(H. Munsterhjelm.)
Jos emme ota lukuun muutamia harvoja avoimia paikkoja pitkin
Pohjanlahtea, niin käy koko Suomen satapenikulmaista rannikkoa myöten
monisaarinen saaristo. Tyynenmeren saarilla on koralli-karinsa
ympärillään, Alankomaiden, Jutlannin sekä Preussin rannikoilla on
suojelusmuureina hiekkasärkkiä ("_Dünet_"). Suomi, harmaakiven maa, on
laittanut itselleen kallioaituuksen. Nämät kalliot, jotka ympäröivät
meidän rantaa, ovat monellaisia niin muodoltansa kuin myös
suuruudeltaan. Wälin ne piilevät veden pinnalla salakareina, jotka
merimies tuntee meren vaaleammasta väristä sekä omituisesta hyrskystä;
välin ne kohoavat vedestä paljaina, laineitten nuolusta sileiksi
hivoutuneina luotoina; välin kuusikko-vuorina; välin viehättävällä
nurmikkovaipalla peitettyinä saarina. Pohjanlahden pohjoispäässä, missä
maa vuosisadassa 4 jalkaa kohoaa, on saaristo matalaa mutamaata, joka
enimmiten lehtipuita kasvaa, ja meri ympärillä on myös matala.
Etelä-Suomen rannikkoa pitkin sitä vastaan vesi on syvä, saaristo
kallioinen, havupuinen.
Kolme on näistä saaristoista, jotka sekä monimuotoisuutensa että myös
laajuutensa puolesta voittavat kaikki muut -- Ahvenan, Waasan ja
Tammisaaren saaristo. Meidän kuvamme kuuluu viimeinmainittuun.
Salpausselästä, joka on Suomen eteläisenä rantamuurina, haarautuu
Lohjanselkä, muodostaa Hankoniemen harjun ja alenee sitten meren
pohjaan. Mutta aaltoin allakin se vielä jatkautuu moniin haaroihin,
varsinkin itään päin. Meren pohjassa on siinä vuoristo, jonka kukkulat,
useampia satoja luvultansa, kohoavat veden pinnan yli, ja niiden
välillä on vedellä peitettyjä laaksoja sekä äkkijyrkkiä juopia.
Kukkulat me näemme eriskummallisimmalla tavalla vaihtelevaisen
saariston muodossa: saari saaren, niemi niemen, salmi salmen vieressä.
Purjehdusväylät polvittelevat kallio-labyrintin läpitse. Höyrylaiva
toisinaan laskee suoraan rantaa kohti, ja muukalaisen silmä kummastelee
kallioseinää, jota vastaan kulku näkyy käyvän. Mutta yhtäkkiä harmaa
kallio avautuu, vihriä metsä jakautuu kahden puolen, ja kokan eteen
ilmautuu sinertävä salmi, joka pian aavaksi seläksi leviää. Höyryn
kanssa rinnatusten purjehtii kalastajan vene -- yht'äkkiä se on
kallioon kadonnut. Sinä katsot kummastuneena ja huomaat kaitaisen
vesisuonen; se on veneväylä, joka salaa polvittelee muutamia kyynäriä
leveää, pitkää luonnontekemää kaivantoa myöten, kallioseinien välitse.
Tullivarkaille tämmöiset vedet ovat mieleen, ja koko seutu onkin täynnä
muistelmia heidän seikkailuksistaan. Muinaisina sota-aikoina oli
saaristo turvallisena lymypaikkana, johon ei kukaan vihollinen
uskaltanut tunkeutua. Nyt kulkee Tammisaaren rannikkoa pitkin
höyrylaivoja ristiin ja rastiin; Suomen luotsit ovat tutkineet
kulkuväylät, Wenäjän insinörit ovat maalanneet merkkejä kallioihin sekä
kokoonlatoneet lukemattomia reimareita Ariadnen-langaksi tuossa
eksyttävässä labyrintissä.
Tässä saaristossa on ikimuistoisista ajoista saakka asunut
harvalukuinen väestö, ruotsalainen sukuperältään sekä kieleltään. Se on
kalastajakansaa, ja mistäs muualta se elatuksensa saisi, jos ei
merestä? Noilla kolkoilla, myrskyssä seisovilla kallioilla ei ole muuta
vihriää paitsi havumetsä. Joskus harvoin vaan tammi, vaahtera, lehmus,
saarni ovat löytäneet lymypaikan jossain notkelmassa. Joskus istutetaan
potaatteja hauraheiniin, jotka meri on rantaan ajanut; mutta
viljansiementä aika harvoin kylvetään, ja karjalla on laiha
syöttöpaikka vuorten vietteillä. Yhden vero-tilan alle saattaa kuulua
30, 40 ja enemmänkin saarta, joilla ei asu muu kuin ympäri kuljeksivia
lammaslaumoja. Saarelaiset hakkaavat metsää, vievät halot Rääveliin ja
jättävät lakeiksi tulleet luodot autioiksi. Mutta meri se on heidän
peltonaan, niittynään, heidän maitolehmänään, heidän pää-omanaan,
heidän taistelutanterenaan, tuleepa myös monta kertaa heidän aikaiseksi
haudaksensa.
Ne, jotka pitkin Suomen etelä-rannikkoa merta kulkevat, tuntevat hyvin
_Esping- eli Esp-skär_ nimisen saaren, jonka kallioin kukkulalla seisoo
kauas näkyvä luotsitupa. Siellä on ihana näkö-ala tarjona: Tammisaaren
saaristo puolentoista peninkulman päässä kaupungista. Itsessään ei ole
Esping-skär kauniimpi eikä rumempikaan kuin moni muu vihriöivä luoto
sillä seudulla. Mutta on sen kalastajan-mökeissä useinkin ollut
kesävieraita mannermaalta, jotka tahtoivat raitista meri-ilmaa
hengehtiä; kävipä siellä yhtenä kesänä maalari Munsterhjelm, ja sillä
tämä saari on ikuisesti muistettavien joukkoon päässyt.
On pilvinen Elokuu-ilta. Hämärän varjot leviävät seudun yli, ja
savenkarvainen taivas ennustelee lähenevää sadetta. Kalamiehen mökki
seisoo kallio-äyrään kukkulalla, salmen rannalla. Walkeata paistaa
kahdesta ikkunasta; se on matala, köyhä tupa, jossa maalari asui ja
jossa hänen kuvansa on syntynyt. Keskipalkoilla huonetta nähdään
porstuan ovi; suoraan oven kohdalla on pienoinen kammari, ja oikealla
puolella asuu talon väki avarassa, suurella uunilla varustetussa
tuvassa -- tämmöinen on seudun rakennustapa. Savu tupruelee katon
piipusta; tuvassa illallinen on tekeillä, kala kiehumassa, ja teekannu
kihisee vierasten varalle salissa. Polku käy polvitellen rappusista
rantaan. Täällä nähdään yksi noita matalapohjaisia ruuhia maalle
vedettynä, joilla saarelainen soutelee -- raskaita, könttyräisiä,
muodoltansa juuri samallaisia kuin arvoisan isän-isän isän aikana.
Mitäs sitä täällä hätäilisikään ja turhaan rupeaisi uusiin muoteihin?
Ruuhen vieressä näkyy aitta lepistön varjossa ja sen takana on laituri,
josta ei kuitenkaan näe muuta kuin vähän alkua. Tämä laituri on
rappiolla, niskaa taittava kulkea; siinä kylliksi että sen
puolilahonneisin pölkkyihin, jotka merivedestä ovat vihriän
limaskaisiksi tulleet, voipi kiinnittää purjeveneitä. Ja kuitenkin on
se rakas meriläiselle, joka sen turvalliseen suojaan palautuu
levottomilta lainehilta ja latoo saalihinsa sen päälle aitan
ulospistävän katon alle. Monta, monta vuotta jo on se ollut sekä
raskasten että kepeäin askelten astuttavana ja on varmaan vielä koko
miespolven ajan kantava tulot päivän vaivoista ennenkuin ne suolattuina
pannaan aittaan tallelle.
Laine on ankara tuolla ulkona selkämerellä; se näkyy salmen mainingista
ja taivaan pilvi-jängistä. Pieni höyrylaiva salmensuussa rientää
suojapaikkaan ennen hämärää, sillä meren hyrsky lyöpi kovasti
salakareja vasten. Waralastissa oleva galeasi-laiva on jo saapunut
satamaan; luultavasti se tulee ottamaan halkoja Helsinkiin tahi
Rääveliin viedäkseen, ja uhkaelee kokkapuullaan tuota aitta-rähjää.
Kaksi miestä ruuhessa soutaa soluttelee sen kokan edessä; luultavasti
he tahtovat kiinnittää laivan köyden odottavaan vaajaan.
Tässä näössä on jotakin myrskyisesti synkeää ja samassa rauhallisesti
viehättävää. Luulisi kuulevansa myrskyn suhinaa sekä meren aaltoin
sanomattomasti jylhää majesteetillista kohinaa iltahämärässä. Mutta
tästä uhkaavasta taivaasta ja yön tietymättömistä vaaroista silmä
mielellänsä kääntyy tuon pienen mökin ja sen molempain valaistuin
ikkunain puoleen, tietäen että siellä on tarjona turvallisuus ja
hauskuus, ihmisten seura ja levollinen yö-uni. Tämmöinen on kalamiehen
elämä -- alin-omaista pyrkimistä taisteluun elementtien kanssa, ja
alin-omaista pyrkimistä siitä takaisin rauhalliseen kotihin.
Usein kalamies nuotalta tahi verkolta palatessaan tulee niin vähän
saaliin kanssa, että siitä tuskin tulee kattilan täysi hänen
ruo'anhalullisille lapsilleen. Silloin sytyttää hän, kovaa onneansa
valittamatta, piippunsa, kuivaa kostuneen takkinsa, odottaa parempia
päiviä ja nukkuu aika lailla. Toisen kerran taas, koska hän syvässä
vedessä vetää syvää nuottaansa rantaan, huomaitaan jo pian omituisia
vireitä vedenpinnalla apajan sisässä, ja kohta ensimmäisissäkin,
vedestä nousevissa verkonsilmukoissa jo ilmautuu joku hopeanhohtava
silakka. Silloin kirkastuvat kaikki silmät, kaikki kädet ryhtyvät
vireämpään työhön tuossa yhteisessä nuottakunnassa; nuoret nauravat ja
laskevat leikkiä, vanhat pitävät huolellisesti vaarin kalliista
apajasta. Nuotta karttuu yhä paksumpaan kasaan rannalle ja hohtaa yhä
hopeisemmalta; viimein lähenee nuotan perä maata, ja pojat telmäävät
minkä voivat tarpoimillaan, ajaaksensa nuotan perään lukemattomia
pyristeleviä ja sekaisin vilskuvia kaloja. Kalat ponnistelevat kaikin
voimin, pyrkien pakoon vankeudesta, ne singahtelevat tuiskuna aituuksen
yli; mutta armottomat vanginvartijat juoksevat ulos veteen, nostavat
miehissä raskaan nuotan-perän vedestä ja kaatavat sen sisällyksen
saapuvilla olevaan veneesen. Silloinkos nousee riemua kalamiehen
mökissä! Wanhat sekä nuoret saavat käydä käsin saaliisen, ja istuvat
sitten päivät, yöt, huolimatta päivän helteestä tai sateesta, siinä
hupaisessa työssään tuolla rappiollisella laiturilla, jonka ranta-aitta
meidän kuvassamme puoleksi peittää näkyvistä.