(B. Reinhold.)
Siihen aikaan, jolloin Martti Luther tempasi valtikkaan Leo X:n kädestä
ja jolloin Kaarle V taisteli Frans I:n kanssa Euroopan ohjaksista,
siihen aikaan hallitsi Pohjan maita kuningas Kristian II, joka
Ruotsalaisilta sai nimen Kristian Tyranni. Hän oli vilpillinen,
väkivaltainen mies, tahrattu paljolla verellä; mutta hänessä oli
yhtähyvin myös loistava nero, suuria tuumia Pohjanmaiden hyväksi.
Näihin tuumiin kuului sekin että hän tahtoi vapauttaa kolme
valtakuntaansa Hansa-kaupunkein rasittavasta kauppa-yksinoikeudesta, ja
siksi aikoi hän perustaa linnoituksilla varustettuja satamakaupungeita
pitkin Hämeen rantoja, vetääksensä etuisan Wenäjän kaupan näille
kauppapaikoille.
Mutta ennen kuin tämä toimeen tuli, kaatuikin Kristian kuningas,
kompastuen omarakentamiin mestauslavoihinsa, ja Kustaa Waasa, joka nyt
Ruotsin kruunun päähänsä pani, peri myös, monen muun asian kanssa,
edeltäjänsä tuumat kaupan suhteen. Rääveli, siihen aikaan Hansan liiton
jäsen, kukoisti Wenäjän kaupan kautta; Kustaa Waasa siis päätti nostaa
sille kilpaveljen vastapäätä olevalla Suomen rannalla. Hän keksi siellä
kelpo sataman, jonka suojana itään päin oli saari, nimeltä Sandhamn.
Tätä saarta hän aikoi siksi mitä Rääveli siihen asti oli ollut ja miksi
Pietari vasta oli tuleva -- keskuspaikaksi kaupalle avarain itämaiden
kanssa. Silloin leikattiin vuosi 1550.
Kuninkaat, senluonteiset kuin Kustaa Waasa, saavat paljon toimeen; vaan
teiden määräämiseen kaupalle, kas siihen eivät hekään aina pysty.
Turhaan tuhlattiin houkuttelevia etuuksia, turhaan julistettiin käsky
että puolet Suomen silloisista harvoista kaupungeista piti jätettämän
autioiksi ja niiden porvarein muuttaa uuteen Sandhamn'in kaupunkiin.
Autiona pysyi se saari sittenkin ja autiona on se vieläkin,
hietiköineen, kuusikoineen ja kallioineen todistaen kuinka mitätön
kuninkaankin voima on, koska se ryhtyy mestaroimaan vapaata keskuutta
kansain välillä.
Vähän matkaa Sandhamn'ista, Uudenmaan manterella, on pienen Wantaanjoen
suu. Siihen paikkaan asettausi vähitellen muutamia porvareita, sillä
tavoin kiertäen kuninkaallisen käskyn; siihen paikkaan syntyi näin
kauppala, joka likeisestä koskesta sai nimen _Helsingfors_. Tämä nimi
sisältää muistoa Helsinglannin miehistä, jotka olivat Eerik IX:n
sotajoukon ydinnä, ja joista Uudenmaan ruotsalainen väestö osaksi on
tainnut saada alkunsa. Rääveli vähä aikaa sen perästä antautui Ruotsin
alamaiseksi, ja koska ei silloin siis enää ollut mitään syytä nostaa
sille kilpaveljiä, niin yllämainittu kauppala, joka oli rohjennut
syntyä toiseen paikkaan kuin mitä kuningas oli käskenyt, sai
ensimmäiset etuuksensa v. 1569.
Meidän uusi kaupunki sai pian nähdä suuren tapauksen. Tässä nuori
kuningas Kustaa Adolf v. 1616, keskellä sotaansa Wenäjää ja Puolaa
vastaan, piti puheen Suomenmaan kokoutuneille säädyille ja sai sen
miehuullisen vastauksen, että Suomi tahtoi taistella vihoviimeiseen
veripisaraan sankarikuninkaansa puolesta. Tämä tapaus jo ennusti että
Helsinki oli tuleva Suomen pääkaupungiksi.
Mutta jos Kustaa Waasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta
Tyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian että
porvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat.
Yhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku
Helsinki perustettiin Wantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman
sisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon
kohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina
täytynyt lähteä pois-pakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niin-ikään
jo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan
lännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa
varoitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolekseen
viherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Wantaan mutainen virta vaivaloisesti
kyntelee itselleen pääsöväylää mereen.
Uusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen jo taas
hävitti tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla
se kohosi jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta
pikkukaupunkina, joka oli kaikkea arvoa, vaikkei kuitenkaan historiaa,
vailla. Nälän kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen
käyntiä, v. 1712 sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa.
Jälkimmäisellä kerralla, pyhäaamuna Elok. 12 p., Suomen sotaväki
peräytyessään sytytti kaupungin tuleen, niin että se toisen eränsä
paloi tanteren tasalle. Kahdeksan vuotta makasi sitten Helsinki
autiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut olivat täynnä ruhkakasoja ja
kasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen perästä v. 1721 palautuivat
asukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan, ja sai Elok. 23 p:nä 1742
nähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen antaumuksen Wenäjän sodassa.
Miksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren
laivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille
vihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että
heille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd.
Hän muurasi, v. 1749 ja seuraavina vuosina, Viaporin linnat niille
kallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja
Pohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin
kiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin
Suomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa
eivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan
Suursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät
siinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Wenäjän
sotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin
piiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na p:nä.
Kaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi
teki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina
käyneet käsikkäin.
Tämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka
Helsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta
jäänyt tuuma, Kustaa Waasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin
keskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa
Eleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja
perikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta
turhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja
muistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, koska Aleksander I v.
1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V.
1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkein virastoin
keskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan
vajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat
kultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita
varten, niin suuria ettei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt,
kohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja
kaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui
seitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen,
kansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain
keskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on
tuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen-kantamoiselle
osaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan. Meren
kirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä, jolla
Helsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden poikki.
Monipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret muodostavat
kolmella haaralla ihania näköaloja. Wuorten luonnon luomat
harmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärd'in linnoitusten
vastapäätä. Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden
kapeimmasta kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan
monenlaisista luonnon-ihanuuksista ei puutu Helsingissä edes
erämaankaan jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija [X. Marmier,
Lettres sur le Nord 1843] 30 vuotta takaperin lausui, että "Helsingissä
vaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan välillä", se on vielä tätä
nykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka kaikkea mitä meidän maassa
löytyy, yksin vaan umpilampein tyyneys, kansan elämän koreilemattomuus,
vanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan muistot aivan puuttuvat.
Helsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei teollisuuden, eikä
suomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka kyllä kolmensadan
vuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja kuohuu uusista,
sikisoki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista aineksista, jotka vielä
eivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka horjahtelevat idän ja
lännen, etelän ja pohjosen vaikutusten välillä. Helsinki on kasa
valkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös näille kallioille
ja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se on liian likellä
Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian likellä Itämerta,
ollaksensa eurooppalaisia tuulenpuuskia tuntematta, ja kuitenkin kiinni
Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän ympärystän
äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan luotu
voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan
vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai
turmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo
tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän
ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni
kansanen, joka ei vielä ole maailman rantaa kokenut ja joka nuoren
elinvoimansa tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri.
Helsinki leviää särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse
eteläänpäin Suomen lahteen ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen.
Perustana on jokapaikassa harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi
valleiksi, välin törröttää yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä
vedenjätemulta ja savi on notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän
niemimaahan leikannut monta lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä
lukemattomia saaria, luotoja, sekä paljaita kallioita, ympäröipi
seppeleen tavoin sen rannikoita, uhaten vihollislaivastoille tuhoa.
Suuri lahti pistäytyy mannermaahan kumminkin puolin: lännessä
Espoonlahti, jonka rannikko kesämajoista vilisee; idässä se leveä
selkä, jonka rajana on Sandhamn'in saari, jonka suojana on Wiapori, ja
jonka sisimmän pohjukan äyräälle vanha Helsinki oli rakennettu.
Tänne pääsee kolmen kapean salmen kautta, kanuunien suun alatse.
Nykyisen (ulkopuolisen) sataman jakaa ulospistävä niemi -- Katajanokka
-- kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen. B. Reinhold'in kuvassa
näemme osan eteläsatamaa lähinnä kaupungin keskustaa. Wasemmalla on
pienempi salmi, oikealla suuri valtaväylä. Wiapori on ulompana
oikealla, kuvan äärten ulkopuolella.
Kuva on maalattu yhdellä noita pieniä luotoja, jotka romustelevat
edustalla linnan ja kaupungin välillä, ja joille Wenäläiset asettivat
muutamia pattereitaan v. 1808. Jos Helsingistä olis tullut se miksi
Kustaa Waasa sitä aikoi, niin näillä saarilla, tavarain säilypaikkoina,
olisi toinen arvo kuin nyt.
Wasemmalla näkyy osa niitä vuoria, jotka kuningatar Ulrika Eleonorasta
ovat saaneet nimen Ulrikanlinna ja joilla muinoin Ruotsin aikana seisoi
kanssi salmen lukkona. Nyt siellä kohoaa tähtitorni ja sen takana on
etukaupunki, puisto, kylpypaikka sekä terveysvesi-laitos. Monista
Ulrikaporin huviloista näkyy ainoasti Kalliolinna. Kaupungista näkyy
yksi huonerivi, joka on kaikkein komeimpia; sen yli kohoavat Helsingin
isoimman lutherilaisen kirkon tornit; keskustassa nähdään pienempi
lutherilainen, rakennuslaadultaan sekalainen, ja oikealla
kreikkalaiskirkko puhdasta byzantilais-tyyliä. Tästä Helsingin komeasta
näöstä, eteläsatamasta päin katsellen, sanoa tokaisi kolmekymmentä
vuotta sitten muuan sukkela matkalainen: "Korea kuori, tyhjä takana!"
Silloin oli se lause johonkin määrään tosi; mutta nyt jo on sangen
suuri joukko mahtavia kartanoita ja ihania kävelypuistoja kätkettynä
tuon pitkän, valkean esplanadi-rivin taakse, joka merelle näkyy.
Höyry- ja purjelaivain liike satamassa tarjoo pikemmin köyhän
kuin ihmeyttävän näön, jos sitä verrataan Euroopan suurempiin
merikaupungeihin. Astuessansa höyrylaivan kannelta suoraan kaupungin
keskustaan ja nähdessään takanansa tuon syvän, avaran, kaikin puolin
suojellun selän, joka ikäänkuin levittää avoimen, turvallisen sylinsä
kaikelle pohjanmaiden merenkululle, matkalainen arvelee itsekseen, että
historia tässä on turmellut maantiedon luoman, ja että Kustaa Waasa oli
oikeassa, viimein kuluneet kolme vuosisataa väärässä. Jos niin todella
lienee, niin voipi siihen vastata, että Wenäjä tarvitsi 840 vuotta
ennen kuin se Nevajoen tärkeyden älysi, ja että Ruotsi 1000 vuotta
haki, ennenkuin keksi Tukholman.
Reinhold'in kuva on taiteen vaatimusten mukaan rajoitettu, josta syystä
ei siitä saa kokonaista Suomen pääkaupungin näköä. Mutta se tarjoo
meille sievän maallemeno-paikan, josta voimme etäisemmille retkille
lähteä.