rakkaimpamme päällä maan,
temmattavan irti meistä,
täyttää syömen kaiho vaan,
Surren peittyy synkkä hauta.
Poies käymme allapäin.
Eipä kenkään vältä tuota.
Kaikkillehan käypi näin.
Niin he nukkuu, mutt' ei aina.
Säteet aamun koittavat,
jolloin taatot, äidit, lapset
toinen toisens' kohtaavat.
Niin he nukkuu; mutt' ei aina,
mustan mullan kätkössä.
Jeesus maksoi kuolon hinnan.
Ovat Herran hallussa.
Kun siis aamu alkaa koittaa,
Herran äänen kuulla saa,
päivä lämpö tuskan haavat,
kaiken murheen poistattaa.
Niin he nukkuu, mutt' ei aina.
Säteet aamun koittavat,
jolloin taatot, äidit, lapset
toinen toisens' kohtaavat.
SEITSEMÄS LUKU.
PAHAN SALLIMINEN JA SEN SUHDE JUMALAN SUUNNITELMAAN.
Minkätähden pahaa on sallittu. -- Oikea ja väärä periaatteina. --
Ihmisen oikeudentunto. -- Jumala on sallinut pahan ja tulee johtamaan
sen omien tarkotustensa hyväksi. -- Jumala ei ole synnin alkaja. --
Aadamin koetus ei ole taru. -- Hänen kiusauksensa oli laadultaan
vaikea. -- Hänen syntinsä oli tahallinen. -- Synnin rangastus ei ollut
väärä eikä liian ankara. -- Jumalan viisaus ja rakkaus näkyvät siinä,
että kaikki tuomittiin Aadamissa. -- Jumalan laki koskee kaikkea ja
kaikkia.
Paha on sitä, mikä aikaansaa onnettomuutta; mikä joko
suoranaisesti tai välillisesti aiheuttaa jonkinlaista kärsimistä.
-- Webster [Etevin englantilainen sanakirja. -- K. h.]. Tämä aine
ei siis käsitä ainoastaan inhimillisiä tauteja, suruja, tuskia,
heikkouksia ja kuolemaa, vaan tunkeutuu syvemmälle tutkiessaan
sen ensimmäistä syytä -- syntiä -- ja sen parannuskeinoa. Koska
synti on pahan vaikutin, niin on sen poistaminen ainoa tapa
pysyväisesti parantaa sairautta.
Tuskin lienee mitään vaikeutta, joka useimmin esiintyisi tutkivalle
mielelle kuin nämä kysymykset: Miksi on Jumala sallinut pahan nykyisen
herrauden? Miksi antoi hän Saatanan kiusata ensimäisiä vanhempiamme
luotuaan heidät täydellisiksi ja oikeudenmielisiksi? Tai miksi salli
hän kielletyn puun olla hyvien puiden joukossa? Kaikista yrityksistä
huolimatta sivuuttaa sitä, tunkeutuu kuitenkin tuo kysymys: Eikö Jumala
olisi voinut estää kaikkea ihmisen lankeamisen mahdollisuutta.
Tämä vaikeus johtuu epäilemättä siitä, ettei voida käsittää Jumalan
suunnitelmaa. Jumala olisi voinut estää synnin tunkeutumisen
maailmaan, mutta se seikka, ettei hän sitä tehnyt, on oleva meille
riittävä todistus siitä, että sen nykyinen salliminen on aijottu
sitä varten, jotta lopullisesti aikaansaataisiin jotakin parempaa.
Kun Jumalan suunnitelmat nähdään kaikessa täydellisyydessään, niin
todistavat ne sen tien viisauden, jonka hän on valinnut. Muutamat
kysyvät: Eikö Jumala, jolle kaikki on mahdollista, olisi ajoissa
voinut tarttua asiain kulkuun ehkäistäkseen Saatanan aikeiden täyttä
toimeenpanoa? Epäilemättä, mutta sellainen asioihin ryhtyminen olisi
estänyt hänen omien aikeittensa toteuttamista. Hänen tarkotuksensa oli
päivän selvästi todistaa sekä ihmisille että enkeleille oman lakinsa
täydellisen, korkean ja vanhurskaan pätevyyden sekä sen rikkomisesta
johtuvat huonot seuraukset. Sitäpaitsi ovat muutamat asiat luonteeltaan
Jumalalle mahdottomia, kuten Raamattu ilmottaa. Jumalalle on mahdotonta
valehdella. (Hebr. 6: 18.) Hänelle ei ole mahdollista kieltää
itseänsä. (2 Tim. 2: 13.) Hän ei voi tehdä väärin, ja sentähden ei hän
voinut valita toista viisaampaa ja parempaa suunnitelmaa luodaksensa
olentojansa maailmaan, joskin meidän lyhytnäköinen katseemme joksikin
aikaa on kykenemätön näkemään äärettömän viisauden kätketyitä lähteitä.
Raamattu selittää, että kaikki luotiin Herran tahdosta (Ilm. 4: 11.)
-- epäilemättä tahtoi hän ilmottaa siunauksiansa ja toimia ihanan
olentonsa ominaisuuksien mukaan. Ja joskin hän rakkaudesta rikkaita
aikomuksiansa toimeenpannessaan sallii pahan olemassaolon ja niiden,
jotka tekevät pahaa, näytellä oleellista osaa nykyisessä maailmassa,
niin ei se ole pahan tähden, tai siksi, että hän olisi liitossa synnin
kanssa; sillä hän selittää, ettei hän "ole se Jumala, jolle jumalatoin
meno kelpaa." (Ps. 5: 5.) Joskin Jumala on kaikissa suhteissa pahan
vihollinen, niin _sallii_ hän sen (s.o. ei estä sitä) joksikin aikaa,
koska hänen viisautensa näkee tavan, jolla se voi palvella hänen
luotuja olentojaan antamalla heille pysyväisen ja arvokkaan opetuksen.
On itsestään selvä totuus, että jokaista oikeaa periaatetta vastaa
väärä periaate, kuten esimerkiksi totuus ja viekkaus, rakkaus ja viha,
vanhurskaus ja vääryys. Me erotamme nämä vastakkaiset periaatteet
oikeina ja väärinä niiden seurauksista, kun ne ovat voimassa. Sitä
periaatetta, jonka lopputulos, kun se on voimassa, tekee hyvän
vaikutuksen ja saa lopulta aikaan järjestystä, sopusointua ja onnea, me
kutsumme _oikeaksi_ periaatteeksi; ja sen vastakohtaa, joka aikaansaa
epäsointuisuutta, onnettomuutta ja turmiota, me kutsumme _vääräksi_
periaatteeksi. Näiden periaatteitten vaikutuksen tulosta me kutsumme
_hyväksi_ ja _pahaksi_, ja sitä järjellä varustettua olentoa, joka
kykenee erottamaan oikean periaatteen väärästä ja joka vapaaehtoisesti
antaa toisen tai toisen itseään johtaa, me kutsumme joko hyveelliseksi
tai syntiseksi.
Tätä kykyä, ratkaista oikean ja väärän periaatteen välillä,
kutsutaan _oikeustietoisuudeksi_ tai _omaksitunnoksi_. Tämän
oikeustietoisuuden kautta, jonka Jumala on antanut ihmiselle, me
kykenemme arvostelemaan Jumalan ja ymmärtämään, että hän on hyvä.
Juuri tähän oikeustietoisuuteen vetoaa Jumala aina todistaessansa
vanhurskaudestansa ja oikeudestansa, ja saman oikeustietoisuuden
perustuksella voi Aadam tietää, että synti tai vääryys oli jotakin
_pahaa_, vieläpä ennenkuin hän tunsi sen seurauksiakaan. Jumalan
alemmat luodut olennot eivät ole varustetut tällä oikeustietoisuudella.
Koira omistaa jonkun verran järkeä, mutta ei tällaisessa määrässä,
joskin se voi oppia ymmärtämään, että sen herra hyväksyy ja palkitsee
toisia töitä ja paheksuu toisia. Jos se varastaisi tai tappaisi,
niin ei sitä kutsuttaisi syntiseksi, ja jos se suojelesi omaisuutta
tai elämää, niin ei sitä kutsuttaisi hyveelliseksi -- koska se on
tietämätön töittensä siveellisestä laadusta.
Jumala olisi voinut tehdä ihmissuvun kykenemättömäksi erottamaan oikean
ja väärän välillä tai antaa sille kyvyn erottaa ja tehdä ainoastaan
sitä, mikä on oikein; mutta jos ihminen olisi tehty sellaiseksi, olisi
siitä tullut ainoastaan elävä kone eikä hänen luojansa kuva, mitä
sielun kykyihin tulee. Tai olisi hän voinut tehdä ihmisen täydelliseksi
ja varustaa hänet vapaalla tahdolla, niinkuin hän myös teki, ja sen
jälkeen suojellut häntä Saatanan kiusauksilta. Siinä tapauksessa olisi
hän, koska hänen kokemuksensa olisivat rajottuneet hyvään, ollut aina
ulkoapäin tulevan pahan kiusauksien ja sisältäpäin tulevien halujen
esineenä, jotka olisivat tehneet meidän ijäisen tulevaisuutemme
epävarmaksi, ja tottelemattomuuden ja epäjärjestyksen purkaus olisi
ollut aina mahdollinen. Sitäpaitsi ei hyvää olisi koskaan ilman sen
vastakohtaa pahaa niin korkeaksi arvosteltu.
Jumala antoi luotujensa ensin tutustua hyvään ympäröidessään
heidät Eedenin ihanuudella, ja jälestäpäin, rangastukseksi
tottelemattomuudesta, antoi hän heidän vakavasti oppia tuntemaan pahan.
Karkotettuina Eedenistä ja erotettuina oleskelusta siellä, antoi Jumala
heidän tuntea sairautta, kipua ja kuolemaa, jotta he siten ainaisesti
tuntisivat pahan ja synnin tyhmyyden ja ylenmääräisen syntisyyden.
Vertaamalla seurauksia tulivat he ymmärtämään ja riittävässä määrässä
kykeneviksi arvostelemaan kumpaakin, ja Herra sanoi: "Katso ihminen on
tullut niinkuin yksi meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan". (1
Moos. 3: 22.) Tämä on heidän jälkeläistensä yhteinen kokemus, joskin he
oppivat tuntemaan ensin _pahan_ eivätkä voi täysin käsittää, mitä hyvä
on, ennen kuin he tuhatvuotiskautena saavat kokea sitä, joka on tulos
heidän lunastuksestansa hänen kauttansa, joka silloin tulee olemaan
heidän tuomarinansa ja kuninkaanansa.
Oikeustietoisuus tai kyky oikean ja väärän arvostelemiseen sekä vapaus
käyttää sitä hyväkseen, jonka kaiken Aadam omisti, olivat tärkeitä
piirteitä hänen yhtäläisyydestään Jumalan kanssa. Oikean ja väärän laki
oli kirjotettu itse hänen olentoonsa. Se oli osa hänen luonnostaan,
samoinkuin se on osa jumalallisesta luonnosta. Mutta älkäämme
unhottako, että tämä kuva tai yhtäläisyys Jumalan kanssa, tämä ihmisen
luonto, johon laki alkujaan oli kirjoitettu, on menettänyt paljon
alkuperäisestä selvyydestään synnin hävittävän ja alentavan vaikutuksen
kautta. Tietenkään ei se nyt ole sitä, mitä se oli ensimäisessä
ihmisessä. Kyky rakastaa sisältää kyvyn vihata. Tästä voimme päättää,
ettei luoja voinut tehdä ihmistä kuvakseen, kyvyllä rakastaa ja
tehdä oikein, ilman vastaavaa kykyä vihata ja tehdä väärin. Tämä
valintavapaus, jota kutsutaan toimintavapaudeksi tai vapaaksi tahdoksi,
on osa ihmisen alkuperäisistä lahjoista, ja tämä yhdessä hänen täysin
järjellisten ja siveellisten ominaisuuksiensa kanssa teki hänestä
Luojansa kuvan. Tänä päivänä, kuudentuhannen vuoden alennuksen jälkeen,
on synti niin paljon hävittänyt alkuperäisestä yhtäläisyydestä Jumalan
kanssa, joten me emme ole vapaita, vaan suuremmassa tai vähemmässä
määrin sidottuja synnin ja sen seurausten kautta, niin että synti
langenneelle sukukunnalle tuntuu nyt helpommalle ja viehättävämmälle
kuin vanhurskaus.
Emme tarvitse asettaa kysymyksen alaiseksi, etteikö Jumala olisi
voinut antaa Aadamille niin elävää vaikutusta synnin monista pahoista
seurauksista, että se olisi pelottanut hänet siitä, mutta me uskomme,
että Jumala näki ennakolta, että pahan todellinen kokeminen tulisi
olemaan varmin ja pysyväisin opetus, josta tulisi olemaan ihmiselle
ikuista hyötyä, ja tästä syystä ei Jumala estänyt vaan salli ihmisen
valita ja tuntea pahan seurauksia. Ellei tilaisuutta syntiin olisi
sallittu, niin ei ihminen olisi voinut sitä vastustaa; silloin
ei oikean tekeminen olisi myöskään ollut hyve eikä ansio. Jumala
etsii sellaisia rukoilijoita, jotka rukoilevat häntä hengessä ja
totuudessa. Hän tahtoo tietoista ja halukasta kuuliaisuutta ennemmin
kuin tiedotonta, koneellista palvelusta. Hänellä oli jo toimessa
elottomia koneellisia voimia, jotka tekivät hänen tahtonsa, mutta
hänen aikomuksensa oli tehdä jotakin jalompaa, järjellinen olento,
joka oli hänen kuvansa kaltainen, maan herra, jonka uskollisuus ja
oikeamielisyys perustuisi oikeaan käsitykseen oikeasta ja väärästä,
hyvästä ja pahasta.
Oikea ja väärä ovat aina olleet _periaatteina_ olemassa ja tulevat aina
olemaan, ja kaikki täydelliset, järjellä varustetut, Jumalan kuviksi
luodut olennot täytyvät omistaa vapauden valita jommankumman välillä,
joskin oikean periaate on _ainoa_, joka aina tulee olemaan voimassa.
Raamattu ilmottaa meille, että kun pahan periaate on kyllin kauvan
ollut voimassa täyttääkseen Jumalan aikomuksen, tulee sen toiminta
ainaisesti lakkautettavaksi, ja kaikki, jotka yhä edelleen antavat sen
itsessään hallita, menettävät ainaisesti olemassaolonsa. (1 Kor. 15:
25; Hebr. 2: 14.) Ainoastaan oikean tekeminen ja ne, jotka tekevät
oikein, tulevat pysymään ijankaikkisesti.
Mutta kysymys tulee jälleen toisessa muodossa: Eikö Jumala olisi voinut
opettaa ihmistä tuntemaan pahaa muulla tavalla kuin kokemusten kautta?
Löytyy neljä tapaa saada tietää jostakin, nimittäin välittömästi,
havainnollisesti, kokemalla tai saamalla tiedon sellaisesta lähteestä,
joka otaksutaan eittämättömästi todeksi. Välitön tieto ei tarvitse
käyttää järjen päätelmiä tai todisteluita. Sellainen tieto kuuluu
ainoastaan jumalalliselle Jehovalle, kaiken viisauden ja totuuden
ikuiselle lähteelle, joka välttämättömästi ja itse asian luonteeseen
nähden on kaikkien luotujensa yläpuolella. Sentähden ei ihmisen tieto
hyvästä ja pahasta voinut olla välitön. Ihmisien tieto olisi voinut
tulla havainnon kautta, mutta sitä varten olisi välttämättömästi
täytynyt löytyä jokin esitys pahasta ja sen seurauksista ihmisten
havaitsemista varten. Tämä olisi sisältänyt pahan sallimisen jossakin
jonkinlaisten olentojen keskuudessa, ja miksikä ei yhtähyvin ihmisten
keskuudessa maan päällä, kuin jossakin muualla.
Minkätähden ei juuri ihminen tulisi täksi havaintovälikappaleeksi
ja saisi tietoa käytännöllisen kokemuksen kautta? Mutta niin onkin
asianlaita: ihminen on juuri saamassa käytännöllistä kokemusta itseään
varten ja on samalla havaintovälikappale toisia varten, olemme "tulleet
näytelmäksi... enkeleitä varten." (1 Kor. 4: 9.)
Aadam tiesi jo pahasta ulkoapäin tulleen ilmotuksen kautta, mutta
tämä tieto ei riittänyt pidättämään häntä tekemästä koetta. Aadam ja
Eeva tunsivat Jumalan Luojanaan ja siis sellaisena, jolla oli oikeus
käskeä ja johtaa heitä; ja Jumala oli sanonut kielletystä puusta: "Jona
päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." Heillä oli
sentähden tieto pahasta, joskaan he eivät koskaan olleet havainneet tai
kokeneet sen seurauksia. Luonnollisesti eivät he myöskään käsittäneet
Luojansa rakkaudestarikasta holhousta ja hänen hyvää tekevää lakiansa,
ei myöskään niitä vaaroja, joista hän sen kautta aikoi suojella heitä.
He lankesivat sentähden siihen kiusaukseen, jonka Jumala viisaudessaan
on sallinut vaikuttaa, ja jonka lopullisen hyödyn hänen viisautensa
tiesi.
Harvat käsittävät sen kiusauksen vaikeata laatua, johon meidän
esivanhempamme lankesivat, ja Jumalan vanhurskautta, liittäessään
niin ankaran rangastuksen siihen, mikä monesta näyttää vähäpätöseltä
erehdykseltä; mutta vähänenkin harkinta on selvittävä kaikki. Raamattu
kertoo yksinkertaisesti miten nainen tuo heikompi olento petettiin ja
niin lankesi rikokseen. Vieläpä hänen kokemuksensa ja tuntemuksensa
Jumalasta oli rajotetumpi kuin Aadamin, joka luotiin ensin, ja Jumala
oli suorastaan hänelle ennen vaimon luomista ilmottanut synnin
rangaistuksen, kun Eeva luultavasti sai tiedon siitä Aadamin kautta.
On selvää, ettei hän, syötyään hedelmästä, käsittänyt rikoksensa
kantavuutta -- sillä uskoihan hän Saatanan petolliseen ja väärään
esitykseen -- joskin hän tunsi jonkinlaisia aavistuksia ja lieviä
epäilyksiä siitä, ettei kaikki ollut oikein. Mutta Paavali sanoo, että
hän, petoksesta huolimatta, teki rikoksen, vaikkakaan hän ei ollut niin
syyllinen, kuin jos hän olisi tehnyt rikoksen suurempaa valoa vastaan.
Aadamista sanotaan, ettei häntä kuten Eevaa petetty (1 Tim. 2: 14);
tietenkin on hän rikkonut käsittäen täydellisemmin synnin ja sen
rangaistuksen, tietäen että hänen täytyi kuolla. Me näemme selvästi,
mikä kiusaus sai hänet täten alistumaan lausutun rangastustuomion
alle. Kun me muistamme, että he olivat täydellisiä olentoja, Jumalan
kuvia siveellisessä ja järjellisessä suhteessa, niin me ymmärrämme,
että jumalallinen ominaisuus, rakkaus, esiintyi erittäin huomattavalla
tavalla täydellisen miehen suhteessa rakastettuun "apuunsa",
täydelliseen vaimoon. Käsittäen Eevan synnin ja peläten hänen
kuolemaansa, ja siten omaa tappiotaan (ja sitä, ilman takaisin saamisen
toivoa, sillä mitään sellaista toivoa ei ollut annettu), päätti Aadam
epätoivossaan, ettei hän eläisi ilman häntä. Pitäen oman elämänsä
onnettomana ja arvottomana ilman vaimon seuraa, otti hän tahallaan osaa
hänen tottelemattomuuteensa saadakseen osansa siitä kuoleman tuomiosta,
johon todennäköisesti vaimo oli joutunut. Molemmat olivat sentähden
"rikkoneet", kuten apostoli todistaa. (Room. 5: 14; 1 Tim. 2: 14.)
Mutta Aadam ja Eeva olivat yksi, eivätkä "kaksi"; sentähden tuli Eeva
osalliseksi siitä tuomiosta, johon hän käytöksellänsä saattoi Aadamin
joutumaan -- Room. 5: 2, 17--19.
Jumala tiesi ennakolta niin hyvin sen, että ihminen, saatuaan
valintavapauden, omaksuisi synnin, koska häneltä puuttui _täysi_
käsitys synnin sisällöstä ja sen seurauksista, kuin myöskin sen, että
ihminen opittuaan tuntemaan synnin vielä valitsisi sen, koska tämä
tuttavuus siinä määrin heikontaisi hänen siveellistä luonnettansa,
että paha alkaisi tuntua hänestä sulosemmalle ja toivottavammalle
kuin hyvä. Kuitenkin päätti Jumala _sallia pahan olemassaolon_,
koska, hän, omatessaan parannuskeinon ihmisen vapauttamiseksi sen
seurauksista, näki, että lopputulos tästä kokemuksesta tulisi olemaan
ihmisen saattaminen täyteen käsitykseen _"_synnin ylenmääräisestä
synnillisyydestä" ja hyveen erinomaisesta kirkkaudesta sen rinnalla.
Siten oppisi hän niin paljon enemmän rakastamaan ja kunnioittamaan
Luojaansa, joka on kaiken hyvän alku ja lähde, sekä ainaisesti
karttamaan sitä, mikä matkaansaattoi niin paljon murhetta ja kurjuutta.
Siis tulee lopputulos olemaan suurempi rakkaus Jumalaan ja suurempi
viha kaikkea sitä kohtaan, joka on ristiriidassa hänen tahtonsa
kanssa, josta seuraa kaikkien niiden vankka lujittaminen ikuiseen
vanhurskauteen, jotka käytävät hyväkseen niitä opetuksia, joita Jumala
nyt antaa, salliessaan synnin ja sen sukuisten pahojen asioitten
tapahtua. Kuitenkin täytyy meidän tehdä jyrkkä ero sen eittämättömän
tosiasian välillä, että Jumala on sallinut synnin olemassaolon,
ja sen vaarallisen harhaopin välillä, joka syyttää Jumalaa synnin
alkuunpanijaksi. Tämä jälkimmäinen mielipide on sekä Jumalaa häväisevä
että ristiriidassa Raamatun esittämäin tosiasiain kanssa. Tähän
esitykseen joutuvat tavallisesti ne, jotka koettavat löytää toisen
pelastussuunnitelman kuin sen, minkä Jumala on valmistanut Kristuksen
_uhrissa_ meidän lunastushintanamme. Jos he onnistuvat vakuuttamaan
itseänsä ja toisia siitä, että Jumala on edesvastuussa kaikesta
synnistä, pahuudesta ja rikollisuudesta, sekä että ihminen viattomana
välikappaleena Jumalan kädessä pakotettiin syntiin, niin ovat he
raivanneet tietä sille opille, ettei tarvittu mitään uhria meidän
synteimme tähden eikä myöskään armoa missään muodossa, vaan ainoastaan
_oikeutta_. Samalla laskevat he perustuksen väärän päätelmänsä toiseen
puoleen, nimittäin universalismiin, väittäessään, että koska Jumala
oli syypää kaikkeen siihen syntiin, pahuuteen ja rikollisuuteen, mikä
löytyy kaikissa, niin on hän myös vapauttava koko ihmissukukunnan
synnistä ja kuolemasta. Ja kun he päättelevät, että Jumala tahtoi ja
aikaansai synnin, ja ettei häntä voinut vastustaa, niin väittävät he,
että kun hän tulee tahtomaan vanhurskautta, niin tulevat kaikki samaten
olemaan kykenemättömiä vastustamaan häntä. Mutta kaikissa tällaisissa
päätelmissä sivuuttavat he kokonaan ihmisen jaloimman ominaisuuden:
tahto- tai _valinta_-vapauden, joka hänessä on huomatuin yhteinen
piirre Luojansa kanssa, ja täten tulisi ihminen alennetuksi ainoastaan
koneeksi, joka toimii siinä määrin kuin siihen vaikutetaan. Jos niin
olisi asianlaita, olisi ihminen maan herran asemasta hyönteistenkin
alapuolella, sillä _niillä_ on epäilemättä tahto tai kyky valita.
Pikkuinen muurahainenkin on saanut tahtomiskyvyn, jota ihminen
suuremmalla kyvyllään tosin voi vastustaa ja ehkäistä, mutta ei tehdä
tyhjäksi.
Jumalalla on tosin kyky pakottaa ihmistä joko syntiin tai
vanhurskauteen, mutta hänen sanansa selittää, ettei hänellä ole mitään
sellaista aikomusta. Johdonmukaisesti ei hän voisi pakottaa ihmistä
syntiin, samasta syystä kun hän "ei voisi kieltää itseänsä". Sellainen
ei sopisi yhteen hänen vanhurskaan luonteensa kanssa ja olisi siis
mahdottomuus. Ja hän etsii ainoastaan sellaisten rukousta ja rakkautta,
jotka rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa. Tätä tarkotusta varten
on hän antanut ihmiselle _tahdonvapauden_, joka on hänen omansa
kaltainen, jotta ihminen _valitsisi_ vanhurskauden. Se, että hän
_sallii_ ihmisen valita omasta puolestansa, johti tämän lankeamaan
Jumalan yhteydestä, suosiosta ja siunauksista, kuolemaan. Kokemalla
syntiä ja kuolemaa oppii ihminen käytännöllisesti sen, minkä Jumala
olisi tietopuolisesti hänelle opettanut, ilman että hän olisi tarvinnut
kokea syntiä ja sen seurauksia. Jumalan ennakoltatietämistä, mitä
ihminen tulee tekemään, ei käytetä hänen puolustamisekseen, alentamaan
häntä ainoastaan koneen kaltaiseksi olennoksi: päinvastoin käytetään
sitä ihmisen hyödyksi, sillä Jumala, tietäessään minkä suunnan ihminen
tulisi ottamaan, jos hän saisi täyden vapauden valita puolestansa, ei
estänyt häntä kokemasta syntiä ja sen seurauksia; mutta Jumala alkoi
heti huolehtia ihmisen ennalleenasettamisesta, vapauttaakseen, hänet
ensimäisestä rikoksestaan valmistamalla lunastajan, suuren vapahtajan,
joka kykenisi täydelleen pelastamaan kaikki ne, jotka hänen kauttansa
_kääntyisivät Jumalan puoleen_. Tämäntähden -- että ihmisellä olisi
vapaa _tahto_ ja kuitenkin voisi hyötyä ensimäisestä väärinkäytöksestä
johtuvasta lankeemuksesta, tottelemattomuudesta Jumalan tahtoa vastaan
-- ei Jumala ole pitänyt ainoastaan huolta kaikkien _lunastuksesta_,
vaan myöskin siitä, että tieto täten tarjotusta tilaisuudesta, tulla
sovintoon hänen kanssansa, vakuutettaisiin aikanaan kaikille. -- 1 Tim.
2: 3--6.
Rangastuksen ankaruus ei ollut Jumalan puolelta mikään vihan tai
pahuuden ilmaus, vaan tarpeellinen ja välttämätön lopputulos pahasta,
jonka Jumala siten antoi ihmisten nähdä ja tuntea. Jumala voi
ylläpitää elämää, niin kauvan kuin hän näkee sen hyväksi, vieläpä
pahan hävittävän vaikutuksen alla, mutta aivan yhtä mahdotonta olisi
Jumalalle ylläpitää ikuisesti sellaista elämää, kuin että Jumala
valehtelisi. Se on _siveellinen mahdottomuus_. Sellaisesta elämästä
tulisi yhä suurempi onnettomuuden lähde sekä itselleen että toisille;
sentähden on Jumala liian hyvä ylläpitääkseen niin hyödytöntä ja
sekä itselleen että toisille vahingollista olemassaoloa, ja kun
ylläpitävä voima otetaan pois täytyy hävityksen, pahan luonnollisen
lopputuloksen, seurata. Elämä on suosionosotus, Jumalan lahja, ja tulee
ijankaikkisesti olemaan ainoastaan niillä, jotka ovat tottelevaisia.
Aadamin jälkeläisille ei ole tapahtunut mitään vääryyttä siinä,
ettei kutakin erikseen ole koeteltu. Jehova ei ollut millään tavoin
velvollinen lahjottamaan meille olemassaoloa, ja annettuaan sen,
ei minkäänlainen oikeuden tai välttämättömyyden laki velvoittanut
häntä antamaan meille ijankaikkista elämää, ei edes asettamaan
meitä koetukselle lupaamalla meille ijankaikkisen elämän, jos me
tottelisimme. Ota tarkka vaari tästä kohdasta. Nykyinen elämä, joka
kehdosta hautaan asti on ainoastaan kuolemista, on kaikesta pahasta
ja pettymyksistä huolimatta, jotka siihen liittyvät, jotakin hyvää
suosionosotusta, joskaan ei tämän jälkeen löytyisi mitään muuta. Suuri
enemmistö on tätä mielipidettä. Poikkeukset (itsemurhaajat) ovat
verrattain harvinaiset, ja tuomioistuimemme ovat lukemattomia kertoja
selittäneet näiden olevan mielenvikaisia, koska he eivät olisi muuten
sillä tavalla erottautuneet nykyisistä siunauksista. Sitä paitsi
osottaa täydellisen miehen Aadamin käytös, mitä hänen lapsensa olisivat
tehneet samanlaisissa olosuhteissa.