muistamme myöskin, että maa, joka "tehtiin asuttavaksi" tällaista
sukua varten, tulee heille olemaan sopiva ja miellyttävä asuinpaikka,
jota kuvasi Eedenin paratiisi, johon ihmiskunnan edustaja ensin
asetettiin. Paratiisi tulee ennalleenasetettavaksi. Maa ei tulee
enää kantamaan orjantappuroita ja ohdakkeita ja vaatimaan ihmistä
tekemään työtä otsansa hiessä leivän hankkimista varten, vaan "maa
antaa [helposti ja luonnollisesti] satonsa". "Erämaa on kukoistava
niinkuin kukkainen", eläimet tulevat täydellisiksi, halukkaiksi
ja tottelevaisiksi palvelijoiksi, luonto kaikessa suloisessa
moninaisuudessaan on kaikkialla kehottava ihmistä näkemään ja tuntemaan
Jumalan ihanuutta, valtaa ja rakkautta, ja mieli ja sydän on iloitseva
hänessä. Tuo levoton pyrkiminen saavuttamaan jotakin uutta, joka nyt on
vallalla ei ole luonnollinen vaan luonnoton tila, joka johtuu meidän
epätäydellisyydestämme ja nykyisestä ympäristöstämme, joka ei meitä
tyydytä. Tuo rauhaton uuden tavotteleminen ei ole Jumalan kaltaista.
Useimmat asiat ovat Jumalalle vanhoja, ja Herraa miellyttävät enimmän
ne asiat, jotka ovat vanhoja ja täydellisiä. Samoin on ihmisen laita,
kun hän on asetettu ennalleen Jumalan kuvaksi. Täydellinen ihminen ei
tule täysin tuntemaan tai käsittämään henkiolentojen kirkkautta eikä
hän sentähden pidä sen saavuttamista suotavana, koska hän on toista
luontoa, samoin kuin kalat ja linnut enimmin pitävät omasta luonnostaan
ja valtakunnastaan. Ihmisen valtaa niin se ihanuus, joka ympäröi häntä
inhimillisessä tasossa, ettei hän ikävöi tai toivo toista luontoa
tai toisia olosuhteita, kuin ne, joista silloin nautitaan. Silmäys
seurakunnan nykyiseen tilaan valaisee tätä. "Kuinka vaikea" onkaan
niiden, joilla on tämän maailman rikkauksia mennä Jumalan valtakuntaan.
Ne harvat asiat, jotka nyt omistetaan, omaavat nytkin tänä pahana ja
kuoleman herrauden aikana sellaisen vallan ihmisluonnon yli, että me
tarvitsemme erityistä Jumalan apua kiinnittääksemme katseemme henkisiin
lupauksiin.
Että kristillinen seurakunta, Kristuksen ruumis, on poikkeus Jumalan
yleisestä suunnitelmasta ihmissuvun suhteen, selviää siitä esityksestä,
että sen valitseminen oli määrätty jumalallisessa suunnitelmassa ennen
maailman perustusta (Ef. 1: 4, 5), jona aikana Jumala ei ainoastaan
nähnyt suvun lankeamista syntiin, vaan myöskin määräsi ennakolta
sen luokan vanhurskauttamisen, pyhittämisen ja kirkastamisen, jota
hän evankeliumin aikana on kutsunut maailmasta tulemaan poikansa
kuvan kaltaiseksi, tulemaan osalliseksi jumalallisesta luonnosta ja
Kristuksen Jeesuksen kanssaperilliseksi tuhatvuotisessa valtakunnassa
pannakseen toimeen maailmaa käsittävän vanhurskauden ja rauhan. --
Room. 8: 28--30.
Tämä osottaa, että valinta tai seurakunnan vaali oli jotakin, jonka
Jumala puolestaan oli ennakolta määrännyt; mutta huomaa: se ei ollut
_seurakunnan yksilöllisten_ jäsenten ehdoton valinta. Jumala määräsi
ennen maailman perustamista, että sellainen joukko oli valittava
sellaista tarkotusta varten, määrättynä aikana, evankeliumin aikana.
Joskaan emme epäile, että Jumala olisi voinut ennakolta nähdä, kuinka
kukin yksityinen seurakunnan jäsen tulee menettelemään, ja tietää
tarkoin ennakolta, ketkä tulisivat arvokkaiksi ja siitä syystä
"pienen lauman" jäseniksi, niin ei tämä kuitenkaan ole se tapa, jolla
Jumalan sana esittää opin valitsemisesta. Apostolit eivät koettaneet
terottaa ajatusta henkilökohtaisesta ennakolta määräämisestä, vaan
että Jumala aikomuksessaan oli ennakolta määrännyt _erään luokan_
tai määrätyn joukon joka saisi omistaa tuon kunnia-aseman, ja että
sen valitseminen tapahtuisi määrätyillä ehdoilla, joihin kuuluisivat
vaikeat koettelemukset uskoon, kuuliaisuuteen ja maallisten oikeuksien
uhraamiseen nähden j.n.e., aina kuolemaan asti. Henkilökohtaisen
koetuksen ja henkilökohtaisen "voittamisen" kautta valitaan tai
hyväksytään siten _ennakolta määrätyn luokan_ yksityiset jäsenet
kaikkiin niihin siunauksiin ja etuihin, jotka Jumala on ennakolta
määrännyt tätä luokkaa varten.
Sana kirkastanut Room. 8: 30 johtuu kreikkalaisesta sanasta _doxazo_
ja merkitse myös _kunnioittanut_. Se asema, johon seurakunta valitaan
on suuri kunnia-asema. Ei kukaan olisi voinut ajatella niin suuren
kunnian voittamista. Niinpä meidän Herramme Jeesus kutsuttiin ensin,
ennen kuin hän voi tavoitella tuota kunniaa, kuten me luemme: "Niinmyös
Kristus ei ole itseään kunnioittanut, että hän ylimmäiseksi papiksi
oli tuleva, mutta se, joka hänelle sanoi: 'Sinä olet minun poikani,
tänä päivänä minä sinun synnytin'." Taivaallinen Isä kunnioitti siis
meidän Herraamme Jeesusta, ja jokaista valitussa joukossa, joka tulee
hänen kanssaperillisekseen, tulee Jumalan suosio siten kunnioittamaan.
Seurakunta saa kokea samalla tavalla kuin sen pää tämän "kunnian" alkua
silloin kuin Jumala _siittää_ sen jumalalliseen luontoon totuuden sanan
kautta (Jaakob. 1: 18), ja he tulevat kunniasta täydelleen osallisiksi,
silloin kun he ovat _syntyneet_ hengestä henkisiksi olennoiksi --
jotka ovat kirkastetun pään kaltaisia. Niiden, joita Jumala tahtoo
täten kunnioittaa, täytyy olla täydelliset ja puhtaat, mutta kun me
perinnön kautta olimme syntiset, niin ei hän ainoastaan kutsunut
meitä ja tarjonnut meille kunniaa, vaan hän piti myös huolta meidän
_vanhurskauttamisestamme_ synnistä poikansa kuoleman kautta, jotta hän
tekisi meidät kykeneviksi saavuttamaan sen kunnian, johon hän meidät
kutsuu.
Valitessaan pientä laumaa lähettää Jumala hyvin yleisen kutsun --
"monet ovat kutsutut". Kaikki eivät ole kutsutut. Kutsu rajotettiin
ensin meidän Herramme toiminnan aikana, Israeliin lihan puolesta;
mutta nyt Jumalan palvelijat vaativat (eivät pakota) niin monta kuin
he tapaavat (Luuk. 14: 23) tähän erityiseen armojuhlaan. Mutta eivät
kaikki niistä, jotka kuulevat ja tulevat, ole arvolliset. Häävaatteet
(Kristuksen meidän puolestamme laskettu vanhurskaus) tarjotaan
jokaiselle, mutta muutamat eivät tahdo panna niitä päällensä ja
täytyvät tulla hyljätyiksi, ja niistä jotka pukeutuvat vanhurskauden
vaippaan, ja jotka saavat kunnian tulla siitetyiksi uuteen luontoon,
eivät kaikki onnistu pysymään lujina kutsussaan ja valinnassaan
olemalla uskolliset liitossaan. Niistä, jotka ovat arvolliset
esiintymään Karitsan kanssa kirkkaudessa, sanotaan, että he ovat:
_"kutsutut ja valitut ja uskolliset"_. -- Ilm. 14: 1 ja 17: 14.
Kutsu on tosi. Jumalan aikomus valita ja korottaa seurakunta on
muuttumaton; mutta tähän valittuun luokkaan tuleminen riippuu ehdoista.
Kaikkien, jotka tahtovat tulla osallisiksi edeltäpäin määrätystä
kunniasta, täytyy täyttää kutsun ehdot. "Kun meillä on lupaus tulla
hänen lepoonsa, niin peljätkäämme siis, ettei joku teistä olisi jäänyt
jälelle." (Hebr. 4: 1.) Joskaan suuri suosio ei riipu _siitä_, joka
tahtoo, eikä _siitä_, joka juoksee, niin on se kuitenkin _sitä varten_,
joka tahtoo, ja _sitä varten_, joka juoksee, sitten kun häh on tullut
kutsutuksi.
Sen jälkeen kun me täten, kuten me toivomme, olemme selvästi osottaneet
Jumalan _ehdottoman oikeuden ja tarkotuksen_ tehdä, mitä hän tahtoo
omallaan, niin kiinnitämme huomiomme siihen, että se periaate, joka
painaa leimansa kaikkien Jumalan suosiolahjojen antamiselle, on
toimiminen kaikkien parhaaksi.
Kun me siis, Raamattuun vedoten pidämme todistettuna, että ihmis- ja
henkiluonto ovat erilaiset ja selvästi erotetut -- että kahden
luonnon sekotus ei sisälly Jumalan tarkotukseen, vaan olisi tällainen
luonto epätäydellinen, sekä että muutos luonnosta toiseen ei ole
tavallista, vaan poikkeus, yhdessä ainoassa tapauksessa: joka koskee
Kristushenkilöä päätä ja ruumista -- niin herää meissä silloin syvä
mielenkiinto oppia tuntemaan, miten muutos tulee toteutumaan, millä
ehdoilla se voidaan voittaa, ja millä tavalla se tulee tapahtumaan.
Ne ehdot, joilla seurakunta yhdessä Herransa kanssa voi tulla
korotetuksi jumalalliseen luontoon (2 Piet. 1: 4), ovat aivan
samat kuin ne, joilla hän sen sai: astumalla hänen askeleissaan,
jättämällä itsensä eläväksi uhriksi ja siten uskollisesti toimia
vihkiytymyslupauksensa mukaan, kunnes uhraus päättyy kuolemaan.
Tämä luonteen muutos, ihmisluonnosta jumalalliseen luontoon,
annetaan palkintona niille, jotka evankeliumin aikakautena uhraavat
_ihmisluontonsa_, kuten Herra teki, _sen_ kaikkien harrastusten,
toiveitten ja pyrkimysten kanssa mitä nykyaikaan tai tulevaisuuteen
tulee -- aina kuolemaan asti. Ylösnousemisessa tulevat sellaiset
heräämään, ei että he tulisivat muun ihmissuvun kanssa osallisiksi
siunatusta ennalleenasettamisesta ja kaikista siitä johtuvista
siunauksista, vaan tullakseen osallisiksi Herransa kaltaisuudesta,
kunniasta ja ilosta saaden yhdessä hänen kanssaan Jumalallisen luonnon.
-- Room. 8: 17; 2 Tim. 2: 12.
Uuden luonnon alku ja kehitys verrataan ihmiselämän alkuun ja
kehitykseen. Kuten toisessa tapauksessa ensin on sikiäminen ja sitten
syntyminen, niin on myös toisessakin. Pyhien sanotaan siinneen Jumalan
totuuden sanan kautta. (1 Piet. 1: 3; 1 Joh. 5: 18, Jaak. 1: 18.) Se
on, Jumala antaa heille ensimäisen herätyksen jumalalliseen elämään
sanansa kautta. Kun he, tultuaan vanhurskautetuksi vapaasta armosta
uskomalla lunastukseen, kuulevat kutsun: "Antakaa ruumiinne eläväksi,
pyhäksi [joka on lunastettu, vanhurskautettu] ja [sentähden] Jumalalle
otolliseksi uhriksi; joka on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne"
(Room. 12: 1), ja kun he, kuuliaisina kutsulle täydelleen vihkivät
vanhurskautetun ihmisyytensä Jumalalle eläväksi uhriksi, Jeesuksen
uhrin rinnalla, niin hyväksyy Jumala sen, ja heti tässä toimituksessa
alkaa heidän henkinen elämänsä. Sellaisina alkavat he heti ajatella ja
toimia kuten uusi [muuttunut] mieli vaatii, inhimillisten pyyteiden
ristiinnaulitsemiseen asti. Vihkiytymyssilmänräpäyksestä asti laskee
Jumala heidät "uusiksi luomuksiksi".
_Embryo-tilassa_ olevilta "uusilta luomuksilta" häviävät entiset
asiat (inhimilliset toivomukset, toiveet, suunnitelmat j.n.e.) ja
kaikki tulee uudeksi. Kehittymätön "uusi luomus" jatkaa kasvamistaan
ja kehittymistään, siinä määrin kuin vanha inhimillinen luonto
toiveineen, tarkotuksineen, toivomuksineen j.n.e. ristiinnaulitaan.
Nämä kaksi kehitystä jatkuvat samanaikuisina aina siitä ajasta asti kun
vihkiytyminen alkaa, kunnes inhimillisen kuolema ja henkisen luonnon
syntyminen seuraavat. Sitä myöten kun Jumalan henki jatkaa sanansa
kautta yhä edelleen suunnitelmiensa paljastamista, tekee hän meidän
kuolevaiset ruumiimme eläviksi (Room. 8: 11) ja saattaa täten nämä
kuolevaiset kykeneviksi palvelemaan häntä; mutta kun aika tulee, niin
me saamme uudet ruumiit -- henkiset, taivaalliset, kaikissa suhteissa
sovelletut uuden, taivaallisen mielen mukaisiksi.
"Uuden luomuksen" _syntyminen_ tapahtuu ylösnousemuksessa (Kol. 1:
18), ja tämän luokan ylösnousemusta kutsutaan ensimäiseksi (tai
ylevimmäksi) ylösnousemukseksi. (Ilm. 20: 6.) Tulee muistaa, ettemme
me todellisuudessa ole henkiolentoja ennenkuin ylösnousemuksessa,
joskin meidät siitä ajasta, kun me saimme lapseuden hengen, lasketaan
sellaisiksi. (Room. 8: 23--25; Ef. 1: 13, 14, Room. 6: 10, 11.) Kun me
tulemme todellisiksi henkiolennoiksi, se on kun me olemme syntyneet
hengestä, niin emme kauvemmin ole lihallisia olentoja; sillä se "mikä
hengestä on syntynyt, on _henki"_.
Hengestä sikiäminen vihkiytymisessä täytyy tapahtua ennen tätä
syntymistä henkiseen luontoon ylösnousemisessa, yhtä varmasti kuin
lihassa sikiäminen tapahtuu ennen lihassa syntymistä. Kaikki jotka
ovat syntyneet lihasta ensimäisen Aadamin, tuon maallisen, kuviksi,
sikisivät ensin lihasta; ja muutamat ovat siinneet _uudelleen_
Jumalan hengestä, totuuden sanan kautta, jotta he, kun aika on
tullut, syntyisivät hengestä taivaallisen kuvaksi ensimäisessä
ylösnousemisessa: "Niinkuin meissä on ollut maallisen kuva -- niin
meissä [seurakunnassa] on myös oleva taivaallisen kuva" -- ellei
lankeemusta tapahdu. -- 1 Kor. 15: 49; Hebr. 6: 6.
Joskin taivaallisen kutsumuksen vastaanottaminen ja meidän
vihkiytymisemme kuuliaisuuteen sitä kohtaan ratkaistaan yhdessä
hetkessä, niin tapahtuu kuitenkin jokaisen ajatuksen saattaminen
sopusointuun Jumalan mielen jälkeen asteettain; se on sen asteettaista
suuntaamista taivaaseen päin, joka luonnostaan taipuu maata kohti.
Apostoli kutsuu tätä muuttumiseksi, sanoen: "Älkää muodostautuko tämän
maailman mukaan, vaan muuttukaa [taivaalliseen luontoon] _mielenne
uudistuksen_ kautta, tutkiaksenne mikä Jumalan hyvä, otollinen ja
täydellinen tahto on." -- Room. 12: 2.
Tulee huomata, että nämä apostolin sanat eivät kohdistu uskottomaan
maailmaan, vaan niihin, jotka hän tunnustaa veljiksi, kuten edellisestä
värssystä huomataan: "Niin minä... kehotan teitä, _veljet_, antamaan
ruumiinne eläväksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi uhriksi."
Luullaan ylimalkaan, että kun ihminen kääntyy synnistä vanhurskauteen
ja epäuskosta ja vihollisuudesta Jumalaa kohtaan ja rupeaa luottamaan
häneen, että tämä on se muutos, jota Paavali tarkottaa. Tämä on
todellakin suuri muutos, mutta ei _se_ muutos, jota Paavali tarkottaa.
Tämä on luonteen muutos: mutta Paavali tarkottaa luonnon muutosta, joka
määrätyillä ehdoilla on luvattu uskoville evankeliumin aikakautena,
ja hän kehottaa _uskovia_ täyttämään nämä ehdot. Ellei tällainen
_luonteen_ muutos jo olisi tapahtunut niissä, joita hän puhuttelee,
niin ei hän olisi voinut kutsua heitä veljiksi -- vieläpä veljiksi,
joilla oli jotakin "pyhää ja Jumalalle otollista", jonka he voivat
uhrata; sillä ainoastaan ne, jotka ovat vanhurskautetut uskomalla
lunastukseen, laskee Jumala pyhiksi ja otollisiksi. _Luonnon_ muutos
tulee niille lopputulokseksi, jotka evankeliumin aikana uhraavat
vanhurskautetun ihmisyytensä, kuten Jeesus uhrasi täydellisen
ihmisyytensä, luopuen kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan
vastaiseen _inhimilliseen_ olemassaoloon ja jättäen huomioonottamatta
nykyiset inhimilliset nautinnot, etuudet, oikeudet j.n.e. Ensiksi
uhrataan inhimillinen tahto ja sen jälkeen emme saa antaa oman tai
jonkun toisen inhimillisen tahdon vaan ainoastaan jumalallisen tahdon
meitä ohjata. Jumalallinen tahto tulee meidän tahdoksemme ja me emme
pidä inhimillistä tahtoa omanamme, vaan toisen tahtona, joka on
jätettävä huomioonottamatta ja uhrataan. Sitten kun jumalallinen tahto
on tullut meidän tahdoksemme, alamme ajatella, päättää ja ratkaista
asioita jumalallisen näkökannan mukaan: Jumalan suunnitelma tulee
meidän suunnitelmaksemme, ja Jumalan tiet tulevat meidän teiksemme.
Ei kukaan voi täysin ymmärtää tätä muutosta, joka ei täydellä todella
ole uhrannut itseään ja sen perustuksella saanut kokea sitä. Ennen
me saimme nauttia kaikesta, mikä ei todella ollut synnillistä, sillä
maailma ja kaikki sen hyvyys tehtiin sitä varten, että ihminen saisi
nauttia siitä, ja ainoa vaikeus oli kukistaa syntisiä taipumuksia.
Mutta vihkiytyneet, muuttuneet, eivät tarvitse ainoastaan kukistaa
syntisiä taipumuksiaan, vaan täytyy heidän myös uhrata nykyajan
maallinen hyvyys ja omistaa kaikki voimansa Jumalan palvelukseen.
Ja ne, jotka ovat uskolliset palveluksessa ja uhraamisessa, tulevat
todellakin päivittäin kokemaan, että tämä maailma ei ole heidän
lepopaikkansa, ja ettei heillä ole täällä pysyväistä sijaa. Mutta
heidän sydämensä ja toiveensa kääntyvät siihen "sabatin lepoon, joka
vielä on jälellä Jumalan kansaa varten". Ja tämä siunattu toivo
elähyttää ja kiihottaa puolestaan jatkuvaan uhrautumiseen.
Siten uusiutuu tai muuttuu mieli vihkiytymisen kautta, ja toivomukset,
toiveet ja päämäärä alkavat kohoutua henkisiin ja näkymättömiin
luvattuihin asioihin samalla kuin inhimilliset toiveet y.m. kuolevat.
Ne, jotka näin ovat muuttuneet tai ovat muuttumassa, lasketaan "uusiksi
luomuksiksi", jotka Jumala on siittänyt ja siinä määrin ovat he
osalliset jumalallisesta luonnosta. Huomaa tarkoin, mikä ero on näiden
"uusien luomuksien" ja niiden uskovaisten ja "veljien" välillä, jotka
ovat ainoastaan vanhurskautetut. Ne, jotka kuuluvat tähän jälkimmäiseen
luokkaan, ovat vielä maasta maallismieliset, ja synnillisiä
himoja lukuunottamatta, ovat heidän toiveensa, toivomuksensa ja
tarkotusperänsä sellaisia, jotka tulevat täysin tyydytetyiksi luvattuna
ennalleenasettamisaikana. Mutta ne, jotka kuuluvat edelliseen luokkaan,
eivät ole tästä maailmasta, niinkuin ei Kristuskaan ollut tästä
maailmasta, ja heidän toiveittensa keskipisteenä ovat nuo näkymättömät
asiat, missä Kristus on Jumalan oikealla puolella. Mahdollisuus
maalliseen kirkkauteen, joka niin hurmaa luonnollista ihmistä, ei
kauvemmin olisi tyydyttävä osuus niille, jotka tuo taivaallinen toivo
on siittänyt, niille, jotka näkevät taivaallisten lupausten kirkkauden,
ja jotka näkevät sen tehtävän, joka on heille jumalallisessa
suunnitelmassa osotettu. Tämä uusi, jumalallinen mieli on meidän
perintöpanttimme jumalalliseen luontoon -- mieleen ja ruumiiseen.
Muutamat ehkä hämmästyvät tästä lauseparresta, jumalallinen ruumis;
mutta meille sanotaan, että Jeesus on nyt Isänsä olemuksen kuva, ja
että ne, jotka voittavat, "tulevat hänen _kaltaisiksensa_" ja "näkevät
hänet sellaisena kuin hän _on_". (1 Joh. 3: 2). "On luonnollinen
[inhimillinen] ruumis, ja on henkinen ruumis". (1 Kor. 15: 44). Me emme
voisi ajatella taivaallista Isäämme tai Herraamme Jeesusta ainoastaan
suurina luonteina ilman ruumiita. Heidän ruumiinsa ovat kirkkaita,
henkisiä ruumiita, joskaan ei vielä ole ilmestynyt kuinka suuri se
kirkkaus on, eikä se tule ilmestymään ennenkuin me tulemme osallisiksi
jumalallisesta luonnosta.
Kun _mielen_ muuttuminen inhimillisestä henkiseen tapahtuu vähitellen,
niin _ruumiin_ muuttuminen inhimillisestä henkiseen ei tapahdu
vähitellen, vaan silmänräpäyksessä (1 Kor. 15: 52). Nyt, kuten Paavali
sanoo, on meillä tämä aarre (jumalallinen mieli) saviastiassa, mutta
kun aika tulee, tulee lahja olemaan ihanassa astiassa, joka sopii sitä
varten -- henkisessä ruumiissa.
Me olemme nähneet, että ihmisluonto on henkisen luonnon kuva. (1
Moos. 5: 1). Esimerkiksi Jumalalla on tahto, samoin on ihmisillä ja
enkeleillä; Jumalalla on järki ja muisti, samoin on hänen järjellisillä
luomuksillaan -- enkeleillä ja ihmisillä. Sielun toiminnan luonne on
molemmilla sama. Samojen tosiasiain ja samankaltaisten olosuhteitten
vallitessa voivat nämä eri luonnot saavuttaa samoja lopputuloksia.
Joskin jumalallisen luonnon, enkeliluonnon ja ihmisluonnon sielunkyvyt
ovat samankaltaiset, niin me kuitenkin tiedämme, että henkisillä
luonnoilla on voimia, jotka ulottuvat ihmisluonnon voimien toiselle
puolelle ja ovat niitä suuremmat -- voimia, joiden me emme usko
johtuvan erilaisista kyvyistä, vaan samojen kykyjen suuremmasta
ulottuvaisuudesta ja niistä eri olosuhteista, joissa ne vaikuttavat.
Inhimillinen luonto on täydellinen henkisen luonnon maallinen kuva,
omistaen samoja lahjoja, joita kuitenkin maallinen piiri rajottaa,
sekä kyvyn ja mielen nähdä ainoastaan niin paljon maallisen piirin
ulkopuolelle, kuin Jumala näkee hyväksi ilmottaa ihmiselle hänen
hyödykseen ja autuudekseen.
Jumalallinen luonto on henkiluontojen korkein aste, ja kuinka
mittaamaton onkaan Jumalan ja hänen luotujensa etäisyys toisistaan.
Me voimme ainoastaan vilahduksella jossain määrin nähdä jumalallisen
viisauden, voiman ja hyvyyden kirkkautta, kun hän kuvasarjan tavoin
antaa muutamien voimakkaiden töittensä kulkea meidän ohitsemme. Mutta
me voimme mitata ja käsittää täydellisen ihmisyyden kirkkautta.
Nämä ajatukset selvänä edessämme voimme ymmärtää, miten saadaan
aikaan muutos inhimillisestä henkiseen luontoon, nimittäin että samat
sielun kyvyt siirretään korkeampiin olemassaolon ehtoihin. Kun me
tulemme puetuiksi taivaalliseen ruumiiseen, niin tulemme omaamaan ne
taivaalliset voimat, jotka kuuluvat tuohon kirkkaaseen ruumiiseen; ja
meillä tulee olemaan siihen kuuluva laaja ajatuskyky ja voiman ääretön
suuruus.
Se maallisen mielen muuttuminen tai muutos taivaalliseksi, jonka
vihkiytyneet kokevat täällä, on alku tuohon luonnon muutokseen.
Tämä ei ole mikään aivojen muuttuminen, ei myöskään ihmetyö sen
muuttuneessa toiminnassa, vaan mielen tahto ja suunta muuttuvat.
Meidän yksilöllisyytemme muodostavat meidän tahtomme ja ajatustapamme;
luonnollisesti me muutumme ja tulemme lasketuksi todellakin
jumalalliseen luontoon kuuluviksi, kun meidän tahtomme ja ajatustapamme
sillä tavalla muuttuvat. Tosin on tämä hyvin pieni alku, mutta
sikiytyminen, kuten tätä kutsutaan, on aina ainoastaan pienen pieni
alku; kuitenkin on se sinetti tai vakuus täydelleen suoritetusta
työstä. -- (Ef. 1: 13, 14).
Muutamat ovat kysyneet: Kuinka me tunnemme itsemme, kun me tulemme
muutetuiksi? Kuinka me tiedämme, että me olemme samoja olentoja, jotka
elimme, kärsimme ja uhrasimme, jotta me tulisimme osallisiksi tästä
kirkkaudesta? Olemmeko _me_ samat tietoiset olennot? Olemme, aivan
varmasti. Jos _me_ olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin _me_ saamme
elääkin hänen kanssaan. (Room. 6: 8). Ne muutokset, jotka päivittäin
meidän ruumiissamme tapahtuvat, eivät aikaansaa sitä, että me
unohtaisimme entisyyden tai kadottaisimme oman yhtäläisyytemme. [Meidän
ihmisruumiimme muuttuu lakkaamatta. Tiedemiehet selittävät, että joka
seitsemäs vuosi tapahtuu niiden ainesten täydellinen muuttuminen,
joista meidän ruumiimme on pantu kokoon. Samoin ei luvattu muutos
inhimillisestä henkiseen ruumiiseen tule tekemään tyhjäksi muistia tai
yhtäläisyyttä, vaan on se lisäävä niiden voimaa ja ulottuvaisuutta.
Sama jumalallinen mieli, joka nyt kuuluu meille, saman muistin, saman
ajatuskyvyn, j.n.e. yhteydessä, tulee silloin voimassaan laajentumaan
mittaamattomaan syvyyteen ja korkeuteen, joka on sopusoinnussa
uuden henkisen ruumiin kanssa; ja muisti on muistava koko meidän
elämämme kulun varhaisimmasta inhimillisestä lapsuudesta asti, ja me
tulemme vertaillessamme täysin käsittämään uhrimme ihanan palkinnon
sisällyksen. Mutta tämä ei tapahtuisi, ellei inhimillinen luonne olisi
henkisen _kuva_.]
Nämä ajatukset auttavat meitä ymmärtämään, kuinka Poika, muututtuaan
henkisestä inhimilliseen tilaan -- inhimilliseen luontoon ja maallisiin
elinehtoihin -- oli ihminen; ja joskin hän molemmissa tapauksissa
oli sama olento, niin oli hän edellisissä elinehdoissaan henkinen ja
jälkimmäisissä inhimillinen. Koska molemmat luonnot ovat erilaiset
ja selvästi erotetut, ja toinen kuitenkin on toisen kuva, niin voi
Jeesus, koska samat sielun kyvyt (muisti j.n.e.) ovat molemmille
yhteiset, muistaa sen entisen kirkkautensa, joka hänellä oli, ennenkuin
hän tuli ihmiseksi, mutta jota hänellä ei ollut ihmiseksi tultuaan,
kuten hänen sanansa todistavat: "Isä, kirkasta sinä minut tykönäsi
sillä kirkkaudella, joka minulla oli sinun tykönäsi, ennenkuin maailma
olikaan" (Joh. 17: 5) -- tuolla henkisen luonnon kirkkaudella. Ja tämä
rukous on tullut enemmän kuin kuulluksi hänen nykyisessä korotuksessaan
henkiolentojen korkeimpaan muotoon, jumalalliseen luontoon.
Palatessamme Paavalin sanoihin, me huomaamme, ettei hän sano, että
me itse muuttaisimme itsemme joko tämän maailman mukaisiksi, tai
jumalallisen luonnon mukaisiksi, vaan sanoo hän: "Muuttukaa mielenne
uudistuksen kautta". Tämä on tärkeätä huomata, sillä me emme itse
muodosta itseämme, emmekä myöskään itse muuta itseämme, vaan joko
me alistumme muodostumaan maailman kanssa maallisten vaikuttimien
kautta, maailman henki ympärillämme, tai myöskin alistumme Jumalan
tahdon, tuon pyhän tahdon tai hengen alle, muodostumaan taivaallisten
vaikutusten kautta, jotka Jumalan sana saa aikaan. Sinä, joka olet
vihkiytynyt, minkälaisten vaikutusten alaiseksi sinä antaudut?
Muutoksen aikaansaavat vaikutukset johtavat nykyajassa uhrautumiseen
ja kärsimiseen, mutta lopputulos on ihana. Jos sinä kehityt näiden
muuttavien vaikutusten alaisena, niin sinä tutkit [löydät] päivittäin,
mikä on Jumalan hyvä, otollinen ja täydellinen tahto.