(B. Lindholm.)
On kirkas kesä-aamu. Paimenpoika ajaa karjaansa laitumelle. Viidakosta
taitetulla varvalla kiirehdyttää hän lehmien hidasta astuntaa. Hän
laulelee iloista laulua; jokainen sävel on heleä niinkuin käen ruikutus
ja kaikuu takaisin vaaralta. Karjalle on tämä laulu tuttu, se säestää
sitä epäsoinnullisella äänellään. Kyntörastaskin lehdossa yhtyy samaan
lauluun, mutta koko tämä iloinen konsertti jääpi meiltä nauttimatta,
koska ei sitä piirustajan kynä voi nähtäväksi saattaa.
Tie kohoaa mäen rinnettä myöten; jyrkän reunaa pitkin vasemmalla
puolella käy matalat käsipuut, oikealla puolella lehtometsä,
sekoitettuna männyillä; siinä tarjoutuu meille tuo hauska
tummanviherjän ja heleänviherjän vaihtelo, joka aivan on kuin toden
tekoa ja leikkiä sekaisin. Vasemmalla puolella seisoo kolme nuorta
petäjää, joista aikaa myöten varttuu honkia, jos taivaan tuulet ja
maamiehen kirves sen sallii. Vielä reunempana vasemmalla on kallioita,
kuusia, mäntyjä ja yksinäisen järven tyyni selkä. Perällä niemi, nuori
viidakko ja kaukainen kylä. Karja ei pitemmältä jatka kulkuaan
maantietä myöten, jonka ojavierut ovat tyhjäksi syödyt; se poikkee
syrjäpolulle, joka viepi järven rannalle; siellä on mehuisampi ruoho ja
siellä vilppaampi tuuli karkoittaa sääsket.
Vieno tuulonen löyhähtelee vihriän mäen yli. Töin tuskin vaan se saa
järven veden pienille väreille, mutta täällä ylhäällä se jo suhisee
suuremmalla voimalla, niin että taivuttaa nuoren petäjän latvan vähän
kallelleen oikealle puolelle. Tämä tuuli ei kuitenkaan ole voimistuva
myrskyksi. Se vaan raasii aamutaivaan kevykäiset pilvet pehmoisiksi
kuin pumpuli; ei se aio taittaa murskintakaan oksaa metsässä.
Tarkkaa nyt tätä nuorta hongan alkua kuvan edustalla: se on
kumarruksissa lounaasen päin. Mistäpä sen tietää että se lounaasen päin
kumartuu? Siitä että kaikki Suomen havumetsät ovat luotettavia
kompasseja. Meidän ilman-alalla, jossa keskipäivän, päältäpäin paistava
aurinko kaikkeen elävään vaikuttaa niin monta vertaa voimallisemmin
kuin matalalta kannaltaan säteilevä aamu- ja ilta-aurinko; tällä
ilman-alalla, jossa on niin suuri eroitus sydän-yön kylmyyden ja
keskipäivän helteen välillä ja jossa etelä on yhtä kuin valo ja elämä,
pohjoinen samaa kuin yö ja kuolema; -- tällä ilman-alalla on
ilmansuuntain vaikutus kasvullisuuteen silmään pistävä. Selvästi on se
huomattava useimmista puista ynnä myös monista pensaista sekä
ruohoista; selvimmin kuitenkin havumetsästä. Puiden etelä- eli
_suvi_-puoli on helppo tuntea monista vahvoista, pitkistä oksista sekä
niiden tuuheammista havuista, itä- ja länsipuoli ovat heikommat
kasvullisuudestaan, pohjoispuoli törröttää vaan muutamilla
kuihtuneiden, kuivuneiden oksain tynkillä. Senvuoksi Suomen tiettömillä
saloilla eksynyt kulkija kohta saapi selvän oikeasta suunnasta, jos
vaan muistaa tarkata puita. Mäntyin sekä kuusten pohjoispuoli on niin
silmään pistävä että äkkinäisinkin sen voi helposti tuntea. Tämä
yleinen sääntö ei petä tässäkään nuoressa petäjässä kuvan edustalla;
sen paljasta pohjoispuolta näkyy hiukka vasemmalle päin. Päivän paiste
tulee vielä enemmän vasemmalta -- koillisesta siis, josta tuulikin käy
-- ja siitä voi, Savon horisonttiin katsoen, jokseenkin varmaan päättää
että kello nyt on viiden paikoin aamulla Kesäkuulla. Petäjän varjo,
koska aurinko tähän aikaan päivää on niin matalalla, olisi hyvin pitkä;
mutta se ei annakaan valaistulle tielle, jolla se olisi helposti
nähtävä, vaan kokonaan vielä varjoon peitetylle notkolle, vasemmalla
puolella tiestä, jossa ei sitä voi eroittaa.
Maiseman luonne on rivakka ja aamuraikas. Metsä elää, laulaa, ja
riemuitsee äsken heränneestä päivästä, vaan syvä lahtema on vielä
puoleksi peitetty yön varjolla.