(K. E. Jansson.)
Me siirrymme nyt Tammisaaren seudun luodoista Ahvenan avaraan
saaristoon. Se on erinäisenä saarivaltiona Ruotsin ja Suomen välillä;
vaan oikeastaan me näemme siinä Suomen ja Ruotsin meren-alaisena
yhdistyssiteenä olevan vuoriharjun korkeimmat kukkulat. Meren väljät
vedet ovat tässä kuvassa näkymättömänä; näköpiiri on supistettu
ahvenalaisen talonpoikais-laivan matalaan kajuuttaan. Tässä me näemme
merimiehen hänen lepohetkenään, koska lippu roikkuu liikkumatonna
mastosta eikä höllistyneissä purjeissa tunnu vähintäkään tuulen henkeä.
Tässä ahtaassa kajuutassa asuvat merimiehet eivät juuri vaadi liikaa
mukavuutta elämässä. Pari kaitaa vuodetta ja kaksi, kolme arkkua, jotka
samassa myös tuolien ja pöydän virkaa toimittavat, ne jo täyttävät
melkein koko huoneen. Pienellä, seinään naulatulla lautasella nähdään
puinen tuoppi täynnä kaljaa, juomalasi sekä veitsi. Katon alla riippuu
kuivia reikäleipiä, nuoraan pujotettuna. Muutamat vaatekappaleet ovat
viskatut sinne tänne, aavistamatta että niiden pahasiivoinen tila oli
kulumattomasti kiintyvä maalarin kankaalle. Lattialla on kirves,
perällä näkyy muurattu takka ja sen päällä kahvipannu ynnä muutamia
merimiehen jokapäiväisiä tarvekaluja.
Neljä henkilöä on kajuutassa ja lisäksi yksi makaava koira. Helppo on
tuntea miehet Ahvenalaisiksi, jotka ovat maanviljelijöitä, merimiehiä
sekä kalastajia; jälkimmäiset molemmat virat heissä kuitenkin
voittavat. Nyt on kesä, mutta meren vaihettelevaiset ilmat eivät
salli kepeätä kesäpukua. Ukolla tuolla oikealla puolella on paksut
kengät, villasukat, kellertävänvihriäiset nahkapöksyt, resettipuun
värinen villatröijy, sen päällä viiruiset liivit pumpulikankaasta,
ja päässään lämmin neulottu villalakki. Toiset miehet ovat
sarkanutuissa, sarkahousuissa, päässä heillä on toisella leveäpesäinen
manterelais-lakki, toisella merimiehen tuttu "sydvesthattu." Poika
yksin on paljain päin ja ohukaisessa, valkoisessa pumpulikoltissa,
punainen huivi kaulassa; hän on nuori, hänen verensä eivät ole vielä
jäähtyneet kylmästä kevät-tuulesta.
Kajuutan asukkaat eivät ole mitään tyhjäntoimittajoita. He ovat äsken
sälyttäneet Tukholmaan vietävän kalkkikuorman alukseensa ja sitten
syöneet yhteisen aterian -- yhden noista seitsemästä ateriasta, joilla
Ahvenalaisen sanotaan pitävän henkeänsä vireillä haluttavassa
meri-ilmassaan; onpa kuitenkin niitäkin, jotka väittävät että
Ahvenan-mies ainoasti viiteen syömä-erään päivässä on tottunut. Työ on
nyt tehty, merellä on rasvatyyni, ja talonpoikais-laivan ei kannata
pitää höyry-apukonetta tämmöisiä tilaisuuksia varten varalla. Eihän nyt
sovi aivan ristissä kädet istua; otetaan siis kortit ja lasketaan
turakkaa. Maalarin on onnistunut saada tähän kuvaansa omituisia
vastakohtia, joiden silminnähtävä totuus olisi kaunistukseksi
täyden mestarinkin teoksessa. Ei kukaan voi olla älyämättä tuon
perirehellisen, herkkä-uskoisen ukon luonnetta, joka, piippu suussa,
niin huolekkaasti miettii mitä hänen pitää panna risti-ässän päälle,
jonka vastustajansa voittoriemulla on pöytään lyönyt. Kunnon miesrukka
auttamattomasti on jäävä tappiolle; kumppali hänen vieressään, lakki
kallellaan ja silmät viekkaasti karsaana, on yhtä silminnähtävästi
noita peri-oppineita tämän maailman viisaita, joiden kimpussa ei
vanhan-aikuinen rehellisyys kestä. Älköön katselija kuitenkaan olko
milläänkään, ei tässä hengen hätää ole; tässä pelataan kenties
tupakkapurusta taikka enintänsä kymmenpennisestä, kukaties vaan pelkän
huvin tähden, mutta asia kuitenkin on sama, kelmin koukku on
silminnähtävä. Wakaisina, vaikka hartaina, muut katselevat peliä. Tuo
"sydvesti-pää" ei vilkahdakaan; hän on mereen tottunut lietsari, joka
kylmin verin katsoo kuinka taitavasti toinen laskee koukkuista väylää,
ja poika, ikänsä onnellisessa kevytmielisyydessä, arvelee aika
hupaiseksi nähdä kuinka arvoisaa ukkovaaria nenästä vedetään. Henkilöin
asema on erin-omainen: ilmi-elävä, todellinen ja omituinen on tämä
mestarillinen ryhmä-kuva, johon makaava koira on täyttävänä lisäkkeenä.
Pian tuuli on jälleen heräävä, sillä Ahvenan aallot eivät koskaan nuku
kauvan. Silloin nämät samat kädet hylkäävät petolliset kortit ja
ryhtyvät rehelliseen merimiehen työhön. "Sydvesti-pää" silloin on
hallitseva ruotelia, tuo, jolla on kallelleen roikkuva lakki, on
karsasteleva ylös liehuvaan kokkapurjeesen, ukko on kiinnittävä
pääpurjeen köyttä, ja pikku poika on kapuava mastoon, vikkelänä kuin
orava, prami-purjetta auki päästämään; sillä näiden rannikoiden monista
rohkeista merimiehistä Ahvenalainen on kaikkein rohkeimpia. Hän
rakentelee kaiken-kokoisia laivoja, on yhtä tuttu Pohjois- kuin
Itämeren kanssa, asuu suurissa tuvissa, elää hyvästi ja syöpi kuin aika
mies. Ahvenanmaa on likinnä Ruotsia; siitä syystä se onkin ruotsalaisin
maakunta Suomessa; mutta se on kuitenkin aina meidän maahan kuulunut ja
ollut samain historiallisten vaiheitten alaisena. Kieli ja kansanluonne
ovat aivan ruotsalaiset; harva jälki on vaan säilynyt Lappalaisista
sekä Suomalaisista, jotka olivat tämän saariston asukkaina kaukaisina
aikoina. Ahvenalaiset ovat iloiset, vilkkaat ja puheliaat, varakkaat,
monissa ammateissa taitavat; he ovat monikeinollisemmat muita
maanmiehiänsä, vaan kuitenkin tarpeeksi hidasmieliset, niin ettei voi
sanoa heitä Suomen asukasten yhteisestä luonteesta luopuneiksi.
Kansallisuudeltansa ei Ahvenalainen kuitenkaan mielellään lue itseänsä
Suomalaiseksi, vaan eipä myös Ruotsalaiseksi; hän on muka vaan
Ahvenalainen, mies aivan itsekseen.
Tilaisuus ei ole puuttuva vasta ottamaan esiin Ahvenan historiallisia
muistoja. Nyt me olemme suljetut tähän pieneen kajuuttaan ja katselemme
kansaa, jolla ei näy olevan muuta tekemistä maailmassa kuin korttien
pelaaminen. Waan yhtähyvin, jos tarkemmin katselemme näitä vahvoja
miehiä ja heidän vaihtelevaa kasvoin-näköänsä, niin voimme nähdä että
he ovat kallioin ja meren kasvatteja, myrskyin ja hyrskyin
karskittamia, ja, että he, vaikka tällä hetkellä veltot, toisella
hetkellä ovat valmiit kaikkia vaaroja kestämään. Huudapas vaan heille:
"Nostakaa ankkuri!" -- niin samassa heidän jänterensä jännistyvät, ja
he lähtevät levottoman laineen kanssa pelaamaan elosta ja kuolosta
samalla vakaisuudella, jolla he nyt katselevat risti-ässää tuossa.
Turun linna ja Auran suu.
(B. Reinhold).
Silmiemme edessä on Suomenniemen muistorikkain paikka. Lauluissa
ylistetty _Aura_ [Aura on latinaksi tuulonen, ja myös: loisto, ihanuus]
-- jonka itse ääni on sulosointua ja jonka suomalainen merkitys on yhtä
profeetallinen kuin latinalainenkin -- Aura levittää meitä kohti
suunsa, aivan kuin syliänsä avaisi. Oikeanpuolisella jokivarrella,
vasemmalla katselijasta, kohoaa harmain muureinensa Suomen vanhin
linna, ja toisella rannalla perempänä ylenee korkea tornin huippu
arvoisasta tuomiokirkosta, joka on monta vuosisataa ollut maamme
kirkollisena keskus-paikkana. Nämät kolme -- linna, kirkko, joki --
ovat ilmi-eläviä muistoja valtiollisesta vallasta, hengellisestä
elinvoimasta ja sivistyksen virrasta. Seitsemän vuosisataa on tässä
edessämme näillä rannoilla. Linna puhuu vielä ristiretkistä, kirkko
romalaisen pappisvallan suuruudesta, ja Aura, vaikka Suomen vähimpiä
jokia, on vakonut leveän väylän vuosisatojen läpi.
Turun linna on rakennettu harmaasta kivestä sekä tiileistä, siihen
aikaan kun Ruotsalaiset ensin tulivat Suomea valloittamaan; likemmin ei
aikaa tiedetä, eikä myöskään sen tekijää. Se oli Kristin-uskon ja
Ruotsin vallan ensimmäisenä suojana pakanoita vastaan, ja Auran suun
lukkona siihen aikaan, jolloin ei vielä osattu kanuunilla kaukaa murtaa
muureja. Se oli alkujansa rakennettu maan asukkaita vastaan, mutta tuli
seuraavina vuosisatoina heidän suojelusmuurikseen, seisoen Suomenniemen
tutkaimessa, sillä tärkeällä paikalla, missä Itämeren kolme suurta
selkää yhtyy yhteen. Neljännellätoista, viidennellätoista, vieläpä
vähän kuudennellatoistakin vuosisadalla luettiin Turun linnaa
valtakunnan parasten varustusten joukkoon; mutta sen arvo aleni mitä
enemmän tykistö edistyi ja koska huomaittiin että läheisiltä vuorilta
saattoi ampua linnan sisään. Kauemmin vielä piti se kuitenkin sen arvon
että sai olla korkeain herrain asuntona. Täällä prinssi Juhana 16:lla
vuosisadalla piti hovia Suomen herttuana kuninkaallisen puolisonsa
Katarina Jagellottaren kanssa. Täällä istui Kuningas Eerik XIV vankina
ahtaassa tornikammarissa, jonka ainoa, rautaristikolla suljettu ikkuna
antoi kaitaista käytävää kohti. Täällä asuivat Kaarle IX sekä Kustaa II
Aadolf tiheillä käynneillänsä Turussa. Täällä myös piti asentoa
mainioin Suomen pääkuvernööreistä, kreivi Pietari Brahe, ja tästä hänen
asennostansa otti alkunsa se juhlavaellus, joka meni v. 1640 vihkimään
Suomen yliopistoa.
Linnan vanhemmat vaiheet ovat tietymättömät; mutta 14:n vuosisadan
keskipalkoilta 17:nen alkuun asti on sillä ollut osansa kaikissa maamme
puolueriidoissa ja kaikissa taisteluissa Ruotsin kruunusta. V. 1364 se
kauan ja urhoollisesti vastusti Albert Meklenburgilaista. Sitten se sai
nähdä milloin minkin herran komentajanaan, milloin minkin kansan miehiä
väestönään -- Suomalaisia, Ruotsalaisia, Tanskalaisia, Puolalaisia --
sai nähdä niin hyvin pettuutta kuin miehuutta, joutui välin Tanskan-,
välin Ruotsin-mielisen puolueen käsiin, mutta piti usein jäykästi
puoltansa, esim. v. 1457, 1502 ja 1521. Viimeinmainittuna vuonna oli
Kristian II:n urhoollinen, vaan julmaluontoinen alapäällikkö, Tuomas
junkkari, Turun linnan isäntänä. Sillä aikaa kuin häntä Kustaa Waasan
sotavoima siellä turhaan piiritteli, tuli verikäsky Köpenhaminasta, ja
linnan piha kastui vangiksi otettuin paraitten Suomen herrain verillä.
Ainoasti nuori Eerik Fleming pelastui viekkautensa kautta ja otti
vuorostaan seuraavana keväänä julman Tuomas junkkarin vangiksi
Tukholman saaristossa; vaan linna antautui kuitenkin vasta Elokuussa
1523.
Lähin, sitten syttynyt sota oli veljessota. V. 1563 Toukokuussa laittoi
Eerik kuningas sotajoukon ja laivaston veljeänsä Juhana herttuaa
vastaan. Silloin sai Turun linna taas kokea monta tuimaa verilöylyä ja
puolusti itseänsä urhoollisesti Elokuun 12 päivään saakka, jolloin
herttuan täytyi antautua. Melkeinpä olisi hän samassa saanut myös
heittää henkensäkin, sillä Antti Sabelfana karkasi häntä vastaan,
paljastettu väkipuukko kädessään. Surma-isku silloin estettiin, vaan
herttua vietiin vangiksi Gripsholmaan, ja hänen puoluelaisensa
rangaistiin verisellä tavalla kapinallisuudestaan laillista kuningasta
vastaan.
Kolmekymmentä-neljä vuotta myöhemmin Eerikin ja Juhanan työt ja toimet
tässä elämässä olivat loppuneet, mutta perintöriidat Waasan suvussa
eivät olleet loppuneet: herttua Kaarle ja kuningas Sigismund seisoivat
vastakkain, aseet kädessä, ja Suomi oli tulvillaan Nuijasodassa
vuodatetusta verestä. Kaarle purjehti Turun rantaan ja karkoitti pois
Suomen sotavoiman, joka puolusti Sigismundin kruunua. Mutta Turun linna
uppiniskaisesti kielsi, kun sitä kehoitettiin porttiansa avaamaan.
Klaus Fleming'in rohkeamielinen leski, Ebha Stenbock, istui linnassa
eikä ollut millänsäkään uhkauksista eikä luodeista, Vimmastunut herttua
ammutti linnaa ankarasti; yksi luoti lensi tornin ikkunasta sisään,
juuri kun rukouksella oltiin, ja repi säpäleiksi miehen Ebban vierestä,
mutta rouva ammutti urhollisesti takaisin, tehden piirittäjälle paljon
vahinkoa. Nytpä alkoi pettuus punoa salapaulojansa linnan muurien
sisäpuolella. Ylioppilas Taneli Hjorth -- jonka J. Wecksell sitten pani
pääsankariksi oivalliseen, samannimiseen murhenäytelmäänsä --
viekoitteli salassa väestöä kapinallisuuteen, ja Ebba rouvan täytyi
antaa linna herttualle Syysk. 30 p. 1597. Tässä tilaisuudessa tyly
Kaarle, siitä syystä että huhu kävi Klaus Flemingin vielä olevan
elossa, meni hänen ruumistansa katsomaan, nykäisi kuollutta parrasta ja
huusi: "Jos vielä eläisit, eipä nyt pääsi olisi ollut kovin lujassa!"
-- Ja siihen Ebba rouva hänelle vastasi: "Jos olis puoliso vainajani
ollut elossa, niin ettepä te, armollinen herttua, olisikaan päässeet
tänne sisään!"
Talveksi Ruotsiin palatessaan herttua jätti Turun linnan kahden
Fleming-veljen haltuun, jotka olivat toista sukua eivätkä olleet
ottaneet osaa vastarinnassa häntä vastaan. Nämät sitten Joulu-aikana
suostuivat antamaan linnan takaisin Sigismundin asettamalle, uudelle
pää-maaherralle Suomessa, pelottomalle ja iloiselle Arve Stålarmille.
Mutta Stångebron tappelu Ruotsissa tempasi ijäksi kruunun Sigismundin
päästä, ja Heinäkuussa 1599 laittoi herttua amiraalinsa Joakim Scheerin
uppiniskaista Turun linnaa kukistamaan. Nyt alkoi taas ankara piiritys
ja kova vastarinta. Stålarm, koska muuri alkoi raueta, rakensi
hakulin sen sisäpuolelle ja uhkasi räjähyttää linnaa ilmaan, jos ei
saisi hyviä antaumis-ehtoja. Scheel vastasi sillä että mestautti
seitsemän vangittua suomalaista päällikköä ja panetti päät teiliin
Korpolais-vuorelle vastapäätä linnaa. Kun sitten Suomen sotajoukko oli
menettänyt Marttilan tappelun ja kun ei mitään avuntoivoa Puolasta
ollut, täytyi Stålarm'in viimein antautua herttuan armoille Syysk. 28
p. 1599, niille ehdoille että linnalaisten tulisi oikeuden edessä
vastata teoistansa. Kaarlen oikeus aina piti kirveenvarresta kiinni;
kuolemantuomio tehtiin laillisia muotoja noudattamalla; Stålarm ja
Kurki sentään säästettiin, vaan muiden Suomen herrain, niissä Klaus
Flemingin ritarillisen pojan Juhanan sekä tämän aviottoman velipuolen
Olovin, täytyi laskea päänsä mestauspölkylle.
Se oli Turun linnan viimeinen piiritys. Viisitoista vuotta sen perästä,
koska kuningas Kustaa Aadolf par'-aikaa istui illallisella alasalissa,
syttyi tulipalo ylikerrassa ja linnan vanhin osa joutui nopeasti
valkean saaliiksi aivan kuninkaan silmien edessä. Se osa, jonka Juhana
herttua oli rakennuttanut ja aikansa tyylin mukaan komeasti varustanut,
jäi kuitenkin eheämmäksi, niin että jo vuonna 1615 Suomen silloinen
yli-maaherra, kuuluisa Jaakko De la Gardie, saattoi siinä asua. Pietari
Brahe sitten taas koristi linnan ruhtinaallisella tavalla; mutta v.
1693 muutettiin ylimaaherran asunto kaupunkiin, ja siitä ajoin alkoi
linna jäädä rappiolle. V. 1711 Heinäk. 19 p. iski siihen ukkonen, ja se
seisoi puoli-autiona, koska Wenäläiset v. 1713 tulivat ja tekivät sen
aivan autioksi. V. 1714 vahvistivat he sitten linnan turve-valleilla
ja rakensivat kaksi etuvarustusta Auran suun suojaksi Ruotsin
kaleerilaivoja vastaan. Rauha palautui viimein ja Wenäläiset läksivät
jälleen, mutta linnan loiston aika oli ollut ja mennyt; sitä käytettiin
nyt enään vaan vara-aittana kruuteja, sota-aseita sekä univormuja
varten; sille jäi vaan pienen pienoinen miehistö ynnä se arvo, joka
muinais-ajan muistomerkeille kuuluu. Vähitellen sekin haihtui, unhotus
levitti peittonsa autioin salein yli, ajan hiiren-hampaat kalusivat
Juhana herttuan laittamia kalliita seinän-laudoituksia, ja viimein
hyödyn aikakaudella katsottiin sopivaksi käyttää harvat kelvollisessa
kunnossa olevat huoneet, muutamat vilja-aitoiksi, muutamat vankein
asunnoksi. Samoihin tarpeisin käytetään niitä vielä nytkin, mutta
ulkopuolelta on linna tullut hiukan korjatuksi, ja sisustaakin on
parannettu, missä se ilman suuritta kustannuksitta kävi laatuun. Eerik
kuninkaan vankihuone on aina vielä vanhoillaan -- kaikki hävittävä aika
on ikäänkuin piloillaan juuri sen huoneen säilyttänyt.
Maalari on taitavasti valinnut paikan, josta katsoen kuvansa teki; se
on samojen vuorien vietteellä, vasemmalla joen varrella, joille Joakim
Scheel v. 1599 asetti Suomalaisten herrain päät teiliin. Katsojasta
vasempaan on linna ja Kaleolan vuori kauas näkyvän vankihuoneensa
kanssa; taustalla näkyy joki, vielä perempänä kaupunki; oikealla
puolella kohoavat taidon koristamat vuoret, joilla entinen tähtitorni
-- tieteen autioksi jäänyt linna -- seisoo korkealla seudun yli. Aura
muistoinensa, höyrylaivoinensa ja kalkuttelevin tehtaineen pitkin
rantoja, virtaa hiljaan miettiväisenä ulos kolmihaaraiseen
Linnaselkään. Vasemmalla puolella, kuvan kansien takana olisi nyt
sillalla mannermaahan yhdistetty _Ruissalo_ kuuluisain tammiensa,
Choraeus'en lähteen ja monilukuisten sieväin kesä-asuntoin kanssa.
Turun kaupungilla, samoin kuin myös Turun tuomiokirkolla, on oma
erinäinen historiansa. Kaupunki on, ujon lapsen tavalla, turvautunut
kirkko-äitinsä rauhalliseen, suojelevaan syliin, peläten linna-isänsä
ympärillä melskaavia sota-aseita. Kaupunki ja kirkko tässä kuvassa ovat
näköpiirin äärimmäisellä reunalla ja odottavat eri kuvaansa.