeen, ikään kuin molempien
herättämiseksi unen horroksista. Näitä vesiä, jotka ovat murtaneet
itsellensä pääsön vuoren läpi, onkin usein kyllä verrattu sorretuihin
kansoihin, jotka raivaavat itselleen tietä vapauteen.