SISÄLLYS:

Maa.

Kansa.

Matkustuksia Suomessa.

Maan ja kansan kuvia.

1. Maisema Savossa.

2. Talonpoikais-väkeä Vaasan seuduilta.

3. Helsingin satama.

4. Kalastajan mökki Tammisaaren kaupungin saaristossa.

5. Tyynen aikana Ahvenan laivassa.

6. Turun linna ja Auran suu.

7- Imatra.

8. Talvi-ilta Somerossa.

9. Porvoon kaupunki.

10. Maisema Pirkkalassa.

11. Jääsken kirkkotiellä.

12. Viipurin kaupunki.

13. Kaskimaa Iisalmessa.

14. Pentti Lyytinen lukee runojansa Savossa.

15. Tammisaaren kaupunki.

16. Metsäseutu Hauhossa.

17. Paja Turun lähistössä.

18. Hämeen linna.

19. Maantie Tampereen seudulla.

20. Iltahetki Aurajoella.

21. Maantali.

22. Yksi Roineen selkä.

23. Salainen viinanpoltto-kota Loviisan saaristossa.

24. Tampereen kaupunki.

25. Imatran alku.

26. Juustilan sulku.

27. Savon linna ynnä osa Savonlinnan kaupunkia.

28. Varkauden koski.

29. Lohipato Vuoksessa.

30. Loviisan kaupunki.

31. Silakanpyynti Uudenmaan saaristossa.

32. Silakan suolaus.

33. Kuopion kaupunki.

34. Laatokka.

35. Kotiin-tulo linnunpyynniltä.

36. Mikkelin kaupunki.

Loppusanat.

Maa.

Valtameren vallitsija kerta istui koralli-istuimellansa, jaellen

myötäjäisiä tyttärilleen. Aasia-tyttärellensä hän soi vallan valtikan,

Afrikalle auringon kultakruunun, Amerikalle hempeyden ja

hedelmällisyyden, Austraalialle Ahtolan aartehet. Mutta kun tuli

Euroopan, pesän kuopuksen, vuoro, ei ollutkaan isällä enää mitään

eri-lahjaa annettavana. Ottipa hän siis kourallisen kaikkein toisten

tytärtensä lahjoista ja levitti sen Euroopan syliin, tällä tavoin

suoden nuorimman tyttärensä osaksi lahjain moninaisuuden.

Kaikki tyttäret sitten joutuivat naimiseen vuorikuningasten kanssa, ja

heistä sukeutui monta monituista maata sekä kansaa, joille jokaiselle

on tullut omaksi joku osa peri-emänsä perinnöstä.

Mutta Pohjolan Hiisi oli kosinut kolme valtameren vallitsijan

tyttäristä ja saanut rukkaset. Siitä vihastuksissaan vaati hän heitä

valtoihinsa toisella tavalla, sanoen että he muka olivat hänen

perintö-orjiaan. Johonkin määrään saikin hän tämän vaatimuksensa

täytetyksi kahden tyttären suhteen: hän kiinnitti kahleihinsa kolmannen

osan Aasia-kuningattaresta ynnä myös Amerikka-kuningattaren hartiot.

Mutta kun hän samalla tavoin myös pyysi Eurooppaa valtoihinsa, ojensi

Valtameri molemmat väkevät käsivartensa, syleillen ja suojellen niillä

tytärtään. Ja oli hänen oikea käsivartensa, Välimeri, niin väkevä ettei

siihen Pohjolan kahle pystynyt; vasempaan käsivarteen, Itämereen, kahle

kietoutuu joka vuosi aina vähäksi aikaa, vaan katkean sitten jälleen,

koska käsivarren suonet vihasta ovat paisuneet.

Eurooppa-kuningattarella oli monta lasta, ja muutamana päivänä kokoutti

hän heidät kaikki ympärillensä, jakaakseen isänsä lahjat heidän kesken.

Pyysipä silloin Espanja itselleen tulisen Xeres-viinin, Franska

vaahtoilevan sampanjan, Italia hyvänhajuiset apelsiini-puut, Kreikka

laakerin, Saksa renskan-viinin, Venäjä nisut, Englanti meren helmet,

Tanska pyökkipuun, Norja silli-kalan, Ruotsi raudan, ja niin kukin mitä

paraaksi katsoi. Mutta ta'impana joukossa seisoi vielä yksi tytär, joka

ei ollut pyytänyt eikä saanut mitään. Ja puhui Eurooppa-kuningatar

hänelle nämät sanat:

"Miksis seisot sinä, Suomi-tyttäreni, syrjässä, etkä pyydä mitään

äitiltäs?"

"Jalo kuningatar", vastasi kaino impi Pohjan rajoilta, "mitä mielimmin

haluaisin, sen olet jo lahjoittanut siskoilleni Etelässä. Minunkin

olisi tehnyt mieli saada päivä pitkän yöni valaisemiseksi." -- --

"Päivän lämmintä en voi antaa sinulle", lausui kuningatar, "sillä sen

olen jo kaikkityyni pannut viinimarjaan, laakeriin, apelsiiniin ja

nisuun. Mutta annanpa sinun kuitenkin nauttia päivän valoa pitkät

yöttömät kuukaudet. Sinä saat nähdä päivän kuvastelevan muotoansa

tuhannen tuhansiin järvihisi, joilla ei ole vertaa maailmassa, ja minä

ompelen pukimesi täyteen kirkkahimpia timantteja. Sinä olet viimeinen

lapseni, köyhin, syrjimmäinen lapseni, vaan oletpa kuitenkin minun

lapseni. Vanno ettet luovu äitisi nimestä, ja minä laitan sinulle

asuntosi meren rannalle, jotta aina voit käydä sisään ja ulos talossani

ja saada suojaa Pohjolan vihaista viimaa vastaan."

"Kiitos sinulle, jalo kuningatar", vastasi impi Pohjolan rajoilta.

"Minä tahdon kaikessa halpuudessani aina pitää muistossa että olen

sinun tyttäresi, ja tahdon olla sinun rajavartijanasi ikuisen lumen

rynnäköitä vastaan." -- --

* * * * *

Tästä Euroopan viimeisestä, köyhimmästä, syrjimmäisestä tyttärestä

tulee nyt puhe näissä lehdissä. Viimeinen on hän: sillä viimeiseksi

kaikista Euroopan tyttäristä on se kohonnut merestä, ja kohoaa

kohoamistaan yhä vielä. Köyhin on hän: sillä hän ei ole koskaan

jaksanut kokonaan temmata itseänsä irti Pohjolan Hiiden käsistä, joka

taistelee hänestä Euroopan, ihmiskunnan kanssa. Syrjimmäinen on hän:

sillä vasta nyt on hän alkanut astua esille synkästä hongikosta, jonka

kätkössä hän vietti yksinäisen lapsuuden-aikansa, puoleksi taistellen,

puoleksi mietiskellen.

* * * * *

Pohjoisempi Valtameren käsivarsista, jotka Eurooppaa suojelevat, kajoo

Suomi-tyttäreen. Eteläisempi käsivarsi, ihanainen, lämpöinen Välimeri,

lainehtivi viljavain maiden, rikasten kansain välillä; sen rannikoille

on vetäyneet meidän maan-osamme komeimmat vallat, kirkkain kunnia.

Pohjoisempi käsivarsi, kylmä, myrskyinen Itämeri, hietasärkkineen,

kallio-äyräineen, ja merenkultineen, jää-lohkareineen, se on puolestaan

koonnut ympärilleen maineen ja muiston Pohjan kansain sankaritöistä.

Kumpikin ovat he tuhatvuotisia kulkuväyliä kansain rauhan-askareille ja

sota-retkille. Mutta Välimeren kylki lepää Afrikan paahteista hietikkoa

vasten ja tuntee sen kuuman hengähdyksen, Samumin; Itämeri sitä vastaan

ulottuu Pohjolan rajoille asti ja saapi sen tuimia lumituiskuja kokea.

Jalo höyry-orit ajaa hyrskien Juutinrauman kautta. Hänen taakseen jääpi

Pohjois-meri ja Kattegat; hänen eteensä leviääpi Itämeren sini-selkä,

kantaen satoja purjehia, jotka kaikki pyrkivät sisään tai ulos samasta

ahtaasta portista. Kuinka erilainen on luonne laineella kummin puolin

tuosta ahtaasta portista! Pohjoismeren laine on raskas ja suolainen; se

kohoaa luoteen voimalla; se vyöryy jyristen rannan hietasärkkiä vastaan

ja vierii hitaasti, majesteetillisesti takaisin; sen paino rutistaa,

musertaa vahvimmatkin laivankaaret. Itämeren laine sitä vastaan näyttää

kevykäiselle niinkuin sateen vihma; se herkähtää liikkeelle

pienimmästäkin tuulen puuskauksesta; se melkein vaan liekahtain läikkyy

kallioita vastaan ja pakenee yhtä kiireesti takaisin, rikkomatta

kala-venehenkään heikkoa kuvetta. Itämeren laine onkin puolekseen

jokivettä, 20 %, vähemmin suolainen kuin Pohjoismeren. Se ei enää tunne

eikä tiedä mitään luoteesta ja vuoksesta; se nousee ja pakenee aina

tuulia myöten. Sen pinta on 8 jalkaa korkeampi kuin Pohjoismeren.

Pohjoisempana on eroitus vielä suurempi, sillä Pohjoismeren kapea

kurkku ei kerkiä niellä yhtä paljon vettä kuin mitä Itämereen yhä

karttuu kaikista sen jo'ista. Merenvirta vaihteleepi, vaan käypi

kuitenkin lakkaamatta ulospäin. Juutinraumassa ja molemmissa

Bält-salmissa käypi aina kaksi virtaa vastakkain; väkevämpi, keveämpi

viepi Itämeren vesiä pois pintaa myöten; heikompi, raskaampi tuopi

Pohjoismeren vesiä pohjaa myöten.

Höyry-orit kulkee hyrskien eteenpäin. Valtameren kasvikunta ja

monenlaatuiset elävät ovat kadonneet; Itämeressä asuu pienemmät

merikasvit, vähäisemmät elävät. Ei täällä enää merisika ruiskuta

vesisuihkuansa ilmoihin; hylje vaan kohottelee harmaata päätään

läikkyvän laineen harjalle. Kalat ovat toisellaiset, pienemmät. Ei näy

enää hummeria eikä osteria; niiden sijaan on tulleet pikku meri-rapunen

ja pienet simpukat. Veden syvyyskin on vähempi: Itämeri on matala

mereksi; sen syvyys muutamin paikoin keskiselällä ylettyy 160:een

syltään, mutta tavallisesti se ainoasti vaihtelee 40:n ja 60:n välillä.

Mihinkä höyry-oriin matka pitää? Köpenhaminaanko vai Tukholmaan,

Pietariin, Riikahanko vai Danzigiin, Helsinkiin vai Ouluhun? Kapteeni

levittää merikartan. Siinä näet pitkänläntäisen sisämeren, jonka

pääsuunta antaa etelästä pohjoseen. Sen muoto kartassa on ikään kuin

merineitosen näköinen, jonka kasvot on itää kohden. Hänen päänsä,

kumarruksissaan eteenpäin, Lapin lumet kiireellänsä, katselee

Suomenmaata. Hänen kaulassaan on koristeena saariston vihriäinen

helmivyö. Hänen selkänsä, raskaasta taakastansa koukuissaan, kantaa

Skandinaviaa. Hänen käsivartensa on ojennettu Venäjää kohti,

tarkoittaneeko se uhkausta vai lieneekö hyväilemistä? Viro, Liivinmaa

ja yhdistyneen Saksan pohjois-ranta, ne ovat hänen hameensa liepehenä.

Mutta alapäässään merenneitosen pitkä vartalo kääntyy mutkaiseksi

kalanpurstoksi, Tanskan saariston ja Juutinmaan välitse, ja vajouu

näkymättömiin Pohjoismeren aaltoihin.

Maatiede on leikillään niin laittanut, että tämä meren-neito halailee

Suomennientä ja että hänen sydämensä lyö Suomen rintaa vasten. Kaikki

muut Itämeren rantamaat katsovat myös toiseen suuntaan, Suomi vaan

katselee yksistään Itämerta kohti. Siitä se on kohonnut; sinnepäin sen

ranta viettää; sinne se lähettää kaikkein lukemattomain järviensä

vedet. Itämeri on Suomen kasvattaja, Suomen imettäjä, Suomen kätkyt;

sen syliin on Eurooppa pannut nuorimman tyttärensä, hoidettavaksi

vuosisatoja tuntemattomia varten, siksi kun neiti olisi täys-ikäiseksi

varttunut. Itämeren laineet yhä laulelevat sille kätkytlauluja ja

lahjoittelevat sille yhä uusia rantoja leluiksi, samoinkuin

kevätaurinkokin joka vuosi lahjoittaa sille uuden vihriäisen hamehen.

Suomi-tytär osoittaa kiitollisuuttaan tätä kasvattajaansa kohtaan sillä

että vartioitsee Itämeren pohjoisia lahtia. Suomen asunto on siinä

kulmauksessa, jossa on merenneidon vyötäisten, käsivarsien ja rinnan

liitospaikka. Suomi vartioitsee sitä kohtaa, jossa Ahvenan saarivyö

ympäröipi merenneidon vyötäiset; senpätähden ovatkin kaikki Itämeren

kosijat ensiksi aina suostutelleet Suomea. Saksalainen, Tanskalainen,

Ruotsalainen, Puolalainen, Venäläinen ovat kukin vuorostansa pyytäneet

omakseen meidän pohjoisen neidon kättä -- sydämestä on vähemmin lukua

pidetty -- ja Suomen hallitsija on aina myös samassa ollut Itämeren

vallitsijana. Kylläpä Suomi kallioinensa, myrskyinensä ja jäinensä,

aina on ollut oakas ruusu poimittavaksi; eikä ole hän myös ollut kovin

kärkäs suomaan kättänsä ensiksi tulleelle. Vasten tahtoansa on hän

ottanut osaa mahtavain pitkälliseen taisteluun vallasta Itämeren yli;

virtana ovat hänen verensä vuotaneet, punaten meren aallot, punaten

manteren lumikinokset aamuruskon karvaisiksi. -- -- --

Suomi on, samoin kuin muinoin Afrodite, kohonnut meren sylistä. Oli

aika semmoinen, jolloin Itämeri sujuttelihe Pohjois-jäämeren lahtena,

jolloin jäiset aallot, kantaen jäisiä kallioita, läikkyivät kaiken

manteren ylitse tällä Euroopan kulmalla. Mursu täällä piehtaroitsi,

ojennellen ruumis-vantturataan; luvuttomat laumat Pohjanperän lintuja

liitelivät, laatelivat sumussa näiden kolkkojen vesien yli. Aution

ulapan pinnasta ei kohonnut mikään muu, paitsi Skandinavian vuoriharjun

kukkulat, jotka pitkänä kaarena itäänpäin myös kiertävät Suomen

pohjoispuolen, ja haaroineen, jatkoineen ovat meidän maamme

selkärankana. Tämän harjukaaren eteläpuolella oli meri täynnä

lukemattomia salakareja, pohjasta ylöspistävien harju-haarojen

huippuja. Näistä kareista oli vähitellen maatuva Suomen mantere.

Mutta syvällä meren pohjan alla ponnisteli maanalan tuli. Se on

täällä vahvan, lujan kannen alla piilossa; ei ole täällä mitään

Hekla-tulivuorta, mitään Geysir-suihkulähdettä, ei edes mitään

tavallistakaan kuuman veden hetettä; harvoin vaan liikahtaa maa

pienestä, heikosta täristyksestä. Maan-alan tuli tekee työtänsä salaa

syvyydessä ja kohottelee hitaasti, lakkaamatta, jättiläis-voimalla sitä

harmaa-kivistä kallioperustusta, jolla Suomi sekä Pohjois-Skandinavia

lepäävät. Pohjanlahden molemmilla rannikoilla on jo pitkät ajat

ihmeellä huomattu, että meri vähitellen pakenemistaan pakenee. Missä

muinoin suuret laivat kulki, siellä on nyt tuskin venosenkaan varalle

vettä; missä kalastajaukko nuorena poikana laski verkkojansa, siellä

nyt lehmät syövät heinää vihriällä luhtaniityllä. Luotoja ja salakareja

ilmauu, joista ei ennen aikaan tietänyt kukaan; ne kasvavat saariksi;

saaret maatuvat kiinni toisihinsa ja mantereesen, satamat mataloituvat,

rannikot laajenevat, aura kyntää ja viikate niittää muinaista

meren-pohjaa. Uusi maa joka ihmispolven kuluessa kohoaa merestä, ja

joka vuosisata lahjoittaa Suomelle koko ruhtinaskunnan lisään.

Kaikki tää on hehkuvan tulen työtä, joka ponnistelee syvällä meidän

jalkojemme alla maan sydämessä. Turhaan pyytää se halkaista paksua

kuorta, joka siltä ilmiin-pääsön sulkee ja kasvaa kasvamistaan yhä

Pohjolan pakkasten voimalla. Se ei saa toimeen enempää kuin muutaman

kurtun manteren pintaan; tään kohdan se kohottaa, tuon paikan se

vajottaa. Koko Itämeren pohjanotkelma näkyy laineen tavalla liikkuvan;

pohjosessa se kohoaa, etelässä se alenee. Mutta se on laine, jonka

kohoamista ja alenemista ei käy tavallisilla mitoilla mittaaminen; se

on ikilaine, joka majesteetillisena vieree vuosituhannesta

vuosituhanteen.

Ei ole vielä saatu täysi selvä tästä vahvan mannerpinnan

lainehtimisesta meidän Pohjanmailla. Vanhoista, rantakallioihin

hakatuista merkeistä on vaan arveltu voitavan päättää että

Pohjois-Ruotsi sekä Pohjois-Suomi kohoavat noin 4 jalkaa vuosisadassa,

vaan Etelä-Suomi sekä Keski-Ruotsi ainoasti 2 jalkaa samalla ajalla.

Ruotsin rannikolla kohoaminen lakkaa muutamien peninkulmien päässä

eteläpuolella Tukholmaa; ja Skoonen sekä Pommerin rantoja myöten on

arveltu maan vähitellen vajoovan.

Suomenmaa kohoaa; se on luomisen lakkaamatonta jatkoa. Vuosituhansia on

meidän maamme tällä lailla, tuuma tuumalta, kohottanut ja yhä vielä

kohottelee honka-seppeleisiä vuoriansa, vihertäviä laaksojansa ja

avaria kanervikko-kankaitansa merestä, joka ennen muinoin koko sen

pinnan peitti. Tämä pinta on sangen epätasainen. Manteren kohotessa ja

meren paetessa on siis yksi osa meren vesistä jäänyt notkelmiin; se on

Suomen epälukuisten järvein synty. Alussa meidän suuret järvet olivat

meren-lahtia, ja lahtien suut vähitellen maatuivat yhä kapeammiksi

salmiksi. Mutta koska, maan yhä vielä kohotessa, viete merelle päin

tuli jyrkemmäksi, niin salmet muuttuivat jo'iksi, jotka kuljettavat

järvien liikavedet mereen. Nämät joet olivat ensi-alussa syvät, aluksin

kuljettavat; mutta vietteen kohotessa jyrkemmäksi ne tulivat

matalammiksi, virtavammiksi. Jäät, keväällä lähtiessään, tempasivat

kiviä rannoilta. Kivet vajosivat pohjaan joen ahtaisin paikkoihin, se

oli koskien synty, jotka nyt niin monessa paikassa estävät venekulkua

Suomen jo'issa, ja jotka yhä vieläkin, jäiden lähtiessä, muuttavat

sijaansa tai suurenevat. Mutta järvien vesi, kun ei se ollut enää

välittömässä yhteydessä meren kanssa, muuttui, sateen ja lähdesuonien

vaikuttaessa, suolaisesta suolattomaksi. Ne elävät ja kasvit, jotka

vaan suolaisessa vedessä tulevat toimeen, kuolivat pois, ja suolattoman

veden asukkaita sikisi heidän sijallansa. Ovatpa sentään useammat

kalalajit, jotka nyt umpijärvissäkin, umpilammissakin vilskuvat,

alkuansa kotoisin merestä, ja maan kohotessa jääneet salpauksiin

nykyisiin ahtaisin kammioihinsa.

Meri ei siis ole nytkään vielä jättänyt kasvattiansa. Se syleilee häntä

molemmilla käsivarsillaan, Suomen ja Pohjan lahdella, ja hänen

rintahansa se on jättänyt lukemattomia ihania vesisuonia. Nämät kaksi

merta ovat näkyvissä: ulkonainen ja sisällinen. Mutta onpa vielä

kolmaskin meri, joka tuntuu, vaan ei näy: ne on maan-alaiset vedet.

Sillä osaksi on tuo muinainen meri vajonnut Suomessa maanpinnan alle ja

synnyttänyt äärettömiä soita, tuhannen tuhansia lähteen silmiä. Nämät

vedet venyvät liikkumatta umpilaaksoissa, taikka vuotavat nekin

näkymättöminä vietettä myöten, kartuttaen jokien sekä purojen voimaa.

Ei ole Suomenmaalla vertaistansa maailmassa vesirikkauden puolesta:

sillä on vettä ympärillään, vettä sisässään, vettä allansa.

Suomen järvet eivät ole niinkuin muut järvet, sen joet eivät ole

niinkuin muut joet, sen suot eivät ole niinkuin muut suot. Täällä

vaikuttaa suuri voima ääneti, pauhaamatta, aina pyrkien määrättyä

tietänsä. Muualla maailmassa on joki-vesistöjä, täällä järvistöjä.

Suomenmaa viettää etelään ja lounaasen päin; näihin molempiin suuntiin

pyrkivät järvet levähtämättä, pyrkivät emänsä Itämeren syliin. Ei ole

yksikään järvi liikkumatta, pyrkimättä; jos ei sillä ole näkyväistä

lasku-suuta, niin siristelee se vesiänsä pois salaa maan sisässä. Mutta

useimmat, avarimmat järvet ovat liittyneet yhteen suuriksi yhtenäisiksi

vesistöiksi, jotka vallitsevat äärettömiä alustoja. He laskevat toinen

toisellensa, välin kohisevan kosken, välin hiljaa virtaavan salmen

kautta; he leviävät välistä suuriksi seljiksi, välistä haarautuvat

moneksi lahdelmaksi, noudattaen kaikkia maan vietteen mutkia, siksi kun

löytävät kapean joki-kuurnan, joka viepi yhdistyneet vedet merehen.

Joki Suomenmaassa ei ole muuta kuin järven viimeinen harppaus. Joki

täällä ei synny korkeassa vuoristossa, sitä ei imetä Alppien sulava

lumi. Hän syntyy usein kenenkään huomaamatta syrjäisestä suosta tahi

nimettömästä lammesta. Eikä aikaakaan, niin hän katoaa järvi-jaksoon,

joiden vedet hän ottaa saatellakseen alas rantamaille. Kun hän sitten

jälleen ilmauu joeksi ja on olevinansa itsenäinen, eipä hän olekaan

kuitenkaan muuta kuin järvien käskyläinen ja kuormankantaja, --

verovouti, joka viepi merelle manteren veron -- ja hän harppaa

vesitaakkoineen, jäälohkareineen, pölkkylauttoineen koskelta koskelle

äkkipäätään mereen.

Tällä lailla merestä kasvanut Suomi on niemimaa, joka länteen ja itään

leviää 38° 35' ja 50° 2' F. välillä, täyttäen 83 1/2 maatieteellistä

peninkulmaa; pituutensa pohjoseen ja etelään -- 59° 48' ja 70° 6'

pohjoista leveyttä -- on 154 1/2 maatieteellistä peninkulmaa. Pinnan

avaruus on luettu 6,844 maatieteelliseksi peninkulmaksi.

Siihen aikaan kun Preussi ei vielä ollut tulvannut 1815 vuoden rajojen

yli, kävi yksi meidän maanmiehemme Berlinissä, ja sattuipa kerta, hänen

ollessaan seurassa oppineitten miesten kanssa, Suomenmaa puheen

aineeksi. -- "Suomi?" virkkoi yksi läsnä-olijoista. "Sehän taitaa olla

pikkuinen maa tuolla Pohjan perällä; kuinka suuri se voinee olla?" --

"Kyllä niin", vastasi siihen meidän maanmiehemme, "onhan se pieni,

aivan mitätön maa: ainoasti senkokoinen kuin Preussi, Baijeri ja

Würtembergi yhteensä." -- Suomi onkin todella semmoinen maa, jonka

jokainen maakunta kooltansa vetää vertaa kuningaskunnalle. Mutta onpa

sentään jotakin enempää tarvis paitsi pituutta ja leveyttä, jos tahtoo

maan mahtavien verroille vetäitä, ja vielä päälliseksi on Suomi Venäjän

rinnalla niinkuin puolukkamarja meloni-hedelmän vieressä.

Pohjanmaiden selkäranka, se jylhä tunturi-sarja, joka perimmäisessä

pohjosessa ympäröipi Suomen kiireen, sitoo meidän maamme yhteen

Skandinavian niemimaan kanssa. Se merenrauma on kuivunut, joka muinoin

yhdisti Jäämeren Itämereen ja Suomenmaasta ynnä Skandinaviasta teki

erinäisen saaren tai saari-ryhmän; sen kuivumisen perästä on Suomenmaa

idässä kasvanut kiinni Venäjänmaahan, jonka kautta sen ainoa maatie

Euroopan mannermaalle käy. Tuon muinaisen merenrauman sijassa on nyt

erittäin vesiperäinen vyöhyke, täynnä järviä ja soita, korpia ja

erämaita. Tähän ovat valtiomiehet ja rauhanpäätökset, hamasta 1323

vuodesta asti, piirtäneet valtiollisen rajan Suomen ja Venäjän välille;

mutta kansatieteellinen ja luonnontieteellinen raja käypi paljon

idempänä. Kolmelta tahkolta: etelässä, lännessä ja pohjosessa, on

Suomenmaalla vahvat, luonnolliset rajansa; mutta luoteinen raja Ruotsin

puolella ja koko itäraja Venäjätä kohti on vaan tekemällä tehty. Näissä

seikoissa ynnä myös maan asemassa Itämeren molempien lahtien välillä on

selitys Suomen valtiolliseen kohtaloon. Pohjoisessa ilmanlaadussa,

kallioperustuksessa ja syntymisessä merestä, niissä on selitys Suomen

sivistyshistoriaan.

Suomenmaa on siltana Pohjois-Euroopan Länsi- ja Itämaan välillä. Luonto

ja kansa, sivistys ja historia, kaikki todistaa tätä Suomen

välitysvirkaa niiden maiden välillä, joissa nykyisen Euroopan

mahtavimmat kansakunnat, Germanilaiset ja Slavilaiset, asuvat. Täällä

nähdään paljon Skandinavian luonteen mukaista, paljon Venäjän luonteen

tapaista, ja kuitenkin Suomen luonne kumpaisistakin eriää, Skandinavian

vuoret, ennen kuin katoovat Venäjän hieta-aroihin tahi viljaviin

savimaihin, ensiksi leviävät koko Suomen yli matalina harjuina ja

litteinä kallioina. Ei ole täällä korkeita kukkuloita, ei ole täällä

avaria alankoja, Suomen koko pinta kohoaa ja alenee vienoilla

viettehillä laineitten tavalla; kovaa harmaata-kiveä, pehmeätä

vedenjättämää maata, alin-omaista viljamaan ja korven vaihtelemista.

Skandinavialle omituiset järvet ja Venäjällä laajalta vallitsevaiset

hietakankaat kumpaisetkin vasta Suomessa osoittavat koko

majesteetillisen ihanuutensa ja täyden jylhän jaloutensa. Kasvikunta ja

eläinkunta täällä samaten ovat välitysnivelenä Skandinavian ja Venäjän

eri luontoisten lajien välillä; niissä yhdistyy jotain toisen

kuin toisenkin omituisuudesta: Länsi-Suomessa vähän enemmän

skandinavilaista, Itä-Suomessa vähän enemmän venäjän-tapaista. Niinpä

kansakin, vaikka muuten niin omituisesti eriää sekä Skandinavian että

Venäjän kansan luonteesta, on lännessä omistanut jotain edellisestä,

idässä jälkimmäisestä, ja on kuitenkin vento vieras kummallenkin.

Suomalaista pidetään Ruotsissa puolena Aasialaisena, Venäjällä puolena

Ruotsalaisena. Maanviljelys, kaskineen, riihineen, on yhtä omituinen;

samaten hengenviljelys, joka länsimaisella perustuksella rehoittaa,

vaan kuitenkin on saanut omituisen luonteensa omituisesta kansan

hengestä. Suomen koko historia on välikädessä länsimaan ja itämaan

taistelevain valtain välillä; se on suvantona kahden vastakkain

vyöryvän myrskylaineen kohtaamiskohdassa, joista välistä toinen tai

toinen voittaa, välistä kumpainenkin voimattomina vaipuvat.

Nerokas Ruotsalainen Israel Hvasser on kaikesta tästä päättäen

ennustanut, että Suomesta aikanansa tulee se silta, josta

Länsi-Euroopan sivistys on kulkeva avaraan Venäjään sisään ja sieltä

sitten leviävä kaikille Aasian barhari-kansoille. Epäilijä, realista,

nähdessään tämän köyhän, vähälukuisen kansan, joka itsekin vielä on

niin suuresti valistuksen tarpeessa ja säilymisestänsä taistellen

melkein mitättömäksi katoo Idän jättiläisen sylissä -- epäilijä,

realista on kovinkin naurava sitä ennustusta. Mutta tämä nerokkaan

Ruotsalaisen unelma, jolla onkin hiukka tukea historian kokemuksessa,

tuopi esiin niin tärkeän, niin jalon tehtävän Suomelle ja

ihmiskunnalle, että se kyllä ansaitsee muistoon-panemista tulevaisten

polvikuntain varalle.

Suomenniemi on Itämeren notkelman koillispuolinen rinne. Itämereen siis

laskeuvat kaikki sen vedet, paitsi muutamat harvat Pohjan perällä,

jotka juoksevat Jäämereen. Vedenjakajana Itämeren ja Jäämeren välillä

on tuo tunturi-jakso, joka, lähtien Skandinavian harjanteesta,

haaroineen, mutkineen seisoo Suomenmaan vahvana, harmaakivisenä

alku-ytimenä. Tälle meidän pää-selänteelle, jonka mutkat itään ja

etelään syleilevät Suomea, pannaan erittäin nimeksi _Maanselkä_.

Maanselästä sitten lähtee Suomen muut harjanteet haaroineen,

eri-nimillä ja eri-pituudella, eri-korkeudella. Sisimmät ja tärkeimmät

niistä ovat _Suomenselkä_, joka Maanselän koilliskulmasta lähtien

käypi halki koko maan Pohjanlahden rannikon keskipalkoille, ja

_Salpausselkä_, joka Maanselän eteläisimmästä päästä kaaritteleikse

länteen päin Etelä-Suomen kautta, rantavallina Suomenlahtea vastaan.

Näiden molempien vallien sisäpuolella leviävät suuret järvi-ylängöt;

niiden ulkopuolella viettävät matalat, viljavat rantalaaksot

vähitellen, jatkautuen meren pinnan alatse.

Vuoria ja vesiä -- kas siinä on Suomenmaa! Kova harmaakivi on koko maan

perustuksena. Hänessä on syvä, salainen voima; mutta se ei ihmeytä,

sillä korkeus puuttuu. Harmaakivi on peitossa maanpinnan alla, taikka

sujutteleikse pitkinä, matalina laineharjuina halki maan. Ainoasti

Maanselkä Pohjan perällä tekee syvän vaikutuksen tunturiensa kolkon

majesteetillisuuden kautta. Siellä ikivuoret ovat latouneet päällekkäin

korkeiksi röykkiöiksi taikka törröttävät yksinäisinä, jylhinä

kukkuloina, kohoten 2-3,000 jalan korkeuteen meren pinnan yli.

Haarautuessaan ja ikäänkuin vietettä alaspäin virratessaan, tämä

emäharju yhä enemmän menettää omituista tunturi-jylhyyttänsä. Korkeus

vähenee, harjanne alenee l,200:aan, jopa 800:aan jalkaan, ja lähempänä

rannikoita kohoavat kukkulat harvoin 4-500 jalkaa korkeammalle meren

pinnan yli.

Harjanteet maan sisemmissä ja eteläisemmissä osissa usein katkeavat,

jättäen väliin loiroja tahi laaksoja, Toisinaan haarautuvat ne pitkiksi

hietasärkiksi, jotka ovat muinaisten meren-aaltoin kokoon-ajamia;

toisinaan hajoovat yksinäisiksi kukkuloiksi, joilla on padantapaiset

laaksot välillään. Usein ovat vuoret maanjäristyksistä, jäästä ja

vedestä aivan pirstoutuneet, ja irtonaiset kalliolohkareet ladotut

päällekkäin jättiläisröykkiöiksi, taikkapa myös piroitetut yltympärille

lukemattomiksi erikokoisiksi ja eriskummallisen muotoisiksi

vieru-kiviksi. Mutta kaikilla näillä röykkiöillä sekä erinäisillä

kivillä on se yhteinen omituisuus, että kulmat ja särmät ovat kuluneet

tasaisiksi noiden muinaisten mylläysten voimalla, jotka net ovat

mättäneet päällekkäin. Itse vuorten pinta on pohjoispuoleltaan sileäksi

hivottu taikka täynnä rinnakkain käyviä viiruja, johon on ollut syynä,

muutamain mielestä jäätikköin kulku, toisen arvelun mukaan hirmuinen,

koillisesta tullut merentulva.

Ylämaan laaksot ovat kaikki järvinotkelmia: jokaisen pohjassa aina on

järvi. Järviä on siis yhtä äärettömän paljon kuin laaksonpohjiakin.

Suomea sanotaan tuhantten järvein maaksi, mutta tämä luku ei tule vielä

totta likellekään. On joskus kohtalaisesti suurten maa-talojen

alustalla aina 60:een järvehen. On niitä joskus pienenlaisessakin

pitäjässä melkein 200. Koko lukua ei tiedä kukaan, mutta 1/8 Suomen

sydänmaasta on veden vallassa. Maan yhä kohotessa ja sen vietteen

kallistuessa jyrkemmäksi vähenee kuitenkin näiden äärettömien vesien

ala vähenemistään. Pienemmissä, matalammissa järvissä on tämä seikka

selvään nähtävä; suurissa, syvissä on vaan välittäistä nousemista ja

alenemista huomattu.

Onpa myös jo aivan tyhjiksi kuivuneita järviä, joiden pohjassa kuusia

seisoo, ylettyen latvoillansa ympäröivien vuorten harjun tasalle.

Rannikko-laaksot ovat alangoita, joiden kautta monilukuisia virtoja,

jokia sekä puroja juoksee -- meren imutorvia, joilla se juopi itseensä

järvien liiat vedet. Näiden rannikko-laaksojen viljava mutamulta tekee

maanviljelyksen loistavaksi. Näillä seuduin asuu kansa tiheimmässä;

näille seuduin ovat vanhimmat kaupungit syntyneet; näillä seuduin on

teollisuuden, tieteitten, taiteitten, sivistyksen pesäpaikka Suomessa.

Tänne on myös hallitus perustanut keskuspaikkansa, tänne historia

asettanut taistelu-tanterensa. Meidän maata voisi verrata mahdottoman

suureen lumipalloon, joka ulkopiiristään ensiksi on alkanut sulaa.

Vanhinna viljelysmaana on lounainen rannikkolaakso: _Varsinais-Suomen_

maakunta, johon myös kuuluu _Ahvenan_ avara saaristo ja maan entinen

pää-kaupunki _Turku_. Sitä lähinnä raivattiin viljelykselle eteläinen

rannikkolaakso: _Uudenmaan_ maakunta, joka sisältää uuden pää-kaupungin

_Helsingin_. Sitten kaakkoinen rantalaakso: _Karjalan_ maakunta, leveä

kannas Suomenlahden sekä Laatokan vesien välillä, ja paitsi sitä myös

leviten avaroina, harvassa asuttuina saloina pitkät matkat pohjoiseen.

Pohjanlahtea myöten käyvät myöhemmän-aikuiset viljelysmaat:

Kokemäenjoen notkelma pistäikse _Satakunnan_ maakuntana kauas itään

päin ja tuo pitkä luoteinen rannikko käsittää _Pohjanmaan_.

Vesirikas ylänkö, jonka pohjois-osat vielä 16:n vuosisadan alkupuolella

olivat Lappalaisten kulkupaikkoina, jakautuu kolmeen suureen

järvi-notkelmaan: äärimmäisenä idässä, Saimaan notkelmassa _Savon_

maakunta; sitä lähinnä, Päijänteen notkelmassa _Hämeen_ maakunta, ja

läntisimpänä Näsijärven notkelma, jonka enimmät osat on luettu

_Satakuntaan_. Ylänkömaahan kuuluu paitsi näitä vielä idässä

Pielisjärven notkelma eli Pohjois-Karjala, ynnä Kainuun notkelma

Oulunjärven ympärillä, joka kuuluu Pohjanmaahan. Samaan maakuntaan

luetaan myös Koillis-Suomen järvilaaksot, korkeimmat meidän maassa.

Maanselän tunturein molemmin puolin leviävät perimmäisessä pohjosessa

Lapin erämaat, joista pohjoisimmat laskevat vetensä Inarijärven

notkelmasta Jäämereen.

Suurten järvienkin rantamaat, samoin kuin meren, ovat viljavat,

tiheämmässä asutut; niillä on viljelys saanut vakavan jalansijan ja

historian tapaukset tanteren. Niiden takana piilee syrjäisessä,

rauhallisessa varjossansa ihana, maailmalle tuntematon maa.

Laatokka on kyllä lähettänyt punaista porfyrikiveänsä Napoleon'in

hautakummulle, Ruskeala marmorapatsaitansa Iisakin kirkkoon Pietariin.

Mutta harmaakivi, josta Aleksanteri I:n jättiläis-patsas on tehty, on

niin yksinvaltainen meidän maassa, että se vaan aika harvoin suopi

sijaa muille kivikunnan lajeille. Runsaasti on tosin Suomessa kalkkia,

mutta valitettavasti ei mitään toivoakaan kivihiilistä. Kaikkia

metalleja on suku Suomen vuorissa; vaan kateelliset Manalaiset

vartioivat tarkasti niitä aarteitansa. Niin niukasti suovat he niistä

osaa, että luulisi Suomen vuorten olevan köyhimmät koko maailmassa, ja

kuitenkin on nyt viimein vihdoinkin ruvettu ryöstämään kultaa meidän

Lapista. Rauta ja vaski ovat muuten ainoat metallit, joita tähän asti

on löydetty runsaammalta. Raudasta ovat Itä-Suomen järvet sekä suot

erittäin rikkaat; se peittää niiden pohjan tummanruskeana lattiana,

joka kasvaa uudelleen 30:n vuoden kuluessa, jos sitä on pois kuorittu.

Kaikki multa ja sora Suomessa on raudansekaista; samoin myös

lukemattomat lähteet. Luojan mielestä ei tämä maa vielä ollut tarpeeksi

kova: hän varusti sentähden vielä kalliotkin rauta-silauksella.

Hiekka ja savi vaihtelevat täällä muinaismeren jättämän mudan kanssa.

Se on kovaa maa-perää, joka vaatii vahvoja käsiä. Vaan kuitenkin olisi

Suomi hyvinkin viljava maa, kunhan vaan meillä olisi lämpimämpi

aurinko.

Mutta päivän säteet täällä 60:n ja 70:n pohjoisen leveyspiirin välillä

käyvät vinoon maata kohti. Pohjan perän Hiisi jäisillä käsivarsillaan

yhä tavoittelee vastahakoista morsianta. Suomi joutuisi hänen

saaliikseen, jos ei suopeammat luonnonvoimat olisi estelemässä hänen

voitolle-pääsöänsä. Maamme viettää etelään ja lounaasen päin, se

kääntää kasvonsa puolipäivän ja iltapäivän lämpimän auringon puoleen.

Sen suojana pohjosta vastaan ovat Maanselän tunturit. Sen pinta ei ole

kovin korkealla; sillä on syvät vedet sisustassaan ja ympärillään.

Sille on suotu hiukka osaa golf-virran lauhduttavasta lämpimästä.

Kaikesta tästä tulee että Suomella kaikista maista maan päällä,

Skandinavia pois luettuna, on lauhkein ilman-ala näin kaukaisella

Pohjan perällä. Sillä on 66:n leveyspiirin kohdalla yhtä paljon

lämmintä kuin Pohjois-Aasialla 54:n ja Eteläis-Labrador'illa Amerikassa

48:n paikoilla.

Onpa sentään Pohjan kolkkouttakin tarpeeksi. Vuotuinen keskilämpö on

eteläisessä Espanjassa +18 pykälää, Franskassa +12, Englannissa ja

Pohjois-Saksassa +8, Ruotsissa ja Norjassa +3-4, vaan Suomessa 2 1/2

Cels. Venäjällä ei keskilämpö niin pohjoisissa paikoissa kuin Suomi

ylety täyteen yhteenkään pykälään. Suomenmaan suuri pituus tietysti

tekee että lämpö on sangen epätasaisesti jaettu. Turussa se on

keskimäärältään +4,61, vaan Enontekiäisissä Lapin rajalla -2,68.

Samalla aikaa kun kirsikkapuut ovat täydessä kukassa Turun seudulla,

Lappalainen ajaa ahkiossaan, iloiten hyvästä Juhannus-kelistä. Mutta

jos vaan Heinäkuun vertaamme, niin on Lapissa kuuma Etelä-Suomeen

verraten. Kostea rannikko-ilma on lauhkeampi ja tasaisempi kuin

kuivempi ilma sydänmaalla; Länsi-Suomi on lämpimämpi Itä-Suomea.

Meidän ilman-alasta on sanottu: Suomessa on yhdeksän kuukautta talvea

ja kolme kuukautta kesätöntä aikaa. Leikki aina omiaan lisää; onpa

kyllin siinäkin että talven valta kestää koko toisen puolen vuotta.

Marras- ja Joulukuu: syystalvi; Tammi- ja Helmikuu: sydäntalvi;

Maalis- ja Huhtikuu: kevät-talvi; Touko- ja Kesäkuu: kevät; Heinä- ja

Elokuu: kesä; Syys- ja Lokakuu: syksy. Kukat on kerkeät kulumaan, hanget

hitaiset. Muutamat lyhyet viikot vaan kestää elävän luonnon vuotuinen

elin-aika. Suuri osa kuluu Huhtikuuta Etelä-Suomessa, suuri osa

Toukokuuta Pohjois-Suomessa ennenkuin lumet on sulaneet. Mutta silloin

jäät lähtee, meri ja järvet alkavat sinertää jälleen, joet katkaisevat

kahlehensa, muuttolinnut palaavat. Sitten on maa vielä jonkun aikaa

kuloheinän vallassa ja ilmat kolkot, tuuliset; sen perästä tulee

lämmintä ja sateita, ja parin viikon, jopa monesti parin päivän

kuluessa kesä saapi täyden voiton. Sanoin ei voi selittää, kielin ei

kertoa mitä tunteita tuo uudesti heränneen elinvoiman näkö nostaa, ja

siihen vielä tulee lisäksi pimenemättömän valon vaikutus. Koko kolme

kuukautta kestää sitten Pohjois-Suomessa yhtä päivää. Yökin paistaa,

ilta- ja aamu-rusko suutelevat toisiansa. Tässä lakkaamattomassa

valossa hyötyy kasvikunta ihmeellisellä nopeudella. Oraan, korren,

kukan ja hedelmän välillä on vaan yksi ainoa pitkä päivä, ja kun se

päivä on lopussa, kun ensimmäinen hämärä levittää peittonsa maan yli,

ja ensimmäinen tähti taas alkaa pilkoittaa iltataivahalla, silloin on

ikäänkuin iltakelloin sointi-aika nurmille ja pelloille, käsky

luonnolle jälleen käydä pitkälliselle levolleen. Yhtä kerkeästi kuin se

tuli, katoaakin myös kesän ihanuus; yksi halla-yö, yksi pohjosen

puhallus, ja syksy seisoo surullisesti koreassa, karisevassa

lehtipuvussaan. Syksy täällä tuopi viljan leikkuun, vaan ei yhtään

viinimarjaa, harvat hedelmät. Talvi tullessaan ei tuo niinkuin

Keski-Euroopassa sumuja ja kolkkoja sateita, se tulee selkeänä,

pirteänä, virkistävänä, ei vihollisena, pikemmin hyvänä liittolaisena.

Se salvoo siltoja, se tasaa teitä, se lyhentää välit, se aukaisee

pääsemättömät korvotkin ihmisten kuljettaviksi. Niin rakas on meille

talvi ynnä sen komeat pohjosen-palot, sen valkoiset hanget, sen

kilisevät kulkuset, sen liukkaat sukset ja sen hauska koto-elämä, että

jokainen Pohjan lapsi Etelässä mielellään vaihtaisi tuon ijankaikkisen

kesän yhteen kouralliseen lunta.

Muutamat luonnon tutkijat arvelevat huomanneensa että Suomen ilman-ala

viime vuosisadan kuluessa muka on tullut epävakaisemmaksi, kesät

kylmemmiksi, talvet lauhkeammiksi, ja väli-ajat, syksy sekä kevät

pitemmiksi. Jos niin todella on laita, sitten on syy siihen maan

viljelemisessä ja korpien kaatamisessa, ehkä myös ilmavirroissa,

joiden synnystä ei ole tietoa. Talvella tuulet enimmiten käyvät

Etelästä, kesällä Lännestä. Kuivin on pohjoistuuli, sateisin itä.

Valtameren huurut kohoavat yli-ilmoihin, sakenevat avaran mannermaan

yli Idässä ja laskeuvat sieltä sateina maahan. Vakinainen kesä ja

vakinainen talvi aina alkavat itätuulella.

* * * * *

Ihmeyttäväinen ja opettavainen on elävän luonnon taistelu Pohjanperän

voimaa vastaan. Jos matkustat eteläisestä Suomesta pohjoiseen ja niin

edespäin Lapin autioille tuntureille, niin on sinusta aina, jokaisen

peninkulma-kymmenen päähän päästyäs, tuntuva ikään kuin kulkisit

elämästä kuolemaa kohti. Ja päinvastoin kullankaivaja ja

luonnontutkija, Pohjan periltä palatessaan etelämaille, mielestään

aivan kuin kulkee kuolemasta elämään. Toden todella ei ole kuitenkaan

elämä missään aivan kuollut: ikilumienkin rajalla se vielä aina

taistelee.

Suomen maan asema on Pohjoispiirin molemmin puolin, kylmän ja lauhkean

ilma-vyöhykkeen rajalla; se käsittää siis kumpaistenkin kasvi- ja

eläinkunnan. Kasvit ja elävät saavat täällä kaiken sen puutteen ja

taistelun, voiton ja kadotuksen kokea, jonka alainen elämä on näillä

Pohjan perillä. Pohjois-piirin tuolla puolen nähdään kasvi- ja

eläinkunnan alhaisempia luokkia paljon runsaammalta kuin korkeampia. Ei

ole sitä paikkaa 70:n leveys-asteen seuduilla, jossa ei maa-perä ja

kalliotkin viljalta kasvaisi sammalia tai jäkäliä; vaan ainoat puut,

jotka tunturi-lakeiden yksitoikkoisuuteen tuovat vaihettelevaisuutta,

ovat vaivais-koivu, katajapehko, paju sekä maanpintaa myöten mateleva

kuusi. Toiselta puolen ilma on täynnä tuhannen tuhansia itikoita,

lukemattomat vesilintu-parvet vilisevät kaikilla rannoilla, ja vedet

ovat upi-rikkaat kaloista.

Ensimmäinen maanviljelyksen alku nähdään 68:n ja 69:n leveys-asteen

vaiheilla Inarijärven eteläpäässä. Se ilmautuu ohrapellon muodossa: se

on rohkea vaatimus taisteluun Pohjan perän haltijalle, ja useammin

täällä korjaakin ohrat halla kuin kylväjä; mutta ne ilahuttavat

kuitenkin vaeltajan silmää. Samalta rajalta alkaa vaivainen mänty,

ensimmäinen leppä, haapa, tuomi, raita, viimeinpä myös pihlaja ja

koivu, kaikki arasti pysytellen itsiänsä vuorten päivärinteillä.

Päivän-paisteisilla mättäillä nyt jo myös nähdään Pohjan perän marjoja:

ensiksi suo-muuramia, sitten puoloja, mustikoita, juovukoita,

karpaloita. Vaaraimet, mansikat, orjantappuran marjat sekä

maa-muuraimet eli mesimarjat alkavat vasta Maanselän eteläpuolelta.

Päästyämme 67:n leveysasteen paikoille, onpi kasvikunta tunturein

suojassa jo suuresti vaurastunut. Ensimmäiset metsät alkavat Kemin

joki-notkelmassa; jalo, korkea honka kohottaikse pilviä kohti. Se

tarvitsee 180 vuotta joutuakseen täyteen pituuteensa, sen ikä on

neljättä sataa vuotta; mutta se onkin sitten enemmän kuin 60 jalkaa

korkeudeltaan, neljättä jalkaa läpimitaten. Tästä 67:stä aina 63:een

leveys-asteesen kasvikunta yhä varttuu, voimistuu. Pohjan perän

omituinen kasvisto katoaa ja jättää sijaa Pohjois-Euroopan yleisille

ruohoille sekä puille. Eteläisemmistä puista halava ulottuu

pohjaisimmalle. Sitä lähinnä lehmus ja vaahtera, sitten jalava,

pähkinäpuu sekä ora-pihlaja; vaan tammi, saarni ja ulkomaalta tuotettu

saksan-kuusi eivät menesty muualla kuin pitkin eteläistä rannikkoa.

Hedelmäpuut ovat meillä vaan kylmästä väriseviä vieraita lämpimämmiltä

ilman-aloilta; ovat ne sentään usein suotuisat, anteliaat, välistä

jalotkin luonteeltaan. Omenapuu kasvaa hamassa Oulussa asti 65:n

leveysasteen kohdalla; vaan ei se siellä tuota muuta kuin kukkia, ei

mitään hedelmää. Vasta 63:n asteen paikoilla muodostuu kukista

lämpiminä kesinä happamia omenia; 62:sta asteesta aikain omenat

kelpaavat syötäviksi, 61:sta tulevat hyviksi. Päärynöitä, luumuja,

kirsikoita kasvatetaan enemmän huvin kuin hyödyn vuoksi.

Vielä meidänkin aikanamme on puoli maata suurta metsää. Mutta ei mikään

maa tuhlaa tätä kallista aarrettansa niinkuin Suomi. Aikanansa oli

metsän raivaaminen viljelyksen ensi-työnä; siitä ajasta asti on

talonpoika yhä vielä metsän vihollinen, kun pitäisi olla sen suojelija,

Puut metsässä ovat joka miehen haaskattavana. Kirves kaataa, sahat

hävittää, metsävalkeat polttavat, huono hoito turmelee äärettömiä

salomaita. Talonpoika kaataa hirsimetsää saadaksensa sen tuhkista

kahdet, kolmet viljat, ja jättää kasken sitten autioksi. Lapset ja

naiset käyvät lehtiä hakemassa lampaita varten; he kaatavat koko puun

siksi että olisi mukavampi sen lehdet riipoa. Aika oli että maamme sai

metsäviraston, sillä avarat maa-alat ovat jo aivan lakeina, ja

merikaupunkein täytyy tuottaa laiva-aineensa 10-20 peninkulman takaa.

Luonto itsekin on paha metsän haaskaaja. Koska metsä kasvaa tiheästi,

niin että ilma ja päivä eivät enää pääse juuriin vaikuttamaan, silloin

syntyy lätäköitä, jotka keväällä vuoroin sulavat, vuoroin jäätyvät, ja

vahingoittavat puiden juuria. Vähitellen muuttuu koko metsä vetiseksi

korveksi, puut lahoovat, ja myrsky sen kaataa. Tällä lailla ovat

Lapin suuret salot kadonneet. Pohjoinen ilma rauentaa kasvikunnan

elinvoimaa. Metsän raunioille syntyy jänkä ja suo. Suomen alasta on 632

neliöpeninkulmaa metsäisiä rämeitä ja 1648 neliöpeninkulmaa metsättömiä

rahkasoita. Kaikki tämä erämaa on syntynyt varsinaisen, vahvan metsän

häviöllä, ja sitä on kolmas osa koko Suomen alaa, Tätä yhä levenevää

erämaata vastaan viljelys taistelee ahkerasti, väsymättä ja

lopullisesti voitolla. Hävittäväiset hallat, turmeltuneet touot

saattavat tätä voittoa viivyttää, vaan ei estää. Nyt pellot, niityt,

tiet sekä asuntopaikat vasta täyttävät 1/19 maan alaa. Tulevan ajan

tehtäväksi jääpi kelvottomaksi muuttuneen kolmannen osan valloittaminen

viljelyksen omaksi.

Havumetsä on maanviljelyksen emä. Sen tuhkiin, paloon, on Suomalainen

ikimuistoisista ajoista saakka kylvänyt ohransa, joka viljalaji oli

ensimmäinen täällä tietty. Tämä kiertolais-maanviljelys vaati paljon

metsää, ja vaarojen hongikkoin harvettua astui kansa alemmaksi ja

ryhtyi viljelemään lehtometsän alustaa viljavissa notkelmissa.

Lehtometsässä syntyi karjanhoito ja vakinainen maanviljelys; ne

tuottivat vakinaiset asuntopaikat. Siitä syystä ovatkin havumetsän ja

lehtometsän eri alustat ikään kuin Suomenmaan asuttamista kuvaava

kartta. Tätä nykyä viljellään enimmin ruista, sitä lähinnä ohraa,

sitten kauraa ynnä hiukka nisua sekä tattaria. Potaatit, jotka tuotiin

maahan noin vuosisata takaperin, antavat nyt 1/3 kansan ravintoa;

niiden verralla ovat muut juurikasvit ynnä myös herneet ja kaalit aivan

vähäpätöiset. Tärkeämpi maanviljelijälle on pellava, hamppu ja humala

ynnä tuo pikkuinen tupakka-maa talonpojan navetan päiväpuolella.

Metsästys ja kalastus olivat maan alku-elatuskeinot ja kasvattivat

rohkean, vaivoja pelkäämättömän kansan. Molemmat ovat ne kuitenkin

huonontuneet huonontumistaan. Metsän vilja on harvennut metsän

harvetessa, kala on paennut pois metsättömiltä rannoilta, joilla ei

ollut enää entinen matojen ja toukkien paljous tarjona hänen

ravinnokseen. Jalo hirvi on melkein sukupuuttoon hävitetty ja nähdään

nyt vaan aika ajoin syrjäisillä takamailla. Vielä pitää kuitenkin

metsän kaltainen kuningas, mahtava mesikämmen, ikivaltansa. Sutta

ahdistellaan maan pahimpana vihollisena. Kettuja, ilveksiä, saukkoja,

näätiä, oravia, jäniksiä ynnä muita pyssymiehen tavallisia saaliita

saadaan joka vuosi suurin määrin. Samoin hylkeitä pitkin merenrantaa.

Harvinaisempi on ahma; harvinaisin kaikista ennen muinoin tiheässä

asuva majava. Muuten on Suomen eläimistö sama kuin muuallakin

Pohjois-Euroopassa. Koti-eläimet ovat samat kuin Skandinaviassa; mutta

peura ei viihdy tällä puolen pohjois-piiriä. Erittäin ansaitsee

mainitsemista Suomen pieni, ulkonäöltään mitätön, mutta erin-omaisen

kestävä hevonen, jolla on tärkeä osa monessa Suomen ratsumiesten

mainioimmassa voitossa.

Lintulajeja luetaan 237; niissä 29 petolintua joiden rosvopäällikkönä

on suuri maa-kotka eli kokko. Joskus kuuluu satakielisen ruikutus

Suomen eteläisellä rannikolla; Laatokan rannalla on se yleinen.

Vähemmin vaihtelevainen säveliltään, mutta ihastuttavan suloinen on

myös kyntörastaan laulu autiossa metsässä, valoisalla kesä-yöllä.

Mateliaisia on vähän, ja ainoasti yksi käärme myrkyllinen. Kalat

puolestaan ovat monilajiset, monilukuiset, ja tärkeitä asukkaita niin

vesirikkaassa maassa. Suurimmat heistä ovat monni Hämeen järvissä ja

sampi Laatokassa. Lohi nousee kaikkiin jokihin ja saadaan monesta

järvestä. Siikaa löytyy täällä myös runsaasti. Sillin vaellukset ei

enää ulotu tänne Itämereen, mutta hänen pienempi sukulaisensa silakka

eli haili vilisee pitkin kaikkia merenrantoja, ja on, ynnä järvissä

asuvan muikun kanssa, kansan yleisenä särpimenä. Lukuisimmat on sekä

suolaisessa että suolattomassa vedessä hauki -- veden susi -- ahven,

kiiski, lahna, säynäjä, särki, salakka; harvemmaisia kuha ja

nahkiainen. Valtameren kaloista nähdään meidän rannoillamme ainoasti

turska, kammelias ja simppu. Joskus eksyy tänne joku valaskala taikka

meri-sika ja hämmästyttää kalastajaväkeä.

Alhaisista elävistä on äyriäinen eli krapu yleinen eteläisessä ja

keskimmäisessä Suomessa. Mehiläis-hoito on joutunut unohduksiin; sitä

viljellään nyt enää vaan muutamin seuduin eteläisellä rantamaalla,

Kotisirkka on tuttava ystävä talonpojan tuvassa, ja sääski eli itikka

koko Pohjan perän vitsaus. Alimmaiseen eläinkuntaan kuuluvista asuu

melkein kaikissa Suomen jo'issa helmi, piillen mutaisessa simpukassaan,

ja pyydetään vielä joskus koristeeksi rouvasväen korvarenkaisin.

Kaikki tämä näyttää meille maan, jossa ihmisen täytyy hankkia

eläkkeensä maasta ja vedestä lakkaamattomalla taistelulla. Niin vähä on

täällä Etelän suloisesta ihanuudesta ja suruttomasta viljavuudesta,

että Suomessa ilo on kerkeä päivän kajanne, rikkaus ihmesatu, ja

luonnon kirkkahin kauneus hetken-aikuinen unennäkö. Ankara vakaisuus ja

alakuloinen hymy sekaisin, semmoinen on aina Suomen kasvoin muoto. Sen

ihanuus on usein vaalakka niinkuin pohjosen palo, kylmä niinkuin

valkean hangen loisto, autio ja mietiskeleväinen niinkuin synkkä

kuusikko. Toinen puoli sen elämätä on peitetty pimeään yöhön, toinen

puoli paistaa sammumattomassa valossa.

Voipiko rakastaa maata niin kolkkoa, niin kylmää, niin paljon itsensä

kieltämistä vaativaa? Kysy tältä kansalta, jonka Luojan sallimus on

asettanut tänne Pohjan perän raukoille rajoille, ja sinä saat sen

vastauksen: "Me sitä rakastamme yli kaiken muun, sillä sen hyväksi

taidamme kaikki uhrata. Me sitä rakastamme, koska se on meidän juuremme

ja meidän olentomme perustus, ja me olemme semmoiset, mimmoisiksi tämä

maa on meidät luonut -- tyly, kylmä, taistelevainen kansa -- me olemme

sulava lumihanki, joka janoo päivää ja avaa sylinsä koittavalle

aamuruskolle."

Kansa.

Tää kansa, jolla on asuntonsa Suomen harmaakivisellä perustuksella, on

vanhin tietty asukas itäisessä, pohjoisessa ja suureksi osaksi myös

läntisessä Euroopassa. Se oli noilla mailla laajalta levinnyt ennen

kaiken historian alkua, ennen kaiken tarun alkua. Se häämöittää siellä

näköpiirin ja muistin hämäränä, utuisena peränä. Sitä jo kohta meidän

ajanlukumme alussa tavataan _Fen'in eli Fin'in_ nimellä, jonka

alkujuurena on keltiläinen sana _fen_ -- soturi. Itse puolestaan se on

aina nimittänyt itseään _Sam'iksi, Samelaisiksi, Suomalaisiksi_ -- joka

laajalla löytyvä nimi on synnyttänyt paljon väitettä, vaan vielä jäänyt

selitystä paitsi. Ja tästä kansasta, jonka asunnot puolen maan-osamme

käsittivät, ovat molemmat yllämainitut nimet viimeinkin tulleet

perinnöksi Itämeren notkelman koilliskulmalle, keltiläinen nimi

_Finlandina_, oma _Suomena eli Suomenmaana_. Suomen kansa itse on

ikivanhasta muinaisajasta alkain yhä peräynyt kaakosta luoteesen päin,

Median vuorilta Altain tuntureille, Altaista Uralille, ja sieltä

Eurooppaan. Koko tällä pitkällä tiellä, jota he kulkivat, on

jokapaikassa kansa-tähteitä, joita nyt ainoasti kielitutkija saattaa

keksiä ja yhdeksi heimokunnaksi yhteen lukea. Enin osa Venäjän avaraa

alaa, joka ennen muinoin oli suomensukuisten kansain asuntona ja

valtana, on ikään kuin täyteen kylvetty näitä katoavia kansatähteitä,

jotka vähitellen sulauvat slavilaiseen kansallisuuteen. Ainoasti

Suomen- ja Pohjanlahden rantamailla on voimallisempi, jalompi-avuinen

jäännös tuosta muinaiskansasta -- Virolaiset ja Suomalaiset -- löytänyt

turvapaikan merien ja jäiden takana, jossa heidän on onnistunut kohota

korkeammalle sivistyksen kannalle. Virolaiset, pitkät ajat vastaan

ponnisteltuaan, kukistettiin saksalaisten ritarein vallan alle ja

saivat palvella näitä perintö-orjina. Suomalaiset samaten, kovan

vastarinnan perästä, joutuivat Ruotsalaisten alamaisiksi, ja saivat

heidän kauttansa länsimaisen sivistyksen.

Madjarit ja Bjarmit ovat ainoat suomensukuiset kansat, jotka ovat

valtakuntia perustaneet. Kaikki muut ovat olleet valtiollista

perustamiskykyä vailla. Enin osa niitä kansoja, jotka v. 862 kutsuivat

Rurik'in Ilmenjärven rannikoille, oli Suomalaisia, vaan kuitenkaan ei

syntynyt silloin suomalainen, vaan slavilainen suuri valta.

Lappalaiset pois lukien, ovat kaikki länsisuomalaiset kansat olleet

sotaisat, mutta heidän sota-intonsa on käynyt suojelukseen, ei

valloitukseen. Kolme erää täytyi Ruotsalaisten tuoda tänne

sota-aseensa, ennen kuin saivat harvasti asutun, keskinäisistä

eripuraisuuksista hajanaisen Suomenmaan valtansa alle.

Silloin oli ristiretkien aikakausi, jolloin taivaallinen autuus

palkitsi sotaa kirkon vihollisia vastaan. Rooman kirkko tahtoi

laajentaa alustaansa Pohjan mailla, voidaksensa pitää vastapainoa

Kreikan kirkolle, joka yli Venäjän oli levinnyt. Ristiretkeläis-parvia

tulvaili kaikille Itämeren rantamaille. Äsken kristin-uskoon kääntynyt

Ruotsi, joka ei vielä ollut vikingi-aikaansa unohtanut, nousi paavi

Hadrianus IV:n käskystä ja ryntäsi palavalla uskonkiihkolla Suomen

pakanain päälle. V. 1157 Ruotsin ja Götin kuningas Eerik

Jodvard'inpoika, Pyhä liikanimeltään, valloitti verisellä voitolla

Suomen niemen lounaiskulman ynnä osan etelärannikkoa. Turun linna

perustettiin; Suomalaiset ajettiin kastettavaksi Kupittaan

lähteelle; Englantilainen Henrik tuli Suomalaisten ensimmäiseksi

uskonsaarnaajaksi, ensimmäiseksi marttiraksi, ainoaksi pyhäksi-mieheksi

ja semmoisena maamme suojeluspyhäksi.

Vanha, taruissa mainio Kainulais-kansa oli jo tietymättömiin

kadonnut, ja tähän aikaan asui Suomessa kaksi keskenään heimolaista,

puoli-metsäläistä kansaa: _Karjalaiset_ maan itäisellä, _Hämäläiset_

eteläisellä ja läntisellä puolella. Nämät kansat olivat alin-omaisessa

sodassa keskenään, ja Karjalaiset, joilla oli Novgorodin Slavilaiset

liittoveljinä, olivat karkoittaneet Hämäläiset pois erämailta Laatokan

eteläpuolella. Molemmat heimot olivat urhokkaat ja sotaisat, varsinkin

hirmuiset olivat heidän vikingi- eli merirosvo-laivastonsa; mutta

kumpikin olivat ne säännöllistä hallitusta vailla. He tottelivat

suvun-vanhimpiansa, sota-aikoina heimon-vanhimpiansa, samaan tapaan

kuin muinoin _clan'it_ Skotlannissa; mutta heillä ei ollut yhteistä

kuningasta, he eivät rakentaneet kaupungeita, eikä linnojakaan muita

kuin ympärysvalleja jyrkille vuorille. He olivat metsästäjiä,

kalastajia, kaskenviljelijöitä, puoleksi paimentolaisia, puoleksi

vakinaisilla paikoilla asuvia, tunsivat metallien käyttämisen ja

kehuttiin ikivanhoista ajoista taitaviksi sepiksi.

Kaikki tämä osoittaisi alhaista sivistyskantaa, jos emme samassa

kuitenkin tapaisi näillä kansoilla ihmeellisiä muistelmia ja itämaan

taruja, ikäänkuin jäännöksiä muinaisesta korkeammasta sivistyksestä.

Sen verran kuin sopii päättää runoista, jotka meidän aikoihimme asti

ovat Karjalan runoniekkain muistossa säilyneet, olivat Suomen pakanat

auringon- ja tulen-palvelijoita, samoin kuin useimmat Itämaan

kansat, ja kaikissa heidän muinaistaruissaan ilmautuu liikuttava

rakkaus valoon. Pitkä, talvinen Pohjolan yö oli täyttänyt heidän

mielensä hirmukuvillaan; heidän loitsutaitonsa oli peloituksena

naapurikansoille. Itse he lujasti uskoivat että ihminen sanalla saattaa

hallita luonnonvoimia, jopa että sana se on luonut koko maailman. He

eivät palvelleet luonnon ulkonaista ilmaumaa, vaan sen sisällistä,

jumalallista henkeä, ihmishengen kuvaa. Metsän jumala Tapio, veden

jumala Ahti, taivaan hallitsija Jumala, jonka nimi sitten muuttui

kristittyin Jumalan nimeksi, kaikki nämät olivat elementteihinsä

sidottuja, personoittuja luonnonvoimia. Kaikilla kappaleilla, niin

Suomalaiset luulivat, oli henki: jokaisella puulla, joka lähteellä oli

elävä haltijansa, joka ei kuitenkaan voinut elää erillään puustansa tai

lähteestänsä. Se oli lempeä luonnon-usko, jonka vaikutus myös

ilmautui lempeissä perheellisissä oloissa. Harvassa kansassa nähdään

luonnon-usko näin henkisessä muodossa. Ei ollut temppeleitä, ei

jumalain kuvia; oli viisaita tietäjiä, ei pappeja. Pyhien järvien tai

lähteitten äärellä, pyhillä vuorilla, pyhissä lehdoissa uhrattiin

metsän-antimia tai maan lahjoja näkyväisiin kappaleisin kätkeyneille

näkymättömille hengille.

Kansan taruissa suuret sankarit vähitellen siirtyivät ominaisten

jumalien sijaan. Ho olivat sankareita runointaidossa ja viisauden

tiedossa: kaikista kuuluisimpana Kalevalan sankarisuku, runoin isä

Wäinämöinen ja ikitakoja Ilmarinen. Skandinavein Odin oli viisain mies,

_sentähden_ kun hän samassa myös oli väkevin uros. Suomalaisten

Wäinämöinen oli väkevin uros, _sentähden_ kun samassa oli viisain mies.

Siinä onkin pää-raja, joka eroittaa Suomalaisten maailman-katsannon

skandinavilaisesta taikka ylimalkaan arilaisesta, joka aina on pitänyt

miekkamelskeen sankarivoiman omana ilmaumana. Suomalaisten mielestä

sankarivoima on henkistä luonnetta: henki se hallitsee koko maailmaa,

väkevyys on vaan viisauden seuraus, ja väkevyys ilman viisaudetta

tulee, niinkuin Lemminkäisessä ja Kullervossa, naurun-alaiseksi tai

turmiolliseksi. Ihmeen syvää totuutta suomen kansanruno osoittaa

siinäkin, että se sallii rakkaimpienkin sankareinsa, viisaimpienkin

kaikista kuoleman-alaisista, joskus joutua mielettömiin tekoihin ja

pilkattavaksi. Kaikki ihmisviisaus kumartuu nöyrästi korkeamman järjen

eteen, tunnustaen voimattomuutensa ja sokeutensa sen verralla.

Karjalaiset ovat kansantarut säilyttäneet; Karjalaiset ovat Suomen

runokansa ja samassa myös Suomen varsinainen sivistyskansa, verrattain

puheliaat, hilpeät, avosydämiset, kuvastellen kaikkia ulkonaisia

vaikutuksia samoin kuin heidän järviensä kirkas pinta. Hämäläiset ovat

hitaita, umpimielisiä ja jyrkästi itsepäisiä jöröjä, mutta samassa

lujempaa mielenlaatua kuin heimolaisensa; kovat ja sitkeät

vastaan-ottamaan ulkonaisia vaikutuksia, aivan kuin hiekkakankaat

heidän saloissaan. Tämä eriluonteisuus Suomen kansan päivä- ja

yö-puolessa, siksi niitä sopisi sanoa, on ollut erittäin tärkeä. Sillä

Karjalaisilla idässä on ollut sivistymättömiä ja viime aikoihin asti

vihollisia kansoja rajanaapureina. Hämäläiset lännessä puolestaan ovat

olleet koko ruotsin mahtavuuden ja länsimaisen sivistyksen voiman

alaiset. Tämä seikka toiselta puolen on Suomen sivistyksen edistymistä

suuresti hidastuttanut; toiselta puolen on se Suomen kansallisuuden

paremmin säilyttänyt.

Vuonna 1157 ei ollutkaan vielä mitään Suomen kansaa olemassa; ainoasti

kaksi puoli-metsäläistä, keskenään sotivaa heimokuntaa Suomessa.

Historia se on, joka kansanhengen kasvattaa. Nykyinen Suomalaiskansa

sai alkunsa silloin, kun Hämäläiset ja Karjalaiset, joilla oli yksi

kieli, yksi sukuperä, tunsivat toinen toisensa veljikseen, kun he

olivat molemmat suljetut yhden valtakunnan, yhden kirkon, yksien lakien

ja yhden kotimaan piirin sisälle. Tämä kaikki oli tapahtunut 14:n

vuosisadan alussa.

Hämäläiset lujasti vastustivat kristin-uskon tuontia ja Ruotsin vallan

leviämistä. Koko 90 vuotta puolustivat he itsepäisellä vimmalla

vapauttansa ja kotimaisia jumaliaan. Ruotsin voima oli lamassa

sisällisten kruununperintö-riitain tähden; turhaan paavit julistivat

bulliansa, turhaan dominikolainen Tuomas täällä saarnaeli tulella ja

miekalla. Keskipaikoilla 13:tta vuosisataa kristin-usko ja ruotsin

valta Suomessa näkyivät olevan hukassa; mutta samaan aikaan juuri nousi

Mälarin rannalla Folkungi-suvun peri-isä Birger Jarl ja yhdisti

kaikki Ruotsin voimat väkevään käteensä. Rooma houkutti hänet

liittolaisekseen, kaupan hinnaksi luopuen muutamista veroista ja

ylivalta-oikeuksista; jarli purjehti meren taakse v. 1249, voitti

Hämäläiset ja rakensi linnan, Hämeenlinnan, heidän maansa

sydänpaikkaan. Ruotsissa valvottava kuningasvaali keskeytti hänen

voittoretkensä; vaan 44 vuotta sen perästä vei hänen pojanpoikansa

sotamarski, Torkel Knuutinpoika, taas toisen ristijoukon meren yli,

täytti jarlin yrityksen, voitti Karjalaiset ja liitti kokoon Wiipurin

muurit Itä-Suomen hillittimeksi ja turvaksi. Verikasteen perästä

seurasi vesikaste; koko Etelä-Suomi joutui paavin ja Ruotsin vallan

alle, jotka sitten, sitä myöten kuin maan asutus leveni, vuosisatojen

kuluessa tunkeutuivat yhä edemmäksi maamme sisempiin ja pohjoisiin

seutuihin.

Tällä tavoin oli Ruotsin valta tullut naapuriksi Venäjän vallan

sydämelle, mahtavalle Novgorodille, joka oli laskenut allensa Bjarmien

maan ja katsoi Karjalaiset veron-alaisiksensa. Rooman ja Kreikan kirkon

uskonsaarnaajat kilvoittelivat myös meidän maassa, ja tämä kaksinainen,

sekä valtiollinen että uskonnollinen kilvoittelu synnytti sotia, jotka,

välistä pitemmäksi, välistä lyhemmäksi ajaksi levähtäen, kestivät viisi

vuosisataa; kaiken sen ajan oli Suomi verisenä Eris-omenana.

Rauhanpäätökset sanottiin ijan-ikuisiksi, mutta olivat todentodella

ainoasti sotilakkoja. Ensimmäinen rauhanpäätös, Pähkinälinnassa v.

1323, halkaisi Karjalaisten maan kahteen puoliskoon, venäläiseen ja

ruotsalaiseen, ja siitä ajasta yksi osa Karjalan heimokuntaa ijäksi

päiviksi erosi muusta Suomesta. Silloin säätty raja pysyi voimassa

vuoteen 1617, jolloin Ruotsi Stolbovan rauhasovinnossa taas sai yhden

osan Karjalata lisään, nimittäin valloitti Inkerinmaan, siirsi Suomen

rajan Laatokan rantaan asti, ja sulki Venäläiset Itämerestä.

Tämmöisenä pysyi raja sitten taas vuoteen 1721, jolloin Ruotsi

Uudenkaupungin rauhasovinnossa luopui, paitsi Liivin- ja Vironmaasta,

etuvarustuksestaan Inkeristä sekä vahvasta rajalinnastansa Wiipurista

ynnä sen alle kuuluvan läänin kanssa. V. 1743 siirsi Venäjä rajansa

Kyminjokeen asti, ja v. 1809 se tähteetkin sai haltuunsa.

Tällä tavoin ovat molemminpuoliset naapurit, Ruotsi ja Venäjä, kumpikin

vuorostaan vähitellen nielleet Suomen suuhunsa, edellinen 136:n,

jälkimmäinen 106:n vuoden kuluessa, josta näkyy että meidän maa on

ollut sitkeä ruokapalanen. Jo v. 1703, uuden pääkaupunkinsa perustukset

laskettuaan, präntätti tsaari Pietari metaljin, jossa nähdään meren

jumala, kolmihaarukka kädessään, ja ympärillä reunaa myöten nää

uhkaavaiset, profeetalliset sanat: _Ecce, Finnia, tridentem!_ Se

ennustus kävi toteen, Suomi sai kokea kolmihaarukan voimaa, mutta

Aleksanteri I oli oikeamielinen ja jalosydäminen; hän yhdisti v. 1811

jälleen Suomeen ne osat, jotka siitä v. 1721 ja 1743 oli erilleen

tempaistu, ja antoi meidän maalle näin tavoin taas 1617 vuoden rajan.

Valtijain taistelutanterena jaloin poljettuna ja rikki raadeltuna,

Suomi ei suinkaan voinut liioin kiittää onneansa. Kerta kertansa

perästä hävitettiin sen viljelys mustan mullan tasalle, kohosi jälleen

ja hävitettiin uudelleen. Suomi maksoi Kustaa Aadolfin maineen puolilla

viljavaroillaan ja 100,000:n poikansa verillä. Vielä kalliimman hinnan

se maksoi Kaarle XII:n voitoista, ja vielä, sittenkin kun hän oli

voitettu, taisteli yksinään, kenenkään auttamatta, viimeiseen

veripisaraansa asti. Nälkä ja rutto aina samosivat sodan jäljissä,

mutta ei mikään voima saattanut murtaa kansaa, joka kätkyestä alkain

oli oppinut puutetta kärsimään ja kestämään. Kerran kertansa perästä

tarjosi sille milloin Tanska, milloin Puola, milloin Venäjä apuansa ja

suojaansa, houkuttaen sitä vapauttamaan itsensä liitosta, jonka kautta

se yhä joutui häviön partaalle; mutta Suomi aina itsepäisesti ja

uskollisesti kielsi ja piti kiinni velvollisuudestaan. Ei ole Suomi

yhtään ainoaakaan kertaa nostanut kapinaa laillista hallitustaan

vastaan. Kaksi kertaa, 1457 ja 1596, on se kyllä ollut kahteen

eripuraiseen eriseuraan jaettuna, jotka kumpikin pitivät oman

kruununpyytäjänsä puolta; mutta molemmat kerrat oli tähän ainoasti se

syynä, että oltiin kahden vaiheella kumpiko oli laillisen esivallan

oikea omistaja. Kolmannella kerralla, v. 1788, osa sotavoiman

päälliköitä nousi kuningastansa vastustamaan; mutta koko kansa niinkuin

yhdestä suustansa ilmoitti vihastuksensa siitä ja tuomitsi heidän

rikollisen tekonsa ansion mukaan.

Vaan ei Suomi sentään ole seurannut valloittajiensa lippua orjan tai

aseen tavalla, jolla ei olisi omaa tahtoa. Se sai ensimmäiset

valtiolliset oikeutensa v. 1362; silloin Ruotsin kuningaskunta

oikeastaan vasta oli liittovalta, jonka puoli-itsenäiset maakunnat

eivät totelleet mitään muuta hallitusta kuin sitä, jolle itse olivat

antaneet suostumuksensa. Suomi pääsi näiden entisten maakuntain

vertaiseksi, sai ottaa osaa kuningas- ja valtionhoitaja-vaaleihin sekä

veroin säätämiseen, ja lähetti edusmiehensä yhteisille valtiopäiville.

Hallituksen ja kansan vallan raja oli sangen sekava; hallitsijat olivat

usein sangen itsevaltaiset ja päätösvalta valtiollisissa asioissa oli

Tukholmassa. Mutta maamme erinäinen asema meren takana, sen avaruus, ja

mahtava katolinen piispa Turussa, joka katsoi kunnian-asiakseen pitää

Suomen puolta, tekivät että meillä oli monessa suhteessa itsenäiset

olot. Tämä seikka muuttui silloin kun Ruotsi tuli vaalivaltakunnasta

perintövallaksi. Kustaa Waasan ajasta alkain oli Suomi todellinen

Ruotsin alusmaa, mutta yhä kuitenkin semmoinen alusmaa, joka Helsingin

maapäivillä 1616 lausui vapaat sanansa Ruotsin kansalle ja jota aina

pidettiin valtakunnan toisena pää-osana.

Keski-ajalla mainittiin meidän maata välistä herttuakunnaksi, Juhana

III koroitti sen suuriruhtinaskunnan arvoon. Hallitusmiehinä oli sillä

linnan-isännät Turussa, Hämeenlinnassa, Wiipurissa, Raseporissa,

Kastelholmassa, Kokemäenkartanossa, Korsholmassa ja Olavinlinnassa eli

Savonlinnassa; Kuusisto oli piispan linnana. Näistä linnan-alueista

syntyi sitten, tiheään muutellen, nykyiset kahdeksan lääniä,

kukin maaherransa kaittavana, ja ylin hoito uskottiin viimein

pääkuvernöörille. Uuden-aikuiset keskuskunnalliset olot vahvisti

Suomessa Kustaa Aadolf ja järjesti Pietari Brahe "kreivin ajalla."

Ruotsin laki oli tullut muinaisten, pakanuuden-aikuisten oikeustapojen

sijaan, ja tämä laki oli lujasti rakennettu vapauden perustukselle,

eikä mitkään väärinkäytökset, ei mikään pappisvalta, mikään

soturivalta, mikään aatelisvalta sitten voinut saada kumoon näitä sen

jaloja peri-ajatuksia: että joka ihmisellä on oikeutensa ja kaikki ovat

lain edessä yhdenvertaiset, joiden turvassa Suomen kansa on varttunut

vastaista onneansa kestämään. Orjuus, joka ei täällä ollut koskaan

ollut raskas, hävitettiin jo v. 1335. Koko muu Eurooppa sai vielä

pitkät ajat huokaella perintöorjuuden kahleissa; Suomi ynnä Ruotsin ja

Norjan kanssa saa kehua kunniaksensa, että tuo häpeällinen ies ei ole

sen hartioita koskaan painanut. Vuodesta 1335 alkain on joka orja, niin

pian kun on astunut Suomen maalle ja tullut sen lakien suojan alle,

ollut vapaa mies.

Katolinen kirkko Suomessa, jonka Hemming piispa järjesti ja joka Maunu

Tavast'in aikana kohosi korkeimmilleen, osoitti, alku-aikaisten

verikasteitten perästä, lempeätä, maan sivistymistä harrastavaa

luonnetta. Turun hiipan kantajat olivat ihmeyttävä jakso jaloja,

kotimaata rakastavia miehiä, ja harvat luostarit, joista

franciskolais-luostari Raumalla ja brigittalais-luostari Naantalissa

ovat kuuluisimmat, vaikuttivat paljon hyvää kouluillaan sekä laupiailla

laitoksillaan. Katolinen kirkko meillä sortui valtiollisten myrskyin

ahdistaissa; se oli vielä kansalle rakas, ei, niin kuin muissa maissa,

joutunut inhottavaksi vallanhimonsa ja tapainturmionsa tähden.

Uskonpuhdistus tapahtui hiljaa, ilman myrskyittä; -- köyhä maisteri,

Pietari Särkilahti, on sen ainoa tietty asian-ajaja; mutta vuosisata

kului ennen kuin hänen saarnansa siemen oikein juurtui. Koko 16:s

vuosisata oli vaihe-aika, täynnä jaloja, vaikka vielä epäselviä

parannus-tuumia, horjuvainen valtiollisissakin samoin kuin

uskonnollisissa asioissa. Suomen sivistys näkyi pikemmin taantuvan kuin

edistyvän, mutta kun tuumat olivat selvenneet Kustaa II Aadolfin,

Kristiinan ja kolmen Kaarlen aikoina, niin alkoi evankelinen uskonto

näyttää mahtavaa voimaansa. Tämä uskonto oli nyt tullut kansan omaksi;

se virtaeli elämän kaikkien suonien läpi, se loi kirjallisuuden alun,

se vihki yliopiston, se opetti jokaiselle lapselle Suomessa tuon vielä

harvinaisen lukutaidon, Agricola raivasi suomen kielelle tien kirkon,

kirjapainon ja yleisen sivistyksen aloille. Juusten piirsi Suomen

historian perustuspiirit, Rothovius lausui siunauksen Turun alkavalle

akatemialle, Gezeliukset rakensivat kirkon järjestyksen perustukselle,

lujalle kuin kallio.

Ruotsin suuret kuninkaat kohottivat myös Suomalaisten kansallistuntoa.

Kylmäverinen vakavuus, sitkeä voima ja kuolemata pelkäämätön urhous,

jota meidän miehet tällä myrskyisellä ajalla osoittivat, ansaitsi

heille paikan Euroopan kuuluisimpain soturein rinnalla. Heidän

sota-oriinsa ovat juoneet Tonavasta ja Rhemistä, Weiksel-, Neva- ja

Moskova-joesta; heidän mustasarkaiset rivinsä ovat kestäneet kahakoissa

Pappenheim'in Walloneja, Kronenberg'in "ikivoittoisia", Juhana

Kasimir'in puolalaisia husaareja vastaan; heidän luunsa valkenevat

melkein kaikilla Euroopan sotatanterilla aina Ukrain'iin asti. Maailma,

joka nyt melkein on unohtanut heidän nimensä, silloin vapisi joka kerta

kun kuuli heidän "hakkaa päälle"-huutonsa. Heidän saloistansa läksi

mainioita sotapäälliköitä, myöhempinä aikoina myös kuuluisia

valtiomiehiä. Mutta heidän kulumattomin kunniansa on kuitenkin aina

ollut siinä että he raivasivat Pohjan perän korvet viljelysmaiksi.

Vuodelta 1721 alkoi uusi ajanjakso, jolla Suomi ynnä Ruotsin kanssa oli

vapaavaltana, kuninkaaksi nimitetyn presidentin johdon alla. Entinen

mahtavuus oli nyt rauennut, lohdutteeksi otettiin vapaus. Tää oli

hyödyllisyyden aikakausi. Ojitettiin soita kuiviksi, murrettiin

metalleja vuorista ja perustettiin tehtaita. Suomenmaa edistyi

edistymistään, vaikka kaksi hurjasti aloitettua sotaa tuli esteeksi;

meidän maassamme nyt alkoi tiedemiehiäkin syntyä.

Viimein vihdoin jäi vaan tyhjä nimi vapaus-ajasta jäljelle ja Kustaa

III:n loistoisat päivät koitti. Suomi vaurastui, kaupungeita

rakennettiin, meidän laivamme alkoivat kyntää kaikkia meriä, ja laulun

sävel kajahti Auran rannoilta. Mutta vielä kerran syttyi, Kustaa III:n

ja Katarina II:n välillä, rohkea taistelu herruudesta Pohjan mailla,

Suomi taas tuli sotatantereksi -- näki voittoja, näki tappioita, näki

kuningasta petettävän Anjalassa, näki hänen kostavan Yhdistys- ja

Vakuutus-säännöllä, ja kaatuvan Ankarström'in luodista. Suuren

Vallankumouksen laineet alkoivat Pariisista levitä maailman yli.

Franzén ja Choraeus tervehtivät ihmiskunnan uudestisyntymistä nuoruuden

palavalla innolla; mutta valtiaat eivät nähneet muuta kuin tuon

punaisen kummituksen ja kokivat kukistaa sitä sillä että kahlitsivat

ajatuksen vapauden. Uskollisena kuin aina seisoi kuitenkin Suomi nuoren

Kustaa IV Aadolfin edessä, unohtaen hänen hairauksensa ja hänen

valtiollisen hulluutensa, muistaen ainoasti oman velvollisuutensa, Tuli

silloin se päivä, jolloin Napoleon ja Aleksanteri I hetkeksi löivät

kättä Tilsit'issä v. 1807, ja se kädenlyönti määräsi Suomen vastaisen

kohtalon. Kustaa IV Aadolf muka piti rangaistaman vihastansa Napoleonia

vastaan, mutta todenteolla se oli monisatavuotinen ajatus, joka

täytetyksi tuli, koska Venäjän sotajoukot Helmikuulla 1808 marssivat

Suomen rajan yli, ja meidän maamme, urhoollisimman vastarinnan perästä,

liitettiin yhteen Aleksanteri I:n äärettömän valtakunnan kanssa.

Ennen jo kuin Ruotsi, kaatuneen valta-istuimen raunioilla seisoen,

suostui Haminan rauhasovintoon, jossa Syysk. 17 p. 1809 antoi Suomen

omaksi Venäjän keisarille, oli tämä kutsunut maamme säädyt kokoon

Porvoosen ja siellä, pärmäkirjalla, jolla on vapaitten liittomiesten

välillä tehdyn sovinnon arvo, vakuuttanut Suomelle edelleenkin omat

lakinsa ja perustussääntönsä, sillä ehdolla että se muuten olisi

eroittamattomassa yhteydessä Venäjän valtakunnan kanssa.

Suomi puolestansa oli vannonut uskollisuusvalan keisarille,

suuriruhtinaalleen; tälle sovinnolle perustautuu maamme nykyinen

valtiollinen asema.

Tästä lähtien alkoi Suomen kansa, "koroitettuna kansojen joukkoon",

astua uusia teitä. Vanha ijältänsä ollen, on se valtiollisissa

suhteissansa kuitenkin vielä varsin nuori, ja jokainen siemen vaatii

itämisen aikaa. Vuodesta 1809-63 oli täällä virkavallan aika, jolla

virkamiehillä yksin oli sanan sija, maan säädyt olivat aivan ääneti.

V. 1863 kuului jälleen, perustuslaissa säätyllä tavalla, kansan ääni

niillä valtiopäivillä, jotka maamme jalomielinen suuriruhtinas oli

kokoon kutsunut, lopettaen lainsäädännön viisikymmeuvuotisen unenajan,

ja v. 1869 sama suuri hallitsija laajensi Suomen perustuslain, tehden

valtiopäivät määrä-aikaisiksi. V. 1812 muutettiin maan pääkaupunki

ja 1828 myös yliopisto Turusta Helsinkiin, jossa erinäiset

valtiolaitoksemme vähitellen ovat saaneet nykyisen muotonsa.

Suomen kansa, kansatieteellisesti katsoen, on se, joka kieleltään ja

sukuperältään kuuluu varsinaisesti suomalaiseen kansakuntaan, nimittäin

veljeksiksi liittäyneet Karjalaiset ja Hämäläiset, ynnä myös

Lappalaisten, Kainulaisten ja Wirolaisten jälkeläiset. Mutta Suomen

kansaan, historialliselta, kansalliselta ja valtiolliselta kannalta

puhuen, ovat yllämainittujen lisäksi vielä luettavat ikivanhoista

ajoista täällä asuvat ruotsalaiset siirtolaiset ynnä myös meidän

kanssamme yhteen sulauneet muuttolaiset muista maista, varsinkin

Saksasta ja Wenäjältä. Ruotsalainen väestö on ijältänsä kolmeen lahkoon

jaettava. Vanhin on se Ahvenan saaristossa, sitten Uudellamaalla,

viimein Pohjanmaalla.

Varsinaisesti suomalainen väestö on luvultaan monin verroin suurempi;

se se onkin siis muodostanut koko kansan yleisen mielenlaadun ja

ulkonaisen näön kaltaisekseen: suomalainen on maamme asukasten

lyhytläntäinen, hartiokas, jäntevä vartalo, kalvakas iho, pruuninen

tukka, vakava, hidas ryhti, totinen, miettiväinen luonne ja tuo

käsityksen hitaisuus, josta kansamme silmäänpistävät viat ja

silmäänpistävät hyvät avut kaikki ovat saaneet syntynsä.

Varsinaisesti ruotsalainen väestö on kuitenkin Ruotsin vallan ja

Ruotsin korkeamman sivistyksen kautta saanut verrattavasti suuren äänen

sijan. Aina 16:sta vuosisadasta aikain, jolloin suomi enimmiten oli

puhekielenä myös korkeammissa ja korkeimmissa säädyissä, sivistys

Suomessa puhui ruotsia, milloin se ei puhunut latinaa. Mutta

asianhaarat ovat 1809 vuoden perästä suuresti muuttuneet. Itsekseen

jääneenä on Suomen täytynyt omasta itsestään hakea sivistyksensä

sisällys ja ulkomuoto, ja tuo voimakas herätys, joka nyt

kansallisuuksien aikakaudella panee kaikki kansat liikkeelle, on

nostanut myös Suomen kansan tähän asti mykät joukot. Sen perästä kun

Lönnrot kokosi ja Kalevalaksi yhdisti suomen kansanrunot; sen perästä

kun Castrén'in onnistui saada eheäksi suomen muinaistarun ja suomen

heimokuntain katkenneet sitehet, sen perästä kun muut innokkaat

työntekijät ovat saaneet toimeen suomenkielisen kirjallisuuden alun, on

pyrintö tasa-arvoon kaikilla sivistyksen ja keskuskunnallisen elämän

aloilla, jota vastustajat suomikiihkoksi nimittävät, tullut

vastaanseisomattomaksi. Mutta samassa on sallimus, ikään kuin

hillitäksensä suomen vahvistuvaa kansallisuushenkeä turmiollisesta

yksipuolisuudesta, lahjoittanut tälle maalle runoniekan ylintä laatua,

joka on solminut yhteen ruotsin kielen ja isänmaan jaloimmat

sankarimuistot. Lönnrot ja Runeberg, Kalevala ja Vänrikki Stool -- kas

siinä on koko Suomen kansa, semmoisena kuin se on ollut ja semmoisena

kuin se on! Mitä Herra Jumala niin monta vuosisataa on pitänyt

yhdistettynä yhdessä maassa, sitä ei ihminen saa mielettömästi

eroittaa. Kaksi merta Suomessa roiskuu yhden maan rannoille; kaksi

hengen virtaa laskeutuu yhteen kansan sydämeen. Yhtenä he olkoon ja

aina pysyköön!

Matkustuksia Suomessa.

Lukija, tahdotkos seurata meitä maita ja vesiä myöten. Valloittakaamme

Suomenmaa penselillä ja piirustimella. Valloittakaamme tämä maa silmän

ja ajatuksen omaksi; yhdistäkäämme se -- sen verran kuin sen taide voi

tehdä -- Eurooppaan, koko ihmiskuntaan.

Matka tulee pitkäksi, vaan ei yksitoikkoiseksi. Tämä maa tulee meidän

valloittaa kappale kappaleelta, samoin kuin naapurivallatkin ovat

tehneet; sillä sen vuoria ei saata sulattaa _yhdessä_ kattilassa, eikä

sen järviä ammentaa tyhjäksi _yhdellä_ viskaimen otolla. Mutta me emme

voi, sillä tavoin kuin kunnioitettavat naapurit ovat tehneet, ottaa

likimpiä paikkoja ensin, kaukaisempia sitten. Meidän matkustuksemme on

oikullisen unennäön kaltainen; me kotkan lailla iskemme alas suoraan

tavoitettavamme päälle. Välistä lähdemme soutamaan Savon vesiä, välistä

kaatamaan Hämeen honkia; milloin viskaamme nuottamme Suomenlahden

rantamaininkiin, milloin sauvoamme venettä Pohjolan koskia ylös.

Toisinaan käymme kolkuttamassa kaupunkein portteja, toisinaan

katselemaan elonleikkaajan puuhaa kellastuneella viljapellolla, tai

merimiehen huvia tyynellä ilmalla, taikkapa talon-emännän askaroimista

takan äärellä talvi-iltana. Tämä on alussa tuntuva kirjavalle,

hajanaiselle, mutta vaihtelevat piirteet ovat kuitenkin viimein

yhdistyvät kokonais-kuvaksi, tämä on saava oikean värinsä siitä

valosta, joka kaikissa eri-kuvissa on yhteinen.

Matkustamista Suomessa pidettiin ennen aikaan kovinkin vaarallisena

työnä. Pohjolan pimeys peitti meidän maan ja teki että se

naapurikansain silmissä näytti aivan mustalle. Hirvittävät korvet,

vielä hirvittävämmät noidat peloittivat muukalaista tulemasta. Nuoren

sankarin Lemminkäisen täytyi osoitella tietänsä tulikoskien läpitse,

hehkuvien hautojen kautta ja näiden vartijoina olevain kauheiden

petojen keskitse. Ruotsalaiset luulivat Suomessa asuvan julmia hiisiä

sekä jättiläisiä, jotka pelkäsivät päivän valoa, koska auringon

ensimmäinen säde kohta muutti heidät kiviksi. Se maa, niin he

kertoivat, on niin täynnä haltijoita sekä noitia, että metsään

huutaessa saapi heiltä vastausta joka haaralta. Koska joku matkalle tai

sotaretkelle Suomeen läksi, nähtiin jäähyväis-otossa yhtä hartaat

halaukset, yhtä katkerat kyyneleet, kuin jos lähtijä olisi ollut

menolla Surman suuhun, Kalman kitahan. Vielä kun kuningas Aadolf

Fredrik v. 1752 kävi kiertomatkallaan Suomessa, kehuttiin hänen mukavaa

kulkuansa kuninkaallisessa fregatti-laivassa sekä pehmeätyynyisessä

vaunussa ihmeteltäväksi pelkäämättömän urhouden osoitukseksi. Ja olipa

kuningasta niin peloitettu tarinoilla kovin vaarallisesta ja

myrkyllisestä itikasta, nimeltä _voden_, joka muka täällä uhkasi hänen

kallista henkeänsä, että hän, säilyäksensä tuosta kauheasta vaarasta,

piti vaunuinsa ikkunat aivan ummessa koko ajan, niin kauan kun

matkusteli pitkin Pohjanmaan rantoja.

Meidän aikana ei ole näitä Pohjan periä peittävä tuntemattomuuden

pimeys enää yhtä paksu. Huvimatkalaisia hyörii ja pyörii nyt joka

paikassa Suomenniemen rannikoilla. Höyrylaivat vievät heidät Aavasaksaa

ja yöllistä aurinkoa ihailemaan. Kanavat sekä postivaunut saattavat

heidät lauluissa ylistetyn Imatran äyräälle. Rautatiet ja höyryveneet

kuljettavat heidät Tampereelle asti. Mutta yhä vielä ovat kuitenkin

Suomen sisimmät, ihanimmat seudut immellisessä koskemattomuudessaan,

maailmalle tuntemattomana. Ei ole mikään onkiva Englantilainen, mikään

lörpöttelevä Franskalainen, mikään matkakertomuksia kyhäilevä

Saksalainen vielä piirustellut tunteitansa niiden koviin,

harmaakivisiin kallioihin eikä niiden valkokuorisiin koivuihin. Harvoin

vaan joku kauppamatkailija, joku tukkien ostaja, joku lohisaksa, joku

kielitutkija tahi kasvein kerääjä osoittelee tietänsä harvakansaisten

sydänmaan-laaksojen kautta.

Syynä tähän on se että Suomessa saa koettaa kaikkein maiden, kaikkein

aikain kulkuneuvoja, elehvantit, kamelit, aasit sekä kantotuolit pois

luettua. Muinais-aikuinen jalkapatikka on kesäisinä aikoina viljeltävä

Lapin tuntureilla sekä Koillis-Suomen jylhillä saloilla. Välin saa

kulkea pitkät matkat veneisin, välin henkensä uhalla vilistellä koskia

alas. Maanteitä löytyy kaikkia mahdollisia lajeja, alkaen kelpo

rapakivi-tiestä hamaan porras-siltoihin upottavien soiden poikki, jotka

koettavat sielua ruumiista ulos hytkyttää. Mutta nämät tiet, vaikka

useimmiten kovat niinkuin lattia, ovat ainoasti rantamailla jotenkin

tasaiset ja suorat. Maan sisä-osissa ne ovat syntyneet muinaisista

jalkapoluista taikka ratsashuikuista, jonkatähden hapuelevat ylös ja

alas mäkiä, huolimatta kierreskellä niiden kupeiden ympäri. Siellä ahde

ahteen perässä kohoaa huimauttavaan korkeuteen; veitsenviilto-jyrkkä

usein ammottaa aivan tien vieressä; matalat käsipuut vaan käyvät pitkin

sen reunaa, usein ei niitäkään. Jalka jalassa kuljetaan ylös, jalka

jalassa myös ensin alas, mutta pian muuttuu tämä kulku hurjaksi

hypyleäksi, joka ei ole luotu heikkohermoisia varten. Hevosten

älykkäisyys kuitenkin paljon vähentää vaaran. Nämät ylimaan kasvatit

osaavat ihmeteltävällä luonnon-aistilla arvata mäen vietteen ja

kuormansa raskauden suhteen; ne käyttävät hyväkseen vähimmänkin

jalansijan; ne kulkevat ylöspäin polvitellen, siksi että pyörät niin

paljon kuin mahdollista kävisivät poikin tietä; ne pitävät alasmennessä

niin kovasti vastaan, että niitä usein täytyy kehoittaa vietteen

helpoitusta edukseen käyttämään. Se, joka syksyisenä yönä lähtisi

tämmöisiä ahteita ajamaan, olisi itsemurhaajaksi sanottava, jos ei

hevosen aistiin saisi luottaa; täten saattaa posti, jonka ei ole lupa

yötä pitää, pilkkopimeällä tämmöisiä teitä kulkea!

Jos maantiet sopii sanoa maan valtasuoniin, niin ovat sitten ajokalut

verihelminä, jotka yhä maan ruumiin ympäri kulkevat. Minkälaisetpa ovat

Suomessa ajokalut, joiden turviin matkustavainen antaa henkensä ja

eheät jäsenensä.

Kestikievarein taksassa kyllä on myös määrätty maksu vaunusta ja

ratsuhevosesta satuloineen; mutta toden todella ei niitä juuri kukaan

kysykään. Ratsain kulkua nyt enää viljellään ainoasti jollakulla

salokulmalla, kirkolle mentäessä, ja tämä vanhan-aikuinen, ritarillinen

ajoneuvo jääpi yhä enemmän pois tavasta. Vaunu on ylellisyyskalu, joka

kaupunkienkin kestikievareissa on harvinainen, maalla aivan tuntematon.

Nelipyöräisiä kärryjä, venäjän tavan mukaan, nähdään ainoasti siellä,

täällä itärajoilla. Muutamin seuduin kyllä varakkaat talon-isännät

kirkkoretkillänsä koreilevat kaksipyöräisillä kieseillä taikka

resoori-kärryillä, mutta tämä kalu, joka niin suuren arvon antaa, ei

joudakaan kenen hyvänsä kulutettavaksi. Matkustaja parka, jos ei sulia

ole oma vipu-vaunusi mukanas, etkä myös ole jostakin kaupungista saanut

kallishyyryisiä kiesejä, niin olet melkein auttamattomasti annettu

alttiiksi kuuluisalle, hirmuiselle kiduttimelle, nimeltä

"_kyytikärryt_."

Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja

hullunhevosen (velocipedin) avut ovat yhdistyneet. Kaksi tavallista

pyörää, akseli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jatkona

aisat ovat. Laitoja myöten välistä käy häkki, useimmin mataloita

lautoja. Niiden päältä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus

varustettu kankeilla puu-resooreilla, useimmin ilman mitään välitintä

kiinnitetty akseliin. Jokainen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun

jaloissas ja selässäs, aivan kuin istuisit kiireesti kulkevan

ruuvilaivan koneen päällä. Jokainen pikku kivi maantiellä kostaa siitä

kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä

vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa

vihastustansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet

kurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis

ansiollisempi, kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan,

herneitä kengissäsi.

Mutta kaikkeenhan ihminen tottuu! Tuo maakansa, joka sinulle tulee

vastaan, ja joka ei ole pehmeiden vaunutyynyin kautta hempeytynyt,

nauttii nähtävällä mielihyvällä kärryin mukavuutta. Väsynyt jalkamies

katselee sitä halullisilla, ikävöivillä silmillä; nuori kylän teikkari,

joka ajaa markkinoille tahi kirkolle, yksi kaunotar kummallakin

polvellaan, istuu iloisempana puu-istuimellaan, kuin moni pankkiiri

vaunuinsa samettityynyillä.

Talvella ei matkustaminen täälläkään tuota niin vaikeita vaivoja.

Tuppauta hyvin heiniä ympärilles, peitä karhuntalja tai muu peite

päälles, niin tulet hyvin toimeen tuossa matalassa, kepeässä reessä,

jota sinulle tarjotaan. Monenkaltainen on muuten tämä ajokalu

muodoltaan. Välistä on reki leveä, veneenmuotoinen, välistä kaitainen

niinkuin pavun palko; joskus on se häkillä ympäröitty, joskus siivillä

varustettu. Itä-Suomessa ja niin myös osaksi pohjoiskulmalla on istuin,

lasten sekä vaimoin paremmaksi suojaksi, varustettu kuperalla,

niinimatoista tehdyllä kuomulla. Lapin ahkion eteen, joka on keskeltä

katkenneen veneen näköinen, ei valjasteta muuta kuin poroja.

Valjaat ovat monellaiset, usein ylellisesti koristetut. Itäpuolella on

niillä venäjäntapaiset muodot, lännessä skandinaviankaltaiset.

Kaarenmuotoinen, heleillä väreillä paistava vemmel sekä valkeilla

siloilla koristetut nahkavaljaat kohta vetävät muukalaisen huomion

puoleensa. Iloisesti heliseviä kulkusia paitsi ei aja kukaan talvella,

ja posti ynnä muut, jotka tahtovat arvoansa osoittaa, ilmoittavat jo

kaukaa tuloansa porokellon rämpätyksellä. Kovin surkuteltava on

matkustavainen, jos hän, niinkuin muutamin paikoin Hämeessä, saa kokea

noita valjaita, joissa muutamat nuoranpalaset, olkisen satulatyynyn

nojassa, kannattavat koko kärryjä. Toisellaisia alku-aikaisia valjaita

viljellään Waasan läänissä työ-re'issä: koveraa muotoista juurta, josta

on syntynyt tuo siellä seuduin tavallinen sananparsi: "Jos kaikki olisi

oikein tässä maailmassa, mistäs sitten kakkulapuu saataisiin?"

Matkakulku Suomessa on likeisimmässä yhteydessä erään laitoksen kanssa,

joka Eerik XIV:n sekä Kustaa IV Aadolfin aikana sai alkunsa ja on tuttu

hollikyydin nimellä. Mitäs se sitten hollikyyti on? Se on maanviljelijä

ajuriksi, työhevonen postijuhdaksi muuttuneena. Maan-omistajan täytyy

määrätyiksi ajoiksi lähettää hevonen ajokaluineen, ajomiehineen

kestikievariin. Hevonen syöpi ha'assa, kyytimies nukkuu tai lyöpi

kortteja, odotellessaan matkustavaisen tuloa. Viimeinkin on tämmöinen

herra niin armollinen ja tulee. Se hevonen pannaan valjaisin, jonka on

vuoro, kyytimies -- tahi poika, tyttö tai akka, sillä usein saadaan

lapsi, ja Pohjanmaalla hyvin usein vaimo-ihminen kuskiksi -- kiipee

ylös epämukavalle, kuperikeikkaa uhkaavalle, viluttavalle paikalleen

kärryin istuimen taakse, ja sitten annetaan mennä! On niitä

matkalaisia, jotka ihmisen tavalla ajavat; mutta onpa niitäkin --

varsinkin korkeita herroja -- jotka aivan armottomasti ajavat. Laki

kyllä säätää, vaan vanha tapa päättää. Tultua toiseen kestikievariin,

suoritetaan säätty kyytiraha, markka peninkulmalta, ynnä vielä lisäksi

vähäinen maksu ajokalusta, jos ei se ole matkustavaisen oma. Sitten

tämä lähtee edelleen ajamaan, ja kyytimies -- siis useinkin vaimo tai

lapsi -- saa mennä paluumatkalleen omissa kärryissään, jos onni on

ollut niin myötäinen, vaan tavallisesti satulattoman hevosensa selässä,

sateesen ja tuuleen, syksyn pilkkopimeään ja talven tuimaan pakkaseen,

autioita saloja myöten, ja perille tultuansa hän taas odottelee toista

kyytiä, siksi kun vuoron päivät ovat lopussa.

Tästä näkyy että tämä kyytilaitos on mukava matkustavaiselle, vaan

rasittava kyytivelvolliselle, josta syystä hollikyydillä ajamisen

oikeus onkin suotu ainoasti tuolle paljon vaativalle säädylle, jota

sanotaan herrasväeksi ja jonka hämärä raja käypi sarkanutun ja

verkatakin välitse. Mutta jos hollikyyti ei olis olemassa, niin olisi

enin osa Suomen maata säännöllistä matkaneuvoa vailla. Tällä nykyisellä

tavalla matka on joutuisa ja huokea -- 12-16 peninkulmaa vuorokaudessa

itseään liian vaivaamatta ja hevosiakin rääkkäämättä -- ja se on

välttämätön asia maassa, jossa on matkat pitkät, asukkaat harvassa. Kas

siinä syy, miksi, parempain kulkuneuvoin toivossa, vielä kärsitään tätä

rasittavaa laitosta, joka on kahta vuosisataa jäljellä aikaansa.

Kestikievarit ovat sangen tärkeitä levähdyspaikkoja. Siksi valitaan

maantien viereisiä, peninkulman tai kaksi, kolmekin toisistaan olevia

taloja, ja maksetaan niille vähäinen vuosipalkka; salomailla saavat

tähän virkaan rupeavat, kaukana toisistaan olevat uudistalot

veronvapauden ynnä muitakin etuja lisäksi. Matkustavainen, joka

talvi-illan hämärässä on reessä torkkuellut, herää yht'äkkiä siitä että

hevonen seisahtuu ja kulkuset vaikenee. Hän mataa ulos paksusta

ulkokuorestaan, pärevalkea näyttää hänelle tietä aina varalla olevaan

vierastupaan, jona välin on pieni kammarinen, välin avara sali,

varustettu niin komeasti kuin talon on kannattanut tehdä. Pari sänkyä,

kirjavat villavaipat peittoina, suuri, maalattu pöytä, sen päällä

levälleen avattu päiväkirja, johon matkalaisen tulee kirjoittaa nimensä

karsinoittuneella kynällä ja monta kertaa vetelöityllä läkillä;

muutamat tuolit, joilla on jokaisella eri muotonsa -- kas se sinulle on

tarjona tässä komeudesta tietämättömässä ravintolassa. Seinillä riippuu

koreilla väreillä maalattuja puupiirroksia, joissa ilmautuva vapaa

kuvaustaito olisi kunniaksi Egyptin muumia-hautojenkin maalareille:

keisareita ja kuninkaita ratsain, jäykkänä kuin puupölkyt,

eriskummallisia Raamatusta otettuja tapauksia, ja niiden rinnalla

onnentoivotuksia nimipäiviin, joissa nähdään palavia sydämiä sekä

pöyhkeitä värssyjä. Talikynttilä sytytetään; ilma tuntuu vähän

umpinaiselle, sillä ilman-vaihetus on täällä vielä tuntematon keksintö,

ja lattiamattoin puhtaus on hiukan epäiltävä. Mutta pian lekkuu suuri

pystyvalkea valkeaksi kalkitussa uunissa, ehtoisa emäntä kantaa sisään

yksinkertaisen ilta-aterian, ja koko huone tuntuu sun mielestäs

kodikkaaksi ja hauskaksi, joka ei olekaan kumma, kun muistelet lumista,

kylmää, autiota, talvista saloa, josta olet tullut. Jos et aivan

liikoja vaadi, niin olet sillä hauskalla tiedolla, että sinulla täällä

on valoa, lämmintä ja ihmisiä ympärilläs metsän petojen sijasta,

tyytyväisenä menevä levolle päivän vaivojen perästä, nukkuva hyvään

uneen kovalle, rimpiläkaisloilla täytetylle matrassille ja aamulla

virkistynein voimin heräävä höyryävää kahvikuppia nauttimaan.

Niitä monia erilaisia näköjä, jotka muuten tarjoutuvat matkustajan

katseltavaksi noilla salomailla, koska hän kesäisenä päivänä kiertelee

sinijärvien rantoja, taikka koska hän syys-iltana kulkee kuusikon

kautta, jonka latvoja myöten kuu kiitää kilpaa hänen kanssaan, taikkapa

koska hän talvisena aamuna ajaa luikahtelee paistavan valkoisilla

jäillä, niitä kaikkia saamme vielä monta tilaisuutta kuvaella. Vaikka

Suomessa kulkiessa täytyy olla niin paljo mukavuutta vailla, on

kuitenkin yksi seikka, joka matkustuksen erittäin hauskaksi tekee, jos

vaan välttävästi tullaan toimeen maan kielessä; tämä seikka on tuo

kursailematon, koristelematon hyväntahtoisuus, jolla joka paikassa,

paitsi kovin lähellä kaupungeita, kohdellaan matkalaisia. Kansan

silmissä matkamies on vieraille tullut tuttava, jolta maksu ruoasta

sekä juomasta otetaan vastaan, koska niin on säätty, vaan ei sitä

vaadita; ja harvoin pannaan lukuun tuommoisia mitättömiä kuin huone,

lämmin, valo, kohtalainen makuusija taikka vahvalla kädellä annettu apu

ajokaluja korjuusen pannessa tahi kapineita kantaessa. Seinällä

riippuva, läänin kuvernöörin säätämä taksa määrää kaikkein tarpeitten

hinnan; mutta samaten kun matkamies tekee hyvin jos ei vaadi enempää

kuin mitä talossa saatavana on, niin ei myös emännälle satu päähän

vaatia täyttä maksua taksan mukaan. Useimmissa tapauksissa matkustaja

saa syyttää omaa käytöstänsä, jos ei häntä kohdella niin kuin talon

ystävää.

Kaupungeissa ja niiden ympäristössä ynnä myös suuriliikkeisillä

maanteillä tosin osataan paremmin ottaa maksua taksan mukaan, useinpa

enemmänkin. Rautateillä, höyrylaivoissa ja kanavoilla ovat

eurooppalaiset tavat -- ja myös hinnatkin voimassa. Jos emme ota lukuun

näkö-alojen sekä viini-hintojen erilaisuutta ynnä myös täällä

tavallista seura-elämän jäykkyyttä, niin voisi niillä luulla

matkustelevansa Pohjois-Saksassa. Suomalainen on liiankin taipuvainen

matkimaan muun Euroopan vaatepartta, ruokaa sekä mukavuutta, vaikka,

meidän maan vähiin varoihin katsoen, pitäis mielimmin etsiä parempata,

jossa rupeaisi kilpailemaan ulkomaalaisen kanssa.

B. Reinhold'in piirustus tämän kuviston kansilehdessä näyttää meille

pari noista vanhantapaisista, vähään tyytyvistä matkustajista, joita

joka paikassa tavataan ylimaassa. Me näemme kaksi lihavaa maapatrunaa

ajamassa häkkikärryissä; valjaissa on vahva työhevonen, joka ei

hätäile. Tie käypi alasmäkeä; takana seisova kyytimies kertoo jotain,

mikä on tapahtunut tuon likeisen järven rannalla. Veräjä sulkee tien;

luulis sen olevan laitetun vartavasten siksi että tuon mökin pienet

asukkaat saisivat vähäisen lisätulon sivuitse kulkijoilta. Poikanen

tavallisessa, kepeässä kesäpuvussaan, jossa ei häntä rasita muu kuin

paitansa yksistään, on aukaissut veräjän; vähän huolellisemmin

vaatetettu sisarensa hänen takanaan uteliaasti odottelee saadakseen

nähdä vierasten läpikulkua. Luultavasti nämät eivät ajakaan edemmäksi,

suorittamatta pennilanttia veroksi -- kukapaties viskannevat viidenkin

pennin kappaleen, joka jo olisi ääretön summa -- niin kumminkin pikku

mies epäilemättä salaa toivoskelee. Koira hätyyttelee matkamiehiä

viattomalla haukunnalla, ikään kuin vaan muistuttaaksensa heitä heidän

velvollisuudestaan paikan asujaimia kohtaan. Virstapatsas tien ja aidan

välillä osoittaa toisessa poskessaan kuinka pitkä matka jo on ajettu

edellisestä kestikievarista, toisessa kuinka pitkä matka vielä on

ajettavana ensintulevaan; se on hyvin käytännöllinen laitos, jota ei

kukaan matkalainen mielellään olis vailla. Näkö-ala, mäkineen järven

takana ja lehtoineen tuolla vasemmalla puolella, on muuten niitä, joita

joka paikassa tavataan ja jotka siis jokainen kohta tuntee. Harva

suomalainen lukija nähnee tämän kuvan, ajattelematta: "Tuostapa

veräjästä olen minäkin läpi kulkenut!"

Ja saman veräjän kautta mekin nyt ajamme, lähteäksemme katselemaan

kaikkia monivaiheisia kuvia, joita tämä kuvisto tarjoo. Me otamme esiin

ja selitämme kuvat siinä säännöttömässä järjestyksessä, jossa ne

astuvat meidän silmiemme eteen. Mutta jakson lopussa aiomme järjestää

ne eri maakuntia ja sisällystä myöten, niin että niiden sisällinen

yhteys tulisi paremmin käsitettäväksi ja kunkin paikka kokonaisuudessa

selvemmin silmään astuisi.

Maan ja Kansan kuvia.