kristityt toisistaan, nimittäin valintaan ja vapaaseen armoon.
Ei ainoakaan raamatuntutkija kiellä, etteikö näillä näennäisesti
vastakkaisilla opeilla olisi tukea Raamatussa. Tämä seikka täytyy
johtaa meidät heti otaksumaan, että molemmat tavalla tai toisella
täytyvät olla tosia; mutta millään muulla tavalla ei niitä voi yhdistää
kuin ottamalla huomioon taivaallisen lain, _järjestyksen_, sekä
"jakamalla oikein totuuden sanaa" tämän aineen suhteen. Tämä järjestys,
sellaisena kuin se on esitetty aikakausien suunnitelmassa, on, jos
se otetaan varteen, selvästi osottava, että nykyisinä ja menneinä
aikajaksoina on valintaa tapahtunut, mutta tämän vastakohta on niin
kutsuttu vapaa armo, Jumalan armonosotus maailmaa kohtaan ylimalkaan
tuhatvuotiskautena. Jos pitää muistissa aikakausien ja hallituksien
eroavat piirteet, joista me teimme esityksen eräässä edellisistä
luvuista, ja kaikki ne paikat, jotka tarkottavat valtaa ja vapaata
armoa, tutkitaan ja asetetaan oikeaan aikaan, niin huomataan, että
kaikki ne, jotka käsittelevät valintaa, koskevat nykyisiä ja menneitä
ajanjaksoja, kun sitävastoin ne, jotka opettavat vapaata armoa, täysin
soveltuvat lähinnä tulevaan aikakauteen.
Raamatun opin mukaan ei valinta kuitenkaan ole mielivaltaista
pakottamista tai välttämätön kohtalo, kuten sen puolustajat
tavallisesti uskovat ja opettavat, vaan tapahtuu valinta
kelvollisuuteen ja sopivaisuuteen nähden Jumalan erityistä tarkotusta
varten, tätä varten järjestetyn aikakauden kuluessa.
Vapaan armon oppi, jota arminiaanit puolustavat, on paljon suurempi
Jumalan armon ilmaus, kuin mitä sen innokkaimmat puolustajat koskaan
ovat opettaneet Jumalan armo tai suosio Kristuksessa on aina vapaa
siinä merkityksessä, että se on ansaitsematon; mutta aina ihmisen
syntiinlankeemisesta nykyaikaan asti ovat Jumalan armonosotukset
rajottuneet määrättyihin yksityisiin henkilöihin, kansoihin ja
luokkiin, kun sitävastoin tulevana aikakautena kutsutaan koko maailma
osallisiksi niihin suosionosotuksiin sellaisilla ehdoilla, kun silloin
kaikille tarjotaan ja ilmotetaan, ja kuka tahtoo saa silloin tulla
juomaan elämän lähteestä ilmaiseksi. -- Ilm. 22: 17.
Jos me luomme katsauksen taaksepäin, niin huomaamme, että Aabraham
ja muutamat hänen jälkeläisistään valittiin niiksi välikappaleiksi,
joiden kautta luvattu siemen, joka oli siunaava maan kaikkia
sukukuntia, oli tuleva. (Gal. 3: 29.) Me huomaamme myöskin Israelin
valitsemisessa kaikkien kansojen keskuudesta Jumalan tarkotuksen
olleen esikuvauksellisesti osottaa, miten tuo suuri työ maailman
hyväksi oli tapahtuva. Sen vapautus Egyptistä, sen Kaanaan maa, sen
eri liitot, sen lait, sen uhrit syntien tähden velan poistamiseksi ja
kansan puhdistamiseksi sekä sen papisto tämän kaiken toimeenpanemista
varten -- kaikki tämä esitti pienoiskoossa ja esikuvauksellisesti
todellista papistoa ja todellisia uhreja ihmismaailman puhdistamiseksi.
Jumala sanoi, puhuen kansalle: "Kaikkien sukukuntien keskuudessa maan
päällä olen minä ainoastaan teistä pitänyt erityistä huolta." (Am. 3:
2.) Ainoastaan tämän kansan Jumala tunsi, kunnes Kristus tuli, niin
vieläpä jälkeenkin päin, sillä hänen toimintansa rajottui heihin,
eikä hän sallinut oppilaittensa mennä toisten luo -- sanoen, kun hän
lähetti heidät: "Älkää lähtekö pakanain luo älkääkä menkö mihinkään
samarealaisten kaupunkiin." Minkätähden niin, Herra? Koska selittää
hän, "minua ei ole lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden
lammasten luo." (Matt. 10: 5, 6; 15: 24.) Heitä varten omisti hän koko
aikansa aina kuolemaan asti, ja siellä teki hän ensimäisen työnsä
maailman hyväksi, ensimäisen sovellutuksen vapaasta ja rajattomasta
ylitsevuotavasta armosta, joka "aikanaan" on todellakin tuleva
siunaukseksi kaikille.
Tätä Jumalan suuremmoisinta lahjaa ei ole rajotettu kansaan eikä
luokkaan nähden. Se ei ollut ainoastaan Israelia varten, vaan koko
maailmaa varten, sillä Jumalan armosta maistoi Jeesus Kristus kuoleman
_kaikkien_ puolesta. -- Hebr. 2: 9.
Ja nytkin, evankeliumin aikana, tapahtuu armon valinta määrätyssä
tarkotuksessa. Muutamia osia maailmaa suosii evankeliumi (joka
saarnataan vapaasti kaikille, jotka kuulevat) enemmän kuin toisia.
Luo silmäys maailmankarttaan ja katso, miten pientä osaa Kristuksen
evankeliumi huomatummassa määrässä valaisee tai siunaa. Vertaa
itseäsi etuoikeuksinesi ja tietoinesi niiden miljoonien kanssa, jotka
tänä päivänä ovat pakanuuden pimeydessä, jotka eivät koskaan ole
kuulleet kutsumusta eivätkä siis ole olleet kutsuttuja. Kun kutsuttu
joukko (kutsuttu Jumalan lapsiksi, Jumalan perillisiksi ja Jeesuksen
Kristuksen, meidän Herramme kanssaperillisiksi, ja jotka ovat tehneet
kutsumisensa ja valintansa varmaksi) on täysilukuinen, silloin on
Jumalan suunnitelma _maailman_ pelastamiseksi oleva vasta alussaan.
Vasta sitten kun se on valittu, kehitetty ja korotettu valtaan, on
_siemen_ rikkipolkeva käärmeen pään. "Ja rauhan Jumala on pian ruhjova
Saatanan teidän jalkainne alle." (Room. 16: 20; 1 Moos. 3: 15.)
Evankeelinen aikakausi tekee siveän neitseen, uskollisen seurakunnan
valmiiksi tulevalle yljälleen. Ja aikakauden lopussa, kun hän on
"valmistanut itsensä" (Ilm. 19: 7); tulee ylkä, ja ne, jotka ovat
valmiit, menevät hänen kanssansa häihin -- toinen Aadam ja toinen Eeva
tulevat yhdeksi, ja niin alkaa ihana ennalleenasettamistyö. Tulevana
hallituskautena, uudessa maassa ja uudessa taivaassa, ei seurakunta
ole enään kihlattu neitsyt, vaan morsian, ja silloin "henki ja morsian
sanovat: Tule! Ja joka kuulee, sanokoon: Tule! Ja joka janoo, tulkoon,
ja joka tahtoo, ottakoon lahjaksi elämän vettä." -- Ilm. 22: 17.
Evankeelinen aikakausi ei läheskään lopeta seurakunnan tehtävää. Se
on ainoastaan tarpeellinen valmistus suurta tulevaisuustyötä varten.
Tämän luvatun ja tulevan siunauksen tähden huokaa koko luomakunta
yhteisesti ja on synnytystuskissa aina tähän asti, odottaen Jumalan
lasten ilmestymistä. (Room. 8: 22, 19.) Siunattu totuus on, että vapaa
armo täydellisemmässä määrässä on Isämme suunnitelmassa varattu ei
ainoastaan eläville, vaan myöskin niille, jotka ovat kuolleet. Tämä
armo on tuo siunattu tilaisuus tulevana aikakautena.
Löytyy niitä, jotka voivat nähdä jotakin niistä siunauksista, joiden
aika tulee Herran toisessa tulemisessa, ja jotka jossain määrin
käsittävät sen tosiasian merkityksen, että Herra tulee, jotta hän
jakaisi sen suuren siunauksen, jonka hän kuolemallaan osti, mutta
eivät kuitenkaan kykene näkemään tuota viimeistä totuutta, että
niillä, jotka ovat haudoissaan on yhtä paljon toiveita Messiaksen
ihanan hallituksen suhteen, kuin niillä, jotka tänä aikakautena eivät
ole niin täydellisessä katoavaisuuden orjuudessa -- kuolemassa. Niin
varmasti kuin Jeesus kuoli _kaikkien_ puolesta, niin täytyy myös
kaikkien saada ne siunaukset ja tilaisuudet, jotka hän osti omalla
kalliilla verellään. Tämän tähden me odotamme, että tuhatvuotiskautena
kaikki ne tulevat siunatuiksi, jotka ovat haudoissaan, samoin kuin ne,
jotka eivät ole niissä; ja tähän me löydämme runsaita todistuksia,
jos katsomme syvemmältä Herran todistukseen asiassa. Niitä jotka ovat
haudoissa, kutsutaan "toivon vangeiksi" sen perustuksella, mitä Jumalan
suunnitelmassa on heidän vapauttamisekseen.
Lasketaan, että noin sata neljäkymmentä kolmetuhatta miljoonaa ihmistä
on elänyt maan päällä niinä kuutenatuhantena vuotena, jotka ovat
kuluneet Aadamin luomisesta. Vapaamielisin laskelma, joka mahdollisesti
voitaisiin tehdä, osottaisi, ettei näistä edes tuhatmiljoonaa
olisi Jumalan pyhiä. Tämä aulis laskelma antaisi jäännökseksi tuon
äärettömän suuren luvun, sata neljäkymmentä kaksituhatta miljoonaa
(142,000,000,000), jotka menivät kuolemaan uskomatta ja toivomatta
siihen _ainoaan nimeen_, joka taivaan alla tai ihmisten keskuudessa
on annettu, ja jossa meidän tulee pelastua. Niin, suurin enemmistö
näistä ei koskaan ole tietänyt eli kuullut Jeesuksesta, eikä he ole
voineet uskoa häneen, josta eivät ole kuulleet. Me kysymme: mitä on
tullut tästä äärettömän suuresta joukosta, josta numerot antavat
aivan riittämättömän käsityksen? Mikä on ja mikä tulee olemaan heidän
tilansa? Eikö Jumala ole järjestänyt mitään toimenpidettä heitä
varten, joiden tilan ja olosuhteet hän on täytynyt ennakolta nähdä?
Tai onko hän maailman perustamisesta asti tehnyt kurjan säälimättömän
järjestelmän heidän toivotonta ikuista vaivaamistaan varten, kuten
useat hänen lapsistaan väittävät? Tai onko hänellä suunnitelmansa
korkeudessa ja syvyydessä ja pituudessa ja leveydessä vielä varattu
tilaisuus, jotta kaikki tulisivat tuntemaan tuon _ainoan nimen_ ja
kuuliaisina, mukautuen ehtoihin, saisivat nauttia ikuisesti kestävää
elämää?
Näihin kysymyksiin, joita jokainen ajatteleva kristitty tekee
itselleen, ja joille hän toivoo totuuden mukaista selitystä, joka on
sopusoinnussa Jehovan luonteen kanssa, annetaan monenlaisia vastauksia.
_Ateismi (se, joka kieltää Jumalan olemassaolon) vastaa:_ "Kuolleet
ovat ijankaikkisesti kuolleet; ei löydy mitään tämän jälkeen; he eivät
koskaan tule jälleen elämään."
_Kalvinismi vastaa:_ "Heitä ei ole valittu pelastukseen. Jumala on
ennakolta määrännyt heidät kadotukseen -- ikuiseen helvettiin --
ja siellä ovat he nyt, väännellen tuskissaan, ja sinne jäävät he
ijankaikkisesti, ilman toivoa."
_Arminianismi vastaa:_ "Me uskomme, että Jumala antaa monelle anteeksi
heidän tietämättömyytensä nojalla. Ne, jotka ovat tehneet niin hyvin
kuin ovat voineet, ovat varmat osuudestaan 'esikoisseurakuntaan',
joskaan he eivät koskaan ole kuulleet puhuttavan Jeesuksesta."
Tähän mielipiteeseen liittyvät useimmat kristityt kaikista
seurakunnista (joskin muutamien uskontunnustus on päinvastainen), koska
heistä kaikki muut käsitykset tuntuvat olevan ristiriidassa Jumalan
vanhurskauden kanssa. Mutta antaako Raamattu tukea tälle viimeiselle
mielipiteelle? Opettaako se, että tietämättömyys on pelastuksen
perustus? Ei, ainoa pelastuksen perustus, joka Raamatussa mainitaan,
on _usko_ Kristukseen Lunastajaamme ja Herraamme. "Armosta te olette
pelastetut uskon _kautta."_ (Ef. 2: 8.) Vanhurskauttaminen uskon kautta
on koko kristillisen järjestelmän pohjana. Kysymykseen: Mitä tulee
minun tehdä, jotta pelastuisin? vastaavat apostolit: "Usko Herraan
Jeesukseen Kristukseen." "Ei ole taivaan alla muuta nimeä, ihmisille
annettu, jossa meidän on pelastuminen". (Ap. t. 4: 12), ja "jokainen,
joka avuksi huutaa Herran nimeä, on pelastuva". -- Room. 10: 13.
Mutta Paavali todistaa, että täytyy kuulla evankeliumia, ennenkuin voi
uskoa, sanoen: "Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät
usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet?" --
Room. 10: 14.
Muutamat väittävät, että Paavali opettaa, että _tietämättömyys_
on pelastava ihmisiä, kun hän sanoo, että "Pakanat, joilla ei ole
lakia,... ovat itselleen lakina". (Room. 2: 14.) He päättävät, että se
laki jota heidän omantuntonsa vaati, riittää vanhurskauttamaan heidät.
Mutta nämä käsittävät väärin Paavalin. Hän väittää vaan, että koko
maailma on rikoksellinen Jumalan edessä (Room. 3: 19), että pakanat,
joilla ei ollut kirjotettua lakia, _tuomittiin kadotukseen_, eikä tehty
vanhurskaiksi omantunnon valon kautta, joka, joko se puolusti heitä
tai syytti heitä, todisti, että he olivat epätäydellisiä ja arvottomia
elämään, samoinkuin juutalaiset, joilla oli kirjotettu laki, sen kautta
_tuomittiin kadotukseen_, "sillä lain kautta tulee synnin tunto"
(Room. 3: 20.) Juutalaisille annettu laki ilmaisi heidän heikkoutensa
ja oli aiottu näyttämään heille, että he olivat kykenemättömät
vanhurskauttamaan itseänsä Jumalan edessä, sillä "ei yksikään liha voi
lain töillä vanhurskautua hänen [Jumalan] edessään". Kirjotettu laki
_tuomitsi juutalaiset kadotukseen_, ja pakanat omistivat riittävästi
omantunnon valoa _tuomitsemaan heidät kadotukseen;_ ja siten on
jokaisen suu tukittu vaatimasta oikeutta elää, ja niin on koko maailma
syyllinen Jumalan edessä.
Muistaen Jaakobin sanoja (2: 10), että se, joka pitää koko lain,
mutta rikkoo yhdessä, on vikapää kaikessa eikä voi vaatia mitään lain
liitossa luvattua siunausta, me käsitämme, ettei todellakaan "ole
ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan". (Room. 3: 10.) Ja siten sulkee
Raamattu kaikki muut toivon ovet paitsi yhden, osottaessaan, ettei
ainoakaan kadotukseen tuomituista kykene vakuuttamaan itselleen elämää
ansiollisten töitten kautta, sekä ettei kenenkään kannata vedota
tietämättömyyteen pelastuksen perustuksena. Tietämättömyys ei oikeuta
ketään uskon ja kuuliaisuuden _palkintoon_.
Monta kristittyä, jotka eivät voi uskoa, että niin monta miljoonaa
tietämätöntä lasta ja pakanaa joutuisi ijankaikkiseen kadotukseen (joka
heidän oppinsa mukaan merkitsee, että heidät lähetetään ijankaikkiseen
ja toivottomaan piinaamispaikkaan), väittävät ja pitävät Raamatun
lausunnoista huolimatta kiinni siitä, että Jumala ei tule tuomitsemaan
tietämättömiä kadotukseen. Me ihailemme heidän lämminsydämistä
vapaamielisyyttään ja korkeaa ajatustaan Jumalan hyvyydestä, mutta me
varotamme heitä liian pikaisesti hylkäämään tai sivuuttamaan Raamatun
esityksen. Jumalalla on siunaus kaikkia varten paremmalla tavalla kuin
tietämättömyyden kautta.
Mutta toimivatko nämä sopusoinnussa lausutun uskonsa kanssa? Eivät,
joskin he tunnustavat uskovansa, että tietämättömät pelastetaan
tietämättömyytensä perustuksella, niin jatkavat he lähetyssaarnaajain
lähettämistä pakanain luokse monen arvokkaan elämän ja miljoonien
markkojen kustannuksella. Jos kaikki tai edes puolet heistä
pelastuisi tietämättömyyden perustuksella, niin tehdään heille
eittämätöntä vahinkoa lähettämällä lähetyssaarnaajia, jotka opettavat
heille Kristuksesta, sillä ainoastaan yksi tuhannesta uskoo, kun
lähetyssaarnaajat tulevat hänen luoksensa. Jos tämä käsitys olisi
oikea, niin olisi paljon parempi antaa heidän olla tietämättömyydessä,
sillä silloin paljon suurempi osa pelastuisi. Jos me jatkamme samaa
ajatusta, emmekö voi silloin tulla siihen tulokseen, että jos Jumala
olisi jättänyt _kaikki_ tietämättömyyteen, niin olisivat kaikki
pelastuneet? Siinä tapauksessa olisi Kristuksen tuleminen ja kuolema
ollut hyödytön, apostolien ja pyhien saarna, ja kärsiminen olisi
ollut turhaa, ja niin kutsuttu evankeliumi sisältäisi hyvien uutisten
asemasta hyvin huonoja uutisia. Vielä suuremmassa määrässä mahdotonta
ja järjetöntä on, kun sellaiset lähettävät lähetyssaarnaajia pakanain
luokse, jotka suosivat kalviinilaista tai fatalistista käsitystä
armonvalitsemisen suhteen. Tämän opin mukaan on jokaisen yksityisen
henkilön ikuinen kohtalo järkähtämättömästi määrätty, ennenkuin hän on
syntynyt.
Mutta Raamattu, joka on täynnä lähetyshenkeä, ei opeta, että löytyy
eri teitä pelastukseen -- tie uskon kautta, toinen töitten kautta ja
vielä jokunen tietämättömyyden kautta. Raamattu ei myöskään opeta tuota
Jumalaa häpäisevää ennakolta määräämistä. Mutta kun se opettaa, että
kaikki muut toivon ovet sukukunnalle ovat suletut, niin avaa se sitäkin
laveammaksi _yhden_ oven, tuon ainoan oven, ja huutaa, että jokainen,
joka tahtoo, menköön sisälle elämään. Ja se näyttää, että kaikki ne,
jotka nyt eivät näe eivätkä osaa arvostella tuota siunattua etua saada
mennä sisälle, tulevat aikanaan saamaan täyden tiedon siitä ja kyvyn
arvostella sitä. _Ainoa tapa_, jolla kirottu sukukunta saa ja voi tulla
Jumalan luo, ei ole ansiokkaissa töissä, eikä tietämättömyydessä, vaan
uskossa Jeesuksen kalliiseen vereen, joka ottaa pois maailman synnin.
(1 Piet. 1: 19; Joh. 1: 29.) Tämä on evankeliumia, tuota hyvää sanomaa
suuresta ilosta, joka _"on tuleva kaikelle kansalle."_
Olettakaamme, että me katsomme näitä asioita siten, kuin Jumala
ne meille kertoo, jättäen hänen luonteensa kirkastamisen hänelle
itselleen. Kysykäämme: Mitä on tullut noista sadasta neljästäkymmenestä
kahdestatuhannesta miljoonasta?
Joskaan emme tietäisi mitä heistä on tullut, niin voimme olla varmat,
etteivät he nyt ole missään kärsimisen tilassa. Sillä Raamattu ei
opeta ainoastaan sitä, että täysi palkinto jaetaan seurakunnalle vasta
Kristuksen tulemisessa, jolloin hän maksaa jokaiselle (Matt. 16: 27),
vaan myös, että pahat saavat silloin rangastuksensa. Oli heidän tilansa
nykyään mikä tahansa, niin ei se ainakaan voi olla heidän täydellinen
kostonsa; sillä Pietari sanoo, että Herra tietää "kätkeä pahat
rankasemista varten tuomiopäivään asti" (2 Piet. 2: 9); ja sen hän on
myös tekevä.
Mutta sellainen ajatus, että niin monet meidän kanssaihmisistämme
kadotettaisiin, koska heiltä on puuttunut sitä tietoa, mikä on
tarpeellinen pelastumista varten, olisi todellakin surullinen
jokaiselle, jolla on kipinäkin rakkautta tai osanottoa. Sitäpaitsi on
lukuisia raamatunpaikkoja, jotka näyttävät mahdottomilta sovelluttaa
tämän kaiken kanssa. Katsokaamme: Jos ajattelemme, että menneenä ja
nykyisenä aikana on ollut ainoa mahdollinen tilaisuus ja me sivuutamme
kaiken toivon ennalleenasettamisesta tulevana aikakautena, niin kuinka
ymmärrämme sellaisia sanoja kuin nämät ovat: "Jumala on rakkaus" ja
"Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa,
jotta jokainen häneen uskova ei hukkuisi." (1 Joh. 4: 8; Joh. 3: 16.)
Eikö näytä siltä, että jos Jumala rakasti maailmaa näin suuresti, niin
voi hän keksiä keinoja ei ainoastaan uskovien pelastamista varten, vaan
myöskin järjestää asiat niin, että kaikki voisivat kuulla, ja sillä
tavoin pelastua?
Kun me jälleen luemme: "Tämä oli totinen valo, joka valistaa jokaisen
ihmisen, joka tulee maailmaan" (Joh. 1: 9), niin sanoo meidän
huomiomme: Ei ole niin, jokainen ihminen ei ole saanut valistusta;
me emme voi nähdä, että Herra olisi valistanut muita kuin joitakuita
harvoja maan tuhansista miljooneista. Eipä edes tänä valistuksen
aikakautena miljoonissa pakanoissa näy jälkeäkään tällaisesta
valistuksesta. Samanlaisessa asemassa kuolivat sodomalaiset ja toiset
suuret joukot kuluneina aikakausina.
Me luemme, että Jeesus Kristus Jumalan armosta maistoi kuoleman
_"kaikkien puolesta"_. (Hebr. 2: 9.) Mutta jos hän kärsi kuoleman
sadan neljänkymmenen kolmentuhannen miljoonan puolesta, ja jostakin
syystä uhri vaikutti ainoastaan viiteentuhanteen miljoonaan, niin oli
kai lunastus verrattain epäonnistunut työ? Eikö apostoli näin ollen
sano liian paljon? Kun me jälleen luemme: Katso, minä ilmoitan teille
suuren ilon, joka on tuleva _kaikelle kansalle_ (Luuk. 2: 10), ja
kun me katsoen ympärillemme huomaamme, että tämä on ollut ainoastaan
"pienelle laumalle" iloinen uutinen eikä kaikelle kansalle, niin emmekö
silloin ihmettelisi ja kysyisi: missähän määrin enkelit liiottelivat
julistuksen hyvyyttä ja laajakantoisuutta ja arvostelivat suuremmaksi
sen työn merkityksen, jonka Messias, jonka syntymisen he ilmoittivat,
oli tekevä.
Toinen esitys kuuluu: "Yksi on Jumala, yksi myös välittäjä Jumalan ja
ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi
kaikkien edestä". (1 Tim. 2: 5, 6.) Lunastushinta kaikkienko puolesta?
Jos niin on, niin minkätähden ei kaikilla olisi jotakin hyötyä
Kristuksen kuolemasta? Minkätähden eivät _kaikki_ tulisi totuuden
tuntoon, jotta he voisivat uskoa?
Kuinka pimeiltä, kuinka katkonaisilta tuntuvatkaan nämä lauseet ilman
avainta, mutta kun me löydämme Jumalan suunnitelman avaimen, niin
selittävät nämä lauseet kauttaaltaan: "Jumala on rakkaus." Tämä avain
löytyy äsken mainitun raamatunlauseen jälkimmäisessä osassa -- "joka
antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta, _josta todistus oikeina
aikoinaan oli annettava_. Jumalalla on _aikansa_ kaikkea varten. Hän
olisi voinut vakuuttaa tämän heille heidän kuluneessa elämässään;
mutta se, ettei hän niin tehnyt, todistaa, että heidän aikansa täytyy
olla tulevaisuudessa. Niille, jotka tulevat kuulumaan seurakuntaan,
Kristuksen Morsiameen, ja jotka jakavat valtakunnan kunnian, on
nykyinen aika tuo "sovelias aika", kuulemista varten, ja sillä, jolla
nyt on korvat kuulla, hän kuulkoon ja ottakoon vaarin, ja hän on tuleva
siunatuksi sen mukaan. Joskin Jeesus maksoi lunastushinnan meidän
puolestamme, ennenkuin me synnyimme, niin meidän aikamme kuulla siitä
puhuttavan tuli vasta monta vuotta sen jälkeen, ja ainoastaan sen oikea
käsittäminen toi edesvastuun siinä määrin kuin meillä oli lahjoja
ja käsitystä. Sama perusajatus koskee kaikkia: kun Jumalan "aika"
tulee, niin vakuutetaan se kaikille, ja jokaisella on silloin oleva
mahdollisuus uskoa ja tulla siunatuksi sen kautta.
Se ajatus on vallalla, että kaikki koetteleminen loppuu kuolemassa;
mutta ei ainoakaan Raamatun paikka opeta tätä, ja kaikki edellä
kosketellut Raamatun paikat olisivat sisällyksettömiä ja vielä
pahempiakin, jos maailman tietämättömien joukkojen kaikki toivo
loppuisi kuolemassa. Se Raamatun paikka, joka ensi sijassa esitetään
tämän yleisesti suositun ajatuksen todistamiseksi, on "Kuhunka
paikkaan puu kaatuu, siinä sen oleman pitää". (Saarn. 11: 3.) Jos
tämä jotenkin tarkottaa ihmisen tulevaisuutta, niin ilmottaa se, että
mikä hänen tilansa lieneekin, kun hän joutuu hautaan, niin ei mitään
muutosta tapahdu ennenkuin hänet sieltä herätetään. Tätä opettavat
poikkeuksetta kaikki Raamatun paikat, jotka koskettelevat tätä ainetta,
kuten me edempänä tulemme osottamaan. Koska Jumalan tarkotus ei ole
pelastaa ihmisiä tietämättömyyden perustuksella, vaan hän "tahtoo,
että _kaikki ihmiset_... tulisivat totuuden tuntemaan" (1 Tim. 2: 4),
ja koska ihmissuvun enemmistö on kuollut tietämättömyydessä, ja koska
"haudassa... ei ole työtä, taitoa, ymmärrystä tai viisautta" (Saarn.
9: 10), niin on Jumala valmistanut kuolleille tilaisuuden nousta ylös,
jotta he saisivat tiedon, uskon ja pelastuksen. Sentähden on hänen
suunnitelmansa, että "niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, samoin myös
kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan" --
evankeelinen seurakunta, morsian, Kristuksen ruumis ensin, sitten
tuhatvuotiskautena, kaikki ne, jotka tulevat hänen omikseen hänen
tuhatvuotisessa _läsnäolossaan_ (väärin käännetty _tulemisessaan_),
Herran määräämänä aikana, jolloin kaikki, pienimmästä suurimpaan,
tulevat tuntemaan hänet. -- 1 Kor. 15: 22.
Niinkuin kuolema tuli ensimäisen Aadamin kautta, niin tulee elämä
Kristuksen, toisen Aadamin kautta. Kaikki, mitä ihmiskunta kadotti
ensimäisen Aadamin kautta, tulee ennalleenasetettavaksi toisen Aadamin
kautta. Elämään herätettynä on jokaisella se etu, että hänellä on
kokemusta pahasta, mikä tieto puuttui Aadamilta, ja tulevat ne, jotka
kiitollisina ottavat vastaan lunastuksen Jumalan lahjana, edelleen
elämään ijankaikkisesti alkuperäisen ehdon mukaan, joka on kuuliaisuus
Jumalaa kohtaan. Täydellistä kuuliaisuutta vaaditaan ja täydellinen
kyky annetaan Rauhanruhtinaan vanhurskaana hallituskautena.