(A. von Becker.)
Eteläpuoli tuota suurta Pohjanmaan alamaata on viljavaa,
tiheäkansaista, mereen päin viettävää tasankoa. Tiet polvittelevat
lainehtivain peltoin ja komeataloisten, varakkaitten kyläin välitse.
Rantakansa, paitsi yhdessä ainoassa paikassa, on ruotsalaista sukua;
suomalainen väestö alkaa vasta 2:n, 3:n, jopa neljänkin peninkulman
päässä meren äyräältä. Sopisi sanoa tämän maan monilukuisilla jo'illa
olevan suomalaisen lähteen, ruotsalaisen suun; keskinen virta kohistaa
koskissansa välin ruotsin lauluja, välin suomen runoja. Yhteinen
maanluonne, yhteiset kohtalot ovat myös molempien väestöin luonteesen
painaneet muutamat yhteiset maakuntais-omituisuudet. Mutta erilaisuudet
ovat kuitenkin sangen tuntuvaiset; joka pitäjä, jopa jokainen kyläkin
eroaa jyrkästi naapureistaan -- Ruotsalaisetkin Ruotsalaisista,
Suomalaiset Suomalaisista.
Eteläisimpänä tämän tasangon rannikolla ovat Närpiö ja Lapväärtti,
ennen muinoin yksi pitäjä. Niiden asukkaat ovat puhtaammin kuin mitkään
muut säilyttäneet ruotsalaisuutensa kielessä, luonteessa ja tavoissa.
Kieli on täynnä ikivanhoja sanoja, taivutuksia sekä omituisia
äännös-sääntöjä, niin ettei outo korva sitä juuri helpolla ymmärräkään.
Kansa on rohkeaa, rivakasta, häilyväistä, kepeämmästä aineesta kuin
mitä muualla tässä maassa tavataan, josta syystä se useinkin joutuu
naapuriensa pilkan alle. Se on keväällä hylkeen-ampujana, kesällä
maanviljelijänä, syksyllä merimiehenä, talvella kauppiaana, liikkuu,
puuhaa, koettaa vähän kutakin. Se on sotaisaa väkeä: nuoriso
rauhan-aikoinakin harjoittaa mielellään leikkisotaa. Lauvantai-illalla
on kylä kylän kimpussa, Lapväärtin joki on rajana kahden vihollismaan
välillä, leikki on kova, mutta pyhä-aamun ajaksi julistetaan vanhaa
Jumalan rauhaa, jota ei kukaan saa rikkoa. Taistelijat menevät silloin
sovulla ja suosiolla yhdessä kirkkoon; mutta illalla, sabatin loputtua,
leikki alkaa uudestaan. Tosisodassa on tämä kansa osoittanut
järjestymätöntä urhoutta, jota sopii Uusi-Kreikkalaisten tahi
Skotlannin vuorelaisten sotatapoihin verrata. Tähän seutuun on
kiintynyt, verisiä muistoja vuosilta 1596 ja 1597, 1713 ja 1714, ja
vielä 1808. Närpiössä viimeinmainittuna vuonna kansa ensiksi nousi
aseisin; raskaat, aina pettämättömät hyljepyssyt tähtäsivät läheneviä
partiojoukkoja ja keikahuttelivat maahan miehen toisensa perästä
hirvittävällä tarkkuudella. Mutta partiosota ei kestänytkään kauan;
säännölliset pataljonat pääsivät voitolle, ja vastarinta sammutettiin
verentulvalla.
v. Beckerin kuva on tehty Lapväärtissä, jonka kirkko näkyy perällä,
oikealla puolella. On elonleikkuun aika, ja lähimpänä tasangolla, joka
silmän siintämättömiin ulottuu, nähdään nykyjään leikattu ruispelto.
Suuri osa viljaa on jo suurina kuhilaina kuivamassa, toinen osa
par'aikaa kaatumassa sirpin voimalla. Useimmat työntekijät ovat naisia;
miehet kukaties ovat korjaamassa odottelevan riihen olkikattoa.
Pohjanmaan naiset toimittavat kaikkia ulkotöitä rinnoin miesten kanssa;
kapalolapsensa jättävät he tupaan, maitosarvi suuhun. Jos tämä
tämmöinen imetystapa ei lasta tapa, niin on hyvä; jos lapsi kuolee,
niin on Jumala sen ottanut, ja se on heidän mielestään vielä parempi.
Näissä pitäjissä kuoleekin joka kolmas lapsi jo ensimmäisinä
elinvuosinaan. Ei siellä ole puutosta rakkaudesta, vaan puutos
ymmärryksestä. Naispuoli on pää-asiassa muka työntekijäksi luotu;
äitinvelvollisuutensa toimittaa hän vaan työn loma-aikoina, ja ainoasti
vahvimmat lapset elävät niin kauan että kätkyestä ulos pääsevät.
Nuori mies vaimonsa sekä toisen vanhemman naisen kanssa astuu kotiin
pellolta. Hänellä on vasemmassa kädessään sirppi, oikealla olalla
olkikupo, navettaan aiottu. Hän astuu tuota retustelevaa, vakavaa
käyntiä, polvet vähän koukussa, josta ruotsinkielinen Pohjalainen kohta
tunnetaan. Vartalonsa on hoikka, keskikokoinen; -- matala verkalakki,
pumpulihuivi, paitahihat paljaana, kirjavat viilekkeet, harmaat housut
ynnä siihen aina kuuluva puukkovyö; jalassa pieksut, leveällä
villanauhalla sääriin sidottuna. Nuoremmalla naisella en pieni,
punainen, tiukka myssy, punainen huivi, valkoiset paidan hihat,
punaiset liivit, lyhyt, punainen, pitkinpäin mustaviiruinen villahame;
sen yli vihriäinen, sonnustettu päällyshame, ja pieksut sitä soukempaa
lajia, jota naispuolet käyttää. Hän on ahkera vaimo; ei hän edes työstä
palatessaan unhoita luopumatonta sukankutomista. Vanhemmankin naisen
puku on melkein samallainen, mutta hänellä on ruutuinen pumpuliliina
päässä; hän astuu säästäväisyyden tähden paljain jaloin, kengät
kainalossa, jossa hän myös kantaa suurta, ympyriäistä leiliä, jolla toi
piimää leikkuuväelle. Oikean käden kohdalla on piipun kaltainen
pytkylä. Polttaako hän tupakkaa? Mahdotonta se ei ole, vaan älkäämme
häntä kuitenkaan pahoin luulko. Sirpin varsihan tuo pytkylä on.
Nuorempana on hän ollut kaunis nais-ihminen; sillä kaunista kansaa
näillä seuduin asuu, suorempaa luonteeltaan kuin muualla. Mutta kukapa
on se nainen? Onko hän täksi kiireiseksi työ-ajaksi palkattu
päiväläinen? Voipi olla; mutta voipi hän yhtähyvin olla nuoren miehen
äiti. Kuinka hän sitten astuisi oman poikansa perässä? Miksi ei poika
kanna äitinsä taakkaa? Näin on maan tapa; nainen on miehen vallan alla.
Nuoruutensa kukoistuksessa tyttö on nuorten miesten hallitsija, pitojen
kuningatar, häntä mielistellään, imarrellaan niinkuin muuallakin
maailmassa. Tämän seudun nuorukaisissa on vielä hitunen normannilaista
ritarihenkeä tallella: he voivat tappaa itsensä taikkapa toisensa sen
tytön tähden, jota rakastavat. Taru kertoo kuinka kolme nuorta miestä
oli kosimassa yhtä morsianta; hän kuoli ennenkuin oli kerjinnyt
valita. Silloin menivät ne kolme nuorukaista kellojalkaan tytölle
hautauskelloja soittamaan. Mutta sill'aikaa kun he siellä kilpailivat
kuka vainajalle parhaimmin osoittaisi viimeistä kunniaa, niin juohtui
heille, kellon vonkuessa, mieleen, että koko elämä heille oli mitätön,
nyt kun se oli poissa, josta elämä oli kaiken suloisuutensa saanut. He
päättivät kuolla, kaatua vilpittömään keskinäiseen taisteluun -- he
vetivät puukkonsa tupesta ja tappelivat siitä kunniasta kuka saisi
hautauskellon viimeisen kerran soittaneeksi. Viimeiseksi henkiinjäänyt
ei kyennyt enää muuta kuin vähän helähdyttää raskasta kelloa, ja sen
heikon, haihtuvan kaiun kanssa lensi hänen sielunsa pois mielitietyn
saapuville.
Näin suuri on nuoren immen valta miessydänten yli näissä seuduissa.
Mutta vihki-alttarin edessä lahjoittaa tyttö pois sekä vapautensa että
valtansakin, Hänen hienot kätösensä kamartuvat kovassa työssä, hänen
ihastuttava kauneutensa ei enää lumoa miestä, sen perästä kun hän
vaimon herraksi on tullut. Nuorena puolisona astuu vaimo kuitenkin
vielä, ystävällisesti puhellen, miehensä rinnalla; mutta vanhaksi
tultuansa hän vapaehtoisesti astuu aikamieheksi kasvaneen, talon
isännäksi tulleen poikansa takana. Kumpikaan heistä ei siinä seikassa
näe mitään alentavaa; äitin ja pojan väli voi kuitenkin olla hyvä, jopa
täynnä rakkautta, mutta vanha tapa näin vaatii ja sitä noudatetaan
enempää arvelematta.
Suomalaisessa kansassa ei naisen ja miehen väli näin heilu
ylenpuolettomuudesta toiseen. Nuorukaisen rakkaus ei ole niin hurja,
vaikka kuitenkin on yhtä uskollinen; naitu vaimo on vapaampi, emännän
sana mahtavampi, suuremmassa arvossa pidetty. Tavalla tässäkin, samoin
kuin germanilais-kansoissa, on vahvat juurensa ikivanhassa, esi-isistä
perityssä säännössä. Suomalainen sulhanen ennen muinoin osti itselleen
puolison, jos ei väkisen ryöstänyt omakseen; mutta naituna vaimo, joka
siihen asti oli ollut isänsä orjana, tuli miehensä vertaiseksi.
v. Becker'in maalauksessa ei saa eroittaa maiseman luonnetta
ihmiskuvain luonteesta. Tää avara, viljava tasanko, jolla ei ole muuta
rajaa kuin taivaan pilvet, sopii aivan yhteen asukasten kanssa. Tässä
nyt näemme rauhallista, vakavaa, ahkeraa työtä, tyytyväistä
turvallisuutta koska on runsas viljan saanti. Mutta toisinaan myrskyt
möyryävät tällä samalla tasangolla; meren levottomat laineet aina
roiskuvat sen rannoille. Kaikkein näiden vaihtelevaisten vaikutusten
mukaan vaihtelee myös kansan mieli; mutta jotain avaran lakeuden
laajasta näköalasta tullutta kuitenkin aina pysyy sen luonteessa ja
houkuttaa sen halua kaukaisuuteen uusille elinhaaroille.