alituiseen muistaa, että joskin Jumalan sana sisältää sekä maallisia
että taivaallisia lupauksia, niin kuuluvat _meille_ ainoastaan
jälkimmäiset. Meidän aarteemme on taivaassa: olkoon sydämemme aina
siellä. Me olemme kutsutut voittamaan ei ainoastaan henkistä luontoa,
vaan korkeimman asteen henkisen luonnon, jumalallisen luonnon -- joka
on "paljon korkeampi kuin enkelien". (2 Piet. 1: 4; Hebr. 1: 4).
Taivaallinen kutsumus rajottuu evankeliumin aikakauteen: sitä ei ole
ennen lähetetty, ja se tulee päättymään sen lopussa. Tämän aikakauden
valo on tuonut elämän (niille, jotka ennalleenasetetaan inhimilliseen
tilaan) ja kuolemattomuuden (tuon palkinnon, jonka puolesta Kristuksen
ruumis taistelee). (2 Tim. 1: 10). Sekä inhimillinen että henkinen
luonto tulevat olemaan kirkkaita täydellisyydessään, mutta kuitenkin
selvästi erotetut ja erilaiset. Huomattavana piirteenä Jumalan
täydellisen työn kirkkaudessa tulee olemaan tuo ihana moninaisuus
ja kuitenkin ihana sopusointu, joka on vallitseva kaikessa, sekä
elollisessa että elottomassa luomakunnassa -- sopusoinnussa keskenään ja
sopusoinnussa Jumalan kanssa.
* * * * *
Niin Luoja lempi maailmaa,
ett' kuoloon poikans antoi.
Hän kaikki synnit omaks' saa.
Ne meidän eestä kantoi.
Hän puhdas oli, moitteeton
ja tuli taivahasta.
Hän surrut meidän tähden on,
ei päässyt kuolemasta.
Mutt', Luojan kiitos, kuolo ei
nyt tullut kuolemaksi.
Sill' Kristus kuolon vangiks' vei
ja pääsi voittajaksi.
On hällä avain kuoleman,
min hetken luonaan säästää.
Vaan vangit kuolon vankilan
hän kohta irti päästää.
Ken silloin tahtoo ottaa vaan
tuon suuren pelastuksen,
hän täysin määrin ravitaan,
saa onnen olemuksen.
On riemun sana kaikille,
mi harha-teillä kulkee.
Se kaikuu joka puolelle
ja luokseen kaikki sulkee.
Mutt' ken nyt ottaa kutsun sen
saa suureen siunaukseen:
Hän pääsee Kristus-ruumiisen
ja hänen hallitukseen.
Oi, kuinka kirkas toivo on
nyt meidän sydämissä.
Se valkeus meidän teillä on
ja loisto askelissa.
Vain hetken tuskaa kannamme --
on uhri suoritettu;
me silloin matkan päätämme.
On kruunu saavutettu.
YHDESTOISTA LUKU.
KOLME TIETÄ: LEVEÄ TIE, AHDAS TIE JA YLEINEN RAIVATTU TIE.
Leveä kadotuksen tie. -- Ahdas elämän tie, -- Mitä on elämä. --
Jumalallinen luonto. -- Suhde jumalallisen ja inhimillisen luonnon
välillä. -- Palkinto kaidan tien lopussa. -- Korkea kutsu on rajotettu
evankeliseen aikaan. -- Kaidan tien vaikeudet ja vaarat. -- Pyhyyden
yleinen tie.
"Se portti on väljä ja se tie leveä, joka vie kadotukseen; ja
monta on niitä, jotka siitä menevät sisälle. Kuinka ahdas onkaan
elämän portti; ja kuinka vaikea se tie, joka johtaa sisälle
elämään! Ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät". -- Matt. 7: 13,
14.
"Ja siellä on oleva raivattu tie, yleinen tie, ja kutsutaan
sitä 'pyhäksi tieksi'; sen yli ei pidä saastaisen menemän
[tuhatvuotiskauden toiselle puolelle], mutta näitä varten on se
oleva. Tyhminkään vaeltaja ei tule sillä eksymään. Siellä ei
tule olemaan ainoatakaan jalopeuraa, eikä muukaan raatelevainen
peto vaella sitä myöten, eikä siellä sellaista tavata. Mutta
lunastetut tulevat sitä myöten vaeltamaan". -- Jes. 35: 8, 9.
Raamattu kiinnittää siten meidän huomiomme kolmeen tiehen: "leveään
tiehen", "ahtaaseen tiehen" ja "raivattuun tiehen".
Leveä kadotuksen tie.
Tätä tietä kutsutaan siten, koska se on helpoin turmeltuneelle
ihmiskunnalle. Kuusituhatta vuotta sitten alkoi Aadam, kadotukseen
tuomittu syntinen (ja hänessä edustettu sukukunta) vaelluksensa tällä
tiellä, ja yhdeksänsadan kolmenkymmenen vuoden kuluttua saavutti hän
tämän tien pään -- kuoleman.
Vuosisatojen kuluessa on tämä tie yhä enemmän kulunut ja tullut
sileämmäksi, ja suku on kiiruhtanut yhä suuremmalla nopeudella
turmelusta kohti, koska tie synnin kautta päivittäin on tullut yhä
liukkaammaksi, niljakammaksi ja luisuvammaksi. Ei ainoastaan tie tule
alituiseen luisuvammaksi, vaan menettää myös ihmiskunta päivittäin
vastustuskykyään, niin että keski-ikä nykyään on ainoastaan noin
kolmekymmentä vuotta. Ihminen pääsee nyt tien päähän -- kuolemaan --
yhdeksänsataa vuotta nopeammin kuin ensimmäinen ihminen.
Kuusituhatta vuotta on ihmiskunta keskeymättä vaeltanut tuota leveää
alaspäin menevää tietä. Ainoastaan verrattain harvat koettavat
kääntyä takasin. Itse asiassa on ollut mahdotonta palata koko matkaa
takasin saavuttaakseen alkuperäistä täydellisyyttä, joskin muutamien
ponnistukset tässä suhteessa ovat olleet kiitettävät ja saavuttaneet
hyviä tuloksia. Ilman armoa on synti kuudentuhannen vuoden kuluessa
hallinnut ihmiskuntaa ja pakottanut sitä kulkemaan eteenpäin tuolla
leveällä kadotuksen tiellä. Vasta evankeliumin aikakausi kirkasti
_tien_, jolla oli mahdollisuus pelastua. Joskin on totta, että
edellisinä aikakausina kuvissa ja varjoissa voitiin nähdä muutamia
heikkoja toivonsäteitä, joita muutamat harvat ilolla tervehtivät, niin
tuli vasta meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta,
sekä apostolien kautta, jotka julistivat iloista sanomaa lunastuksesta
ja syntien anteeksi saamisesta sekä niistä johtuvaa _ylösnousemusta
kuolemasta ja turmeluksesta_, elämä ja kuolemattomuus päivän valoon. (2
Tim. 1: 10). Jeesuksen ja apostolien oppi tuo päivän valoon _elämän_
-- koko ihmiskunnan ennalleenasettamisen elämään Lunastajan ansion
ja uhrin perustuksella -- ja heidän opistaan selviää, että monet
esikuvat vanhassa testamentissa merkitsivät sitä. Sen ohella tuovat
he päivänvaloon _kuolemattomuuden_, sen palkinnon, jonka korkea kutsu
tarjoaa evankeliumin aikakauden seurakunnalle.
Joskin evankeliumi on tuonut päivän valoon tien, jolla on mahdollisuus
paeta leveän tien kadotusta, niin ei ihmissuvun suuri enemmistö ota
varteen tätä iloista sanomaa, koska synti on heidät turmellut ja
vastustaja on heidät soaissut. Niille, jotka nyt kiitollisuudella
ottavat vastaan elämän lupauksen: ennalleenasettamisen inhimilliseen
olotilaan Kristuksen kautta, osotetaan uusi avattu tie, tie, "jolla
vihkiytyneet uskovaiset voivat päästä inhimillisen luonnon yläpuolelle
ja tulla muutetuiksi korkeampaan luontoon -- henkiseen luontoon." Tämän
uuden tien, joka "vihittiin _meille_", kuninkaalliselle pappiskunnalle
(Hebr. 10: 20), kutsui Herra.
Ahtaaksi elämän tieksi.
Meidän mestarimme sanoo meille, että tämän tien kaitaisuus vaikuttaa
sen, että monet jäävät mieluummin leveälle kadotuksen tielle. "Kuinka
ahdas onkaan elämän portti, ja kuinka vaikea se tie, joka johtaa
sisälle elämään! Ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät".
Ennen kuin me alamme tarkastaa tätä tietä ja niitä vaaroja ja
vaikeuksia, jotka sillä meitä kohtaavat, niin ottakaamme harkinnan
alaiseksi se päämäärä, johon tämä tie johtaa -- _elämä_. Kuten me jo
olemme nähneet, voidaan elämä omistaa eri olemassaolotasoissa, jotka
ovat inhimillistä olemassaolotasoa sekä korkeammalla että alempana.
Elämällä on itsessään hyvin laaja merkitys, mutta Herramme käyttää sitä
tässä korkeimmasta elämän muodosta, joka kuuluu jumalalliseen muotoon
-- kuolemattomuuteen -- siihen palkintoon, jonka puolesta hän kehotti
meitä taistelemaan. Mitä on elämä? Me emme ainoastaan tunne sitä
itsessämme, vaan me näemme sen vaikutuksen alemmalla asteella olevissa
eläimissä, vieläpä kasveissakin, ja meille kerrotaan sen ilmenemisestä
korkeammissa muodoissa, jotka löytyvät enkeleillä ja jumalallisilla
olennoilla. Kuinka me voimme määritellä niin laajakantoisen asian?
Joskaan emme kaikessa voi päästä selville, mistä siinä piilevä elämä
johtuu, niin voimme huoleti otaksua, että tuo jumalallinen olento,
Jehova, on tuo suuri, kaiken elämän alkulähde, josta kaikki nämä
lähteet saavat alkunsa. Kaikki elämä johtuu hänestä ja jokaisen elämä
on hänestä riippuvainen. Kaikki elämä, joko se sitten on Jumalassa
tai hänen luomuksissaan, on samankaltaista; se on voimaa antava
alkuperuste eikä mikään aine. Se on alkuperuste, joka löytyy Jumalassa,
mutta hänen luomuksillaan on se _seuraus_ määrätyistä edellytyksistä,
jotka Jumala on määrännyt, ja hän on siis _tämän elämän_ perustus,
alkuunpanija eli alkulähde. Tietenkään ei luotu ole missään suhteessa
osa tai jonkunlainen syntymisen tulos Luojan olennosta, tai luonnosta,
kuten muutamat mielessään kuvittelevat, vaan on se elämällä varustettu
Jumalan toiminnan tulos.
Jos meille on tullut selväksi, että ainoastaan jumalallisen luonnon
elämä on järkähtämätön, rajottamaton, tyhjentymätön, keskeymättä aina
läsnäoleva, olematta mikään olosuhteitten tulos tai jollakin tavalla
riippuvainen niistä, niin me käsitämme, että Jehovan täytyy olla niiden
luonnon lakien ja välikappaleiden yläpuolella, jotka hän on säätänyt
luomuksiensa ylläpitämiseksi. Juuri tämä ominaisuus, jonka sana
_kuolematon_ ilmaisee, kuuluu jumalalliseen luontoon. Kuten edellisessä
luvussa on osotettu, merkitsee sana _kuolematon_ varmuutta kuolemaa
ja sen seurauksia sairautta ja kipua vastaan. _Kuolemattomuutta_
voidaan itse asiassa käyttää jumaluuden rinnakkaismerkityksessä.
Jumalallisesta, kuolemattomasta lähteestä vuotaa kaikki elämä ja kaikki
siunaus, jokainen hyvä ja täydellinen lahja, samoin kuin maa saa
auringosta valonsa ja voimansa.
Aurinko on maan suuri valon lähde, joka valaisee kaiken ja saa aikaan
nuo monet värien vaihtelut ja valovivahdukset, riippuen sen esineen
luonnosta, jota se valaisee. Sama auringonvalo aikaansaa hämmästyttävän
erilaisia vaikutuksia, kun se valaisee timanttia, tiilikiveä tai
erilaisia laseja. Se on samaa valoa, mutta valaistujen esineitten
kyky imeä sitä itseensä ja heijastaa sitä vaihtelee. Samoin on elämän
laita; se vuotaa samasta tyhjentymättömästä lähteestä. Näkinkengässä
löytyy elämää, mutta sen elimistö on sellainen, ettei se voi käyttää
paljonkaan elämää, samoin kuin tiilikivi voi ainoastaan vähän heijastaa
auringon valoa. Sama asia koskee korkeampia elämän muotoja: nisäkkäitä,
kaloja ja lintuja. Erilaisten lasien tavalla, joihin auringon valo
vaikuttaa osottavat nämä erilaiset luomukset eri tavalla niitä
erilaisia elimellisiä voimia, joita ne omistavat, kun elämä virtaa
heidän elimistönsä kautta.
Hiottu timantti on niin altis valolle, että se itse näyttää omistavan
valoa ja olevan pienen auringon kaltainen. Niin on myös ihmisen laita,
joka on Jumalan luomakunnan mestariteos, joka tehtiin ainoastaan
"vähää vähemmäksi enkeleitä". Hänet luotiin niin täydelliseksi,
että hän voi vastaanottaa ja säilyttää elämän käyttämällä niitä
välikappaleita, joilla Jumala hänet varusti, ilman että hän koskaan
väsyi. Siten oli Aadam, ennenkuin hän lankesi, kaikkein ihanin maan
luoduista olennoista, joka ei kuitenkaan johtunut hänessä asuvan
_elämänalkuperusteen_ erilaisuudesta, vaan hänen erinomaisesta
elimistöstään. Muistakaamme kuitenkin, että samoin kuin timantti ei
voi heijastaa mitään valoa, ellei valo sitä valaise, niin ei ihminen
millään tavalla voi omistaa elämää ja nauttia siitä, ellei elämää
lakkaamatta häneen virtaa. Ihminen ei omista elämää itsessään; hän
on yhtä vähän elämän lähde kuin timantti on valon lähde. Kaikkein
varmimman todistuksen, ettemme omista itsessämme tyhjentymätöntä elämän
varastoa, tai toisin sanoen, ettemme ole kuolemattomia, saamme siitä
seikasta, että synnin tultua, on kuolema käynyt koko sukumme yli.
Jumala on järjestänyt niin, että ihminen Eedenissä sai syödä elämää
ylläpitävistä puista; ja paratiisi, johon Jumala oli hänet asettanut,
oli runsaasti varustettu "kaikkinaisilla puilla", jotka olivat hyvät
ravinnoksi tai kaunistukseksi. (1 Moos. 2: 9, 16, 17). Elämän puitten
joukossa, joista oli hyvä syödä, oli yksi, josta oli kielletty
syömästä. Vaikkakin tiedon puusta syöminen oli joksikin aikaa
kielletty, oli hänellä lupa esteettömästi syödä puista, jotka täysin
ylläpitivät elämää, ja vasta lankeemuksen jälkeen erotettiin hänet
näistä puista, jotta kuoleman tuomio sen kautta toteutuisi. -- 1 Moos.
3: 22.
Siten me näemme, että ihmiskunnan ihanuus ja kauneus riippuu
jatkuvasta tilaisuudesta olla elämän yhteydessä, samoin kuin timantin
kauneus riippuu jatkuvasta tilaisuudesta olla auringon valossa.
Kun synti riisti ihmissuvulta sen oikeuden elämään ja lähde alkoi
kuivua, alkoi jalokivi heti menettää loistoaan ja kauneuttaan, josta
haudassa pieninkin kipinä riistettiin. Samoin kuin koi hävittää
jonkin esineen, häviää hänen ihanuutensa. (Ps. 39: 12). Samoin kuin
timantti kadottaa loistonsa ja kauneutensa, kun valo poistetaan,
niin kadottaa ihminen elämän, kun Jumala ottaa pois elinehdot. "Jos
ihminen on kuollut [erotettu elämästä], niin missä hän silloin on?"
(Job. 14: 10). "Jos hänen lapsensa tulevat kunniaan, niin ei hän sitä
tiedä; jos heitä ylönkatsotaan, niin ei hän sitä ymmärrä". (V. 21).
"Sillä haudassa, johon menet, ei ole työtä, ei taitoa, ei ymmärrystä
eikä viisautta". (Saarn. 9: 10). Mutta koska lunastus on maksettu ja
lunastaja on suorittanut kuolemanrangastuksen, tulee jalokiven ihanuus
ennalleenasetettavaksi ja jälleen heijastamaan Luojan kuvan, kun
vanhurskauden aurinko nousee tuoden säteissään parannuksen. (Mal. 4:
2). "Kaikki, jotka ovat haudoissaan... tulevat lähtemään sieltä ulos"
syntiuhrin, Kristuksen uhrin perustuksella. Tulee tapahtumaan kaiken
ennalleenasettaminen, ja kun ihmiskunta on kerran asetettu ennalleen,
niin on sillä oleva täydellinen elämä kuten alussa, jota elämää hän,
jos hän on tottelevainen, saa nauttia ijankaikkisesti.
Tämä ei kuitenkaan ole se palkinto, minkä Jeesus esittää kaidan tien
lopputulokseksi. Toiset Raamatun paikat osottavat, että se palkinto,
joka on luvattu kaidan tien vaeltajalle, on jumalallinen luonto --
sisällisesti asuva elämä, elämä korkeimmassa määrässä, jossa määrässä
ainoastaan jumalallinen luonto voi sen omistaa -- kuolemattomuus. Mikä
suuri toivo! Uskallammeko me edes tavotella tällaista kunniaa? Ilman
määrättyä selvää kutsua siihen ei varmaankaan kukaan voisi syyllä
mitään sellaista tavotella.
1 Tim. 6: 15, 16 saamme tietää, että kuolemattomuus tai Jumalallinen
luonto alkuaan kuului ainoastaan Jehovalle. Me luemme: "Jonka
[Jeesuksen] aikanaan [tuhatvuotiskautena] on tuova näkyviin se autuas
ja ainoa valtias, kuningasten Kuningas ja herrain Herra, jolla
ainoalla on kuolemattomuus; joka asuu valossa, jota yksikään ihminen
ei ole nähnyt eikä voi nähdä". Kaikki muut olennot, enkelit, ihmiset,
nelijalkaiset, linnut, kalat j.n.e., ovat ainoastaan astioita, jotka
sisältävät kukin määrätyn määränsä elämää, ja kaikki nämä ovat
erilaiset luonteeseen, kykyyn ja kokoonpanoon nähden, riippuen siitä
elimistöstä, minkä Luoja on nähnyt hyväksi kullekin lajille antaa.
Edelleen ilmotetaan meille, että Jehova, joka alkuaan yksin omisti
kuolemattomuuden, on korkealle korottanut Poikansa, meidän Herramme
Jeesuksen, samaan jumalalliseen, kuolemattomaan luontoon, josta
seuraa, että hän on nyt isänsä täydellinen kuva. (Hebr. 1: 3). Me
luemme: "Niinkuin Isällä on _elämä itsessään_ [Jumala määrittelee
täten 'kuolemattomuuden' -- _elämä itsessään_ -- ei sellainen elämä,
joka on ammennettu toisista lähteistä tai riippuva olosuhteista, vaan
riippumaton, itseensä sisältyvä elämä], niin on hän antanut elämän
Pojalle, _niin_ että hänelläkin samoin on _elämä itsessään_". (Joh.
5: 26). Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen on siis kaksi kuolematonta
olentoa, ja mikä hämmästyttävä armo: sama tarjoumus tehdään Karitsan
morsiamelle, joka valitaan evankeliumin aikakautena. Kuitenkaan ei koko
tuo suuri joukko, joka nimeksi kuuluu seurakuntaan, tule saamaan tuota
suurta palkintoa, vaan saa sen ainoastaan "pieni lauma" voittajia,
jotka, ovat niin taistelleet, että he ovat sen voittaneet; jotka
uskollisesti seuraavat Mestarinsa jälkiä, jotka, kuten hän, vaeltavat
uhrautuvaisuuden ahdasta tietä eteenpäin aina kuolemaan asti. Kun nämä
ylösnousemisessa ovat syntyneet kuolemasta, niin tulee heillä olemaan
jumalallinen luonto ja muoto. Kuolematon, riippumaton, itsessään
olemassaoleva, jumalallinen luonto, on se elämä, johon ahdas tie johtaa.
Tämä luokka ei nouse ylös ihmismuodossa haudasta, sillä, apostoli
vakuuttaa meille, että joskin luonnollinen ruumis kylvettiin hautaan,
niin kuitenkin herätetään henkinen ruumis. Kaikki nämä tulevat
muuttumaan, ja kuten heissä kerran oli maallisen kuva, inhimillinen
luonto, niin tulee heissä myöskin olemaan taivaallisen kuva. Mutta
"se ei ole vielä ilmestynyt, miksi me tulemme" -- mikä henkinen
ruumis on: mutta "_me_ tiedämme, koska hän ilmestyy, niin me _hänen
kaltaisiksensa_ tulemme" ja "tulemme osallisiksi siitä kirkkaudesta,
joka on ilmestyvä". -- 1 Joh. 3: 2; Kol. 1: 27; 2 Kor. 4: 17; Joh. 17:
22; 1 Piet. 5: 10; 2 Tess. 2: 14.
Tuo korkea kutsu _luonteen muutokseen_ ei ole ainoastaan rajotettu
yksinomaan evankeliumiaikakauteen, vaan on se ainoa kutsu, joka tänä
aikakautena tehdään. Herramme esityksen mukaan, joka on mainittu tämän
luvun alussa, sisältyy siis niihin vaeltajiin, jotka kulkevat leveällä
kadotuksen tiellä, kaikki ne, jotka eivät vaella ainoaa _nykyään_
tarjottua palkintoa kohti. Kaikki muut ovat vielä leveällä tiellä --
ainoastaan edelliset ovat paenneet siitä kadotuksesta, joka lepää
maailman yli. Tämän ainoan tien, joka nyt on avoinna, löytävät tien
vaikeuden tähden ainoastaan ne harvat, jotka huolehtivat siitä, että he
sillä vaeltavat. Ihmiskunnan suurin osa pitää heikkoudessaan parempana
nautintojen leveää, mukavaa tietä.
Kaitaa tietä, joskin se päättyy elämään, kuolemattomuuteen, voitaisiin
kutsua kuoleman tieksi koska palkinto voitetaan uhraamalla inhimillinen
luonto aina kuolemaan asti. Se on tuo ahdas tie _kuoleman kautta
elämään_. Omistaen uskon kautta luetun vapautuksen aadamilaisesta
synnin velasta ja kuoleman rangastuksesta luopuvat tai _uhraavat_
vihkiytyneet vapaaehtoisesti nämä inhimilliset oikeutensa, jotka
lasketaan heidän omikseen, ja jotka he todella aikanaan muun maailman
kanssa saisivat omikseen. Kuten "Ihminen Jeesus Kristus" antoi
tai uhrasi elämänsä maailman puolesta, niin tulevat myöskin nämä
kanssauhraajiksi hänen kanssaan. Ei sentähden, että hänen uhrinsa
ei riittäisi tai että toisia uhria _tarvittaisiin;_ mutta vaikkakin
hänen uhrinsa on täysin riittävä, niin saavat nämä palvella ja
kärsiä hänen kanssaan, jotta heistä tulisi hänen morsiamensa ja
kanssaperillisensä. Siis, kun maailma on kuoleman tuomion alaisena
ja kuolee Aadamin _kanssa_, niin sanotaan tästä "pienestä laumasta",
että se kuolee Kristuksen _kanssa_ uhraamalla, kuten jo on mainittu,
kaiken sen, mikä uskon kautta lasketaan heidän hyväkseen sekä kaiken
muun, mikä kuuluu inhimilliseen luontoon. He uhraavat ja kuolevat hänen
_kanssaan_ ihmisinä, jotta he hänen _kanssaan_ tulisivat osallisiksi
jumalallisesta luonnosta ja kirkkaudesta; sillä me uskomme, että jos me
kuolemme hänen _kanssaan_, niin me myös elämme hänen _kanssaan_. Jos me
hänen _kanssaan_ kärsimme niin me myös hänen _kanssaan_ kirkastumme. --
Room. 8: 17; 2 Tim. 2: 11, 12.
Tuhatvuotiskauden alussa ovat ne, jotka nyt vaeltavat kaidalla
tiellä, voittaneet sen palkinnon, jonka puolesta he nyt taistelevat:
kuolemattomuuden; ja siten puettuina jumalalliseen luontoon ja voimaan
ovat he täysin varustetut suurta ennalleenasettamistyötä ja maailman
siunaamista varten sinä aikakautena. Evankeliumiaikakauden lopussa
suljetaan kaita tie kuolemattomuuteen, koska tuo "pieni lauma",
jolle tie oli koettelemuksena on tullut täysilukuiseksi. "Nyt on
otollinen aika", aika, jolloin uhraajat, jotka omaksuvat Jeesuksen
ansion ja kuolevat hänen kanssaan, ovat _otolliset_ Jumalan edessä
-- hyvälletuoksuva uhri. Aadamilaisena rangaistuksena ei kuolemaa
ikuisesti sallita; se lakkautetaan tuhatvuotiskauden kuluessa;
ainoastaan evankeliumin aikakautena on se _uhrina_ otollinen, tuoden
mukanaan palkinnon.
Ainoastaan "uusina luomuksina" ovat pyhät tänä aikakautena matkalla
elämään; ja ainoastaan ihmisinä, uhrin tavoin, olemme me vihkiytyneet
kuolemaan. Jos me ihmillisinä luomuksina olemme kuolleet Kristuksen
kanssa, niin saamme uusina henkisinä olentoina elää hänen kanssaan.
(Room. 6: 8.) Jumalan mieli meissä, tuo muuttunut mieli, on siemen
uuteen luontoon.
Uusi elämä voisi helposti tukehtua, ja Paavali vakuuttaa meille, että
jos me elämme lihan jälkeen, niin me kuolemme (menetämme elämämme),
mutta jos me hengellä kuoletamme lihan työt (inhimillisen luonnon
taipumukset), niin me saamme elää (uusina luomuksina); sillä _ne_
ovat Jumalan lapsia, joita Jumalan henki johtaa. (Room. 8: 13. 14.)
Tämä ajatus on äärettömän tärkeä ja syvimmästä merkityksestä kaikille
niille, jotka ovat vihkiytyneet, sillä jos me liitossamme Jumalan
kanssa lupasimme uhrata inhimillisen luonnon, ja jos hän tämän uhrin
hyväksyi, niin on hyödytöntä koettaa ottaa sitä takaisin. Jumala laskee
nyt inhimillisen kuolleeksi, ja sen täytyy todellakin kuolla, niin
ettei sitä koskaan enään ennalleenaseteta. Kaikki mikä voidaan voittaa
kääntymällä takaisin elämään lihan jälkeen on korkeintaan hetkellinen
nautinto uuden henkisen luonnon kustannuksella.
Löytyy kuitenkin vihkiytyneitä, jotka toivovat saavansa _palkinnon_, ja
jotka ovat siinneet hengestä, mutta jotka maailman houkutukset, lihan
himo tai perkeleen juoneet ovat osittain voittaneet. Osaksi kadottavat
he näkyvistään saavutettavissa olevan palkinnon ja koettavat pysytellä
keskitiellä -- jolta Jumalan suosio ja maailman suosio samalla kertaa
säilyisi, unohtaen, että "ystävyys maailma kohtaan on vihollisuutta
Jumalaa vastaan" (Jaak. 4: 4), sekä että niitä, jotka palkinnon
puolesta taistelevat, kehotetaan: "Älkää maailmaa rakastako ja älkää
etsikö kunnia toinen toiseltanne, vaan etsikää sitä kunnia, joka tulee
yksin Jumalalta". -- 1 Joh. 2: 15; Joh. 5: 44.
Nämä, jotka rakastavat nykyistä maailmaa, mutta jotka eivät kokonaan
ole hyljänneet Herraa ja halveksuneet liittoaan, tulevat koettelemuksen
tulessa ankaran kurituksen ja puhdistuksen alaisiksi. Ne jätetään
apostolin sanojen mukaan, Saatanan haltuun lihan turmioksi, jotta henki
[äsken siinnyt luonto] pelastuisi Herran Jeesuksen päivänä. (1 Kor.
5: 5.) Ja jos tämä kuritus on tehnyt tarpeellisen vaikutuksen, niin
otetaan heidät lopulta henkiseen tilaan. He saavat ikuisesti kestävän
henkielämän, jonka kaltainen enkeleillä on, mutta he menettävät
palkinnon, kuolemattomuuden. He tulevat palvelemaan Jumalaa hänen
temppelissään ja seisovat valtaistuimen _edessä_ palmut kädessään
(Ilm. 7: 9--17); mutta vaikkakin tämä tulee olemaan kirkkautta,
niin ei se kuitenkaan ole niin kirkas asema, kuin "pienen lauman",
voittajain, jotka tulevat olemaan Jumalan edessä kuninkaita ja pappeja,
istuen Jeesuksen kanssa _valtaistuimella_ hänen morsiamenaan ja
kanssaperillisinään ja kruunattuna hänen kanssaan kuolemattomuudella.
Meidän tiemme on rosonen, jyrkkä, kaita tie, ja ellemme matkan
varrella joka askeleella saisi uusia voimia, niin emme koskaan pääsisi
määränpäähän. Mutta meidän johtajamme sanat ovat rohkaisevia: Ole
hyvässä turvassa, minä olen voittanut; minun armossani on sinulle
kyllä, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa. (Joh. 16:
33; 2 Kor. 12: 9.) Tällä tien vaikeudella on oleva erottava vaikutus
pyhittämään ja puhdistamaan "omaisuuden kansaa", josta on tuleva
"Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä." Ottamalla huomioon
tämän käykäämme rohkealla mielellä armoistuimen luo, jotta me saisimme
avuksemme laupeuden ja armon oikeana aikana taistellessamme uskon
hyvää kilvoitusta ja koettaessamme voittaa "kirkkauden kruunua" --
kuolemattomuutta, jumalallista luontoa. -- 2 Tim. 4: 8; 1 Piet. 5: 4.
Pyhyyden raivattu tie.