_patriarkkainajanjaksoksi_ tai hallitukseksi, koska tänä kautena
Jumalan menettelytapa ja suosio koski ainoastaan muutamia harvoja
yksityisiä henkilöitä, samalla kun muu osa ihmiskuntaa jotakuinkin
kokonaan sivuutettiin. Sellaisia suositulta henkilöitä olivat
patriarkat Nooa, Aabraham, Iisak ja Jaakob. Kukin näistä näkyi
järjestyksessään olleen Jumalan suosiossa. Jaakobin kuollessa loppui
tämä aikajakso tai menettelytapa. Vasta Jaakobin kuollessa kutsuttiin
hänen jälkeläisiään "Israelin kahdeksitoista sukukunnaksi", ja Jumala
tunnusti heidät yhtenä kokonaisuutena "omaisuuden kansakseen", ja
kuvauksellisten uhrien kautta olivat he kuvauksellisesti puhuen
"pyhä kansa", erotettu muista kansoista erityistä tarkotusta
varten, jonka tähden he saivat nauttia erityistä suosiota. Tämän
jumalallisen suunnitelman määräämää aikaa, joka alkoi tällöin ja loppui
Kristuksen kuolemaan, me kutsumme _juutalaiseksi ajanjaksoksi_ tai
lakihallitukseksi. Tänä ajanjaksona siunasi Jumala erityisesti tätä
kansaa. Hän antoi heille lakinsa, hän teki erityisen liiton heidän
kanssaan, hän antoi heille tabernaakkelin, jonka shekiina-kirkkaus
kaikkein pyhimmässä esitti Jehovan läsnäoloa heidän johtajanaan ja
kuninkaanaan. Heille lähetti hän profeettansa ja viimein Poikansa.
Jeesus teki ihmeensä ja opetti heidän keskuudessaan eikä tahtonut itse
mennä toisten luo eikä sallinut oppilaittensa mennä ympärilläolevien
kansojen keskuuteen. Hän lähetti heidät sanoen: "Älkää lähtekö pakanain
luo älkääkä menkö mihinkään samarialaisten kaupunkiin, vaan menkää
ennemmin niiden kadonneiden lammasten tykö, jotka ovat Israelin
huonetta". (Matt. 10: 5, 6.) Ja jälleen sanoi hän: "Minua ei ole
lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden lammasten luo."
(Matt. 15: 24.) Että tämä heidän suosimisensa erityisenä kansana
loppui, kun he hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Jeesuksen, selviää
Jeesuksen sanoista, kun hän viisi päivää ennen ristiinnaulitsemistaan
julisti: "Teidän huoneenne jää teille autioksi." -- Matt. 23: 38.
Silloin, Jeesuksen kuolemassa, alkoi uusi ajanjakso, _evankelinen
ajanjakso tai kristillinen armohallitus_, jolloin oli julistettava tuo
iloinen sanoma vanhurskauttamisesta, ei ainoastaan juutalaisille vaan
kaikille kansoille, sillä Jeesus Kristus kärsi Jumalan armosta kuoleman
kaikkien puolesta. Tänä evankeliumin aikakautena löytyy myös luokka,
joka on kutsuttu erityiseen suosioon, jolle on annettu erityisiä
lupauksia, ja tähän kuuluvat ne, jotka uskon kautta vastaanottavat
Jeesuksen Kristuksen Lunastajanaan ja Herranaan ja vaeltavat hänen
jäljissään. Evankeliumin sanoma on mennyt ylt'ympäri maata lähemmä
tuhannen yhdeksänsadan vuoden kuluessa, jonka tähden nyt voidaan sanoa,
että sitä on enemmän tai vähemmän saarnattu _kaikille kansoille_.
Se ei ole kääntänyt kansoja -- sillä ei ollut sitä tarkotusta tänä
aikakautena; mutta se on sieltä ja täältä, kuten Jeesus ennusti (Luuk.
12: 32), valinnut muutamia, kaikkiaan "pikkuisen lauman", jolle Isä on
nähnyt hyväksi antaa valtakunnan aikana, joka seuraa tätä.
Tämän aikakauden kanssa loppuu "nykyinen paha maailma", ja huomaa
tarkoin, miten Jumalan syvät aikomukset kaikesta huolimatta ovat
varmasti menneet eteenpäin varman ja määrätyn suunnitelman mukaan,
täsmällisessä aikajärjestyksessä, jonka hän on määrännyt, joskin hän
nykyään antaa pahan hallita näennäisesti asialleen vahingoksi! Tämän
ajanjakson lopussa ja sitä seuraavan tuhatvuotisajan sarastuksessa
sidotaan Saatana ja hänen valtansa kukistetaan, joka tapaus on
valmistus Kristuksen valtakunnan toimeenpanemiselle ja tulevan maailman
alkamiselle, jossa "vanhurskaus asuu".
Tuhatvuotinen valtakunta on Ilm. 20: 4 mainitun aikakauden yleinen
nimitys. Se käsittää ne tuhannen vuotta, jolloin Kristus hallitsee,
tuon tulevan maailman ensimäisen ajanjakson. Tuhatvuotiskauden aikana
asetetaan kaikki ne ennalleen, joka Aadamin lankeemuksen kautta
menetettiin (Ap. t. 3: 19--21), ja ennen sen loppua ovat kaikki
kyyneleet poispyyhityt. Sen rajojen toisella puolella, tulevissa
autuaallisissa ajanjaksoissa, ei kuolemaa ole enää oleva, ei myöskään
itkua, eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on
mennyt. (Ilm. 21: 4.) Jumalan ilmestykset eivät ulotu kauemmaksi, ja
siihen me pysähdymme.
Me olemme tässä luoneet ainoastaan katsauksen tämän
aikakausisuunnitelman ulkopiirteisiin. Kuta enemmän sitä tutkimme,
sitä paremmin huomaamme sen täydellisen sopusoinnun, ihanuuden ja
järjestyksen. Joka aikakaudella on tehtävänsä, joka on välttämätön
Jumalan suunnitelman kehitystä varten yhtenä kokonaisuutena.
Suunnitelma on eteenpäin kulkeva suunnitelma, joka vähitellen
kehittyy aikakaudesta aikakauteen, ylöspäin ja eteenpäin jumalallisen
arkkitehdin alkuperäisen suunnitelman suuremmoista täyttämistä kohti,
joka arkkitehti tekee kaikki "oman tahtonsa neuvon mukaan." (Ef. 1:
11.) Ei ainoakaan näistä aikakausista ole hetkeäkään liian lyhyt tai
liian pitkä täyttääkseen tehtäväänsä. Jumala on taitava hallitsija
sekä aikaan että varoihin nähden, vaikkakin hänen mahdollisuutensa
ovat äärettömät, eikä ole niin ilkeämielistä valtaa, joka hetkeksikään
voisi hidastuttaa tai estää hänen suunnitelmiaan. Kaikki, sekä paha
että hyvä, vaikuttaa Jumalan johtaessa ja hallitessa hänen tahtonsa
toteuttamiseksi.
Järjen mielestä, joka ei ole oppinut eikä kehittynyt, ja joka voi nähdä
ainoastaan vähän Jumalan suunnitelman monimutkaisesta koneistosta,
näyttää kaikelta puuttuvan järjestystä tai näyttää se epäselvältä,
ja epäonnistuneelta, samoinkuin lapsen mielestä monimutkainen
koneisto kokonaisuudessaan tai osissaan. Sen kypsymättömälle ja
kehittymättömälle ymmärrykselle on se käsittämätön asia, ja pyörien
ja hihnojen vastakkaisiin suuntiin kulkevat liikkeet ovat pelkkää
sekasotkua. Mutta kehittyminen ja lähempi tutkiminen on osottava, että
näennäinen sekaannus on ihana sopusointu, joka tuottaa hyviä tuloksia.
Totisesti oli kone onnistunut laitos yhtähyvin ennenkuin lapsi sen
käynnin käsitti, kuin jälkeenkinpäin. Niinkuin Jumalan suunnitelma
nyt ja aikakausien kuluessa on ollut menestyksellisessä toiminnassa,
niin on ihminen saanut riittävän kasvatuksen, jotta hän käsittäisi, ei
ainoastaan sen monimutkaisen tavan, jolla se työskentelee, vaan voisi
myös nauttia sen siunatuista tuloksista.
Kun me jatkamme jumalallisen suunnitelman tutkimusta, niin on
välttämätöntä, että pidämme muistissa nämä ajanjaksot ja niiden
erityiset omituisuudet ja tarkotukset, sillä _ei missään_ niistä
_yksiksensä_ voi suunnitelmaa nähdä, _vaan ainoastaan kaikissa
yhteisesti_, samoinkuin yksi rengas ei muodosta ketjua, vaan useat
renkaat toisiinsa liitettyinä muodostavat ketjun. Me saamme oikeat
käsitykset suunnitelmasta kokonaisuudessaan, jos me otamme vaarin
jokaisen yksityisen osan huomattavista piirteistä, ja me tulemme
sillätavoin kykeneviksi oikealla tavalla jakamaan totuuden sanaa.
Sitä, mitä sanassa sanotaan _toisesta_ aikakaudesta tai hallituksesta,
ei saa sovelluttaa toiseen, sillä se, mikä koskee jotakin _erikoista_
aikakautta, ei ole aina totta johonkin toiseen nähden. Nykyajassa.
esimerkiksi olisi väärin sanoa, että Herran tunteminen täyttää koko
maan, tai että olisi tarpeetonta sanoa lähimmäiselleen: Tunne Herraa.
(Jes. 11; 9, Jer. 31: 34.) Tämä ei ole totta nykyiseen aikakauteen
nähden eikä voi tulla todeksi, ennenkuin Herra tulonsa jälkeen on
perustanut valtakuntansa, sillä tänä aikakautena on monta harhaan
vievää petosta ollut olemassa, ja meille sanotaan, että vieläpä itse
aikakauden lopussa, "_viimeisinä päivinä_... pahat ihmiset ja
petturit tulevat menemään yhä kauemmaksi pahuudessa, eksytyksessä ja
eksymisessä". (2 Tim. 3: 1, 13.) Messiaan hallituksen tulos tulee
olemaan se, että tieto ja vanhurskaus peittävät maan, niinkuin vesi
peittää meren pohjan.
Samankaltainen ja yhtä tavallinen erehdys on luulla, että Jumalan
valtakunta nyt on perustettu ja hallitsee maata, ja että hänen tahtonsa
tapahtuu kansojen keskuudessa. Tämä on selvästi kaukana totuudesta,
sillä tämän maailman valtakuntia ylläpitää ja rikastuttaa sorto,
vääryys ja petos niin suuressa määrässä, kuin enentyvä valistus sitä
sallii. Saatanan, joka nyt vielä on "tämän maailman ruhtinas", täytyy
ensin tulla sidotuksi, ja niiden valtakuntien, joita hän nyt hallitsee,
tulla Herran ja hänen Voideltunsa omaksi, kun hän ryhtyy suureen
valtaansa ja on hallitseva kaikkea.
Enemmän lempeä sinuun.
Jeesus, sua rakastaa
tahdon mä ain'.
Siksi sua kaihoten
katselen vain.
Pyytää siis sydämen
Jeesus, nyt enemmän
lempeä vaan.
Kerran mä halusin
riemua maan.
Nyt minä sinussa
kaikkeni saan.
Pyyntöni ompi tuo;
lempeäs' mulle suo
enemmän vaan.
Silloin jos murheita,
tuskaakin saan,
tahtoni taipumaan
auttaa ne vaan.
Kuiskaavat minulle:
Jeesus, oi sinulle
kaikkeni vaan.
Kiitos on viimeinen
kuiskaus mun.
Jäähyväishuutoni:
Ain' olen sun.
Pyyntön' on siksi vain:
Auta, oi Jeesus ain'
lempimään sua!
VIIDES LUKU.
"SE SALAISUUS, JOKA ON OLLUT KÄTKETTYNÄ MAAILMAN ALUSTA JA SUKUPOLVIEN
ALKAMISESTA ASTI, MUTTA JOKA NYT ON ILMOTETTU HÄNEN PYHILLEEN." -- KOL.
1: 26. --
Ensimäinen lupaus ainoastaan heikko valojuova -- Aabrahamille
annettu lupaus. -- Lupauksen aika pidennetty. -- Salaisuus alkaa
selvitä helluntaina. -- Mikä on salaisuus. -- Miksi se niin kauan
oli kätkettynä. -- Se on yhä edelleen salaisuus maailmalle. -- Se on
aikanaan kaikille selviävä. -- Aika, jolloin salaisuus on loppuva.
Samaan aikaan kuin ihmiskunta sai käydä pahan koulua ymmärtämättä
sen tarpeellisuutta, lausui Jumala monen monta kertaa aikomuksensa
ennalleenasettaa ja siunata se tulevan lunastajan kautta. Mutta kuka
tämä lunastaja oli oleva, oli salaisuutena neljätuhatta vuotta, ja
vasta Kristuksen ylösnousemisen jälkeen alkoi se kirkkaasti ja selvästi
ilmetä kristillisen eli evankeelisen aikakauden alussa.
Jos luomme silmäyksen takasin siihen aikaan, kun ensimäiset vanhempamme
kadottivat elämän ja paratiisin autuuden, niin näemme heidät synnin
oikeutettua rangastusta kärsien täynnä huolia ja vaivaa ja ilman muuta
toivon tuiketta, kuin se, minkä he voivat saada tuosta hämärästä
esityksestä, jonka mukaan vaimon siemen oli rikkipolkeva käärmeen
pään. Vaikkakin tämä myöhempien tapausten valossa on meille suuresta
merkityksestä, niin oli se heille ainoastaan heikko ja epävarma
valojuova. Lähemmä kaksituhatta vuotta kului ilman minkäänlaista
todistusta sen toteutumisesta.
Noin kaksi tuhatta vuotta sen jälkeen kutsui Jumala Aabrahamin ja
lupasi, että hänen siemenessänsä kaikki maan sukukunnat tulisivat
siunatuiksi. Tämä kuulosti siltä, kun Jumala vielä pitäisi kiinni
kerran lausutusta päätöksestään ja nyt aikoisi panna sen täytäntöön.
Aika riensi; luvattu Kaanaan maa ei vielä ollut hänen hallussaan.
Aabraham ja Saara alkoivat vanheta eikä heillä vielä ollut perillistä.
Aabraham arveli, että hänen täytyi auttaa Jumalaa hänen lupauksensa
täyttämisessä, ja Ismael syntyi. Mutta hänen apuaan ei kaivattu, sillä
_aikanaan_ syntyi Iisak, toivon ja lupauksen lapsi. Silloin näytti
siltä, kuin se, joka on hallitseva ja siunaava kansat, olisi tullut.
Mutta ei: vuodet vierivät, ja kaikesta päättäen oli Jumalan lupaus
rikkoutunut, sillä Iisak kuoli samoinkuin hänen perillisensä, Jaakob.
Mutta muutamat harvat pitivät vielä varmasti kiinni lupauksista, ja
Jumala hyväksyi ja lujitti heidän uskonsa, sillä sen liiton, "jonka hän
teki Aabrahamin kanssa", varmensi "hänen valansa Iisakille", ja hän
hyväksyi sen "Jaakobille laiksi, Israelille ikuiseksi liitoksi." -- 1
Aik. 16: 15--17.
Jaakobin kuollessa kutsuttiin ensi kerran hänen jälkeläisiään _Israelin
kahdeksitoista sukukunnaksi_ ja Jumala tunnusti heidät "valituksi
kansaksi" (1 Moos. 49: 28; 5 Moos. 26: 5). Tällöin näytti ikäänkuin se
toive olisi lähellä toteutumistaan, että tämä kansa kokonaisuudessaan,
Aabrahamin luvattuna siemenenä, saisi haltuunsa Kaanaan maan sekä
hallitsisi ja siunaisi koko maailman, sillä sen suosion perustuksella,
jota he Egyptissä nauttivat, alkoivat he jo tulla mahtavaksi kansaksi,
Mutta toiveet melkein tukahtuivat, ja lupaus aivan unohtui, kun
egyptiläiset, saatuaan heidät valtaansa, pitivät heitä kauvan aikaa
orjuudessa.
Jumalan lupaukset olivat todellakin kätketyt hämäryyteen, ja hänen
tiensä näyttivät tutkimattomilta. Määrättynä aikana tuli kuitenkin
Mooses, suuri lunastaja, jonka kautta Jumala vei heidät orjuudesta ja
teki suuria ihmeitä heidän tähtensä. Ennenkuin he vallottivat Kaanaan
maan, kuoli tämä suuri vapauttaja, mutta Jumalan puhetorvena selitti
hän: "Profeetan, minun kaltaiseni, Herra Jumala on teille herättävä
veljistänne." (5 Moos. 18: 15; Ap. t. 3: 22.) Tämä antoi jonkun verran
suuremman käsityksen Jumalan suunnitelmasta, sillä tämä ilmotti ei
ainoastaan sen, että he kokonaisena kansana tavalla tai toisella olivat
tekemisissä tulevan hallitus- ja siunaustyön kanssa, vaan myös että
eräs heidän keskuudestaan valittu mies oli johtava heitä voittoon ja
lupauksien täyttämiseen. Senjälkeen tuli Joosua, joka nimi merkitsee
lunastajaa eli vapahtajaa, heidän johtajakseen, ja hänen avullaan
voittivat he suuria voittoja ja menivät todellakin siihen maahan,
joka liitossa oli luvattu. Nyt näytti varmaan heidän oikea johtajansa
tulleen ja lupaus olevan täyttymäisillään.
Mutta Joosua kuoli, eivätkä he kansana millään tavalla edistyneet,
ennenkuin he saivat Daavidin ja sitten Salomon kuninkaakseen. Silloin
he saavuttivat suurimman kukoistuksensa mutta sen sijaan, että lupaus
olisi täyttynyt, riistettiin heiltä pian valta ja he joutuivat
maksamaan veroa toisille kansoille. Muutamat pitivät kuitenkin kiinni
Jumalan lupauksista ja odottivat edelleen suurta lunastajaa, josta
Mooses, Joosua, David ja Salomo olivat ainoastaan esikuvia.
Niihin aikoihin, kun Jeesus syntyi, odottivat kaikki Messiasta, tulevaa
Israelin kuningasta, ja Israelin kautta maailman kuningasta. Mutta
Israelin toivo tulevan kuninkaansa kunniasta ja ihanuudesta, jota hänen
esikuvissa ja ennustuksissa osotettu suuruutensa ja valtansa kannusti,
johti heidät sivuuttamaan joukon toisia esikuvia ja ennustuksia,
jotka osottivat kärsimisen ja kuoleman työn välttämättömyyden
syntisen lunastamiseksi, ennenkuin siunaus voisi tulla. Tätä kuvasi
pääsiäislammas ennen heidän Egyptistä vapautumistaan, eläinten
teurastaminen lakiliittoa annettaessa (Hebr. 9: 11--20; 10: 8--18) ja
sovintouhrit, joita papisto vuodesta vuoteen lakkaamatta toimitti.
He sivuuttivat myös profeettain todistukset, jotka "henki viittasi
edeltäpäin ilmaistessaan Kristusta kohtaavia kärsimyksiä ja niiden
jälkeen tulevaa kunniaa". (1 Piet. 1: 11.) Kun Jeesus tuli uhrina,
niin eivät he sentähden tietäneet kuka hän oli: he eivät tunteneet
etsikkoaikaansa. (Luuk. 19: 44.) Vieläpä hänen lähimmät seuralaisensa
olivat hyvin ymmällä, kun Jeesus kuoli, ja kaihoten he sanoivat: "Me
toivoimme hänen olevan sen, joka oli lunastava Israelin." (Luuk.
24: 21.) Nähtävästi olivat he luottamuksessaan häneen erehtyneet
henkilön suhteen. He eivät nähneet, että heidän johtajansa kuolema
oli välttämätön uuden liiton perustukseksi, joka juuri oli tuova
siunaukset mukanaan, ja joka osaksi täytti lupauksen liiton. Kun he
kuitenkin huomasivat, että hän oli noussut haudasta, alkoivat heidän
kuihtuneet toiveensa jälleen elpyä (1 Piet. 1: 3), ja kun hän oli
aikeessa jättää heidät, kysyivät he häneltä kauvan kyteneen ja usein
viipyneen toiveensa suhteen, sanoen: "Herra, tälläkö ajalla sinä
jälleen rakennat Israelin valtakunnan?" Että heidän toiveensa olivat
itse asiassa oikeat, joskaan heidän ei tarvitsisi tietää aikaa, jolloin
ne täyttyvät, näkyy Herran vastauksesta: "Ei teidän tule tietää aikoja
tai hetkiä jotka Isä on valtansa nojalla määrännyt." -- Ap. t. 1: 6, 7.
Minkähän käänteen Jumalan suunnitelma nyt on tehnyt? lienevät
opetuslapset kysyneet itseltään, kun Jeesus oli mennyt ylös, sillä
meidän täytyy muistaa, että Herramme opetus valtakunnasta tapahtui
pääasiallisesti vertauksien ja arvotusten tapaisten sanojen kautta.
Hän oli sanonut heille: "Minulla on vielä paljo sanomista teille,
mutta ette voi nyt kantaa sitä; mutta kun hän tulee, totuuden henki,
opastaa hän teidät koko totuuteen. Hän opettaa teille kaikki ja
muistuttaa teille kaikki, minkä olen sanonut teille." (Joh. 16: 12,
13; 14: 26.) He eivät siis voineet ymmärtää näitä asioita, ennenkuin
helluntaisiunaus oli tullut.
Mutta vielä silloinkin kesti jokunen aika, ennenkuin he täysin
ja selvästi ymmärsivät käsillä olevan työn ja sen sukulaisuuden
alkuperäisen lupauksen kanssa. (Ap. t. 11: 9; Gal. 2: 2, 12,
14.) Kuitenkin näyttää siltä, kuin Jumala olisi käyttänyt heitä
puhetorvinaan, ennenkuin he täysin ja selvästi ymmärsivätkään asioita,
ja todennäköistä on, että heidän hengen elähyttämät sanansa syvemmin
ja selvemmin ilmaisivat totuuden, kun mitä he itse täysin käsittivät.
Lue esim. Jaakobin lausunto, jossa hän sanoo: "Simeon on kertonut
kuinka Jumala ensi kerran ryhtyi ottamaan pakanoista kansan [morsiamen]
nimelleen. Ja tämän kanssa profeettain sanat pitävät yhtä, sillä näin
on kirjotettu: Sen jälkeen [kun tämä kansa on pakanamaailmasta koottu]
minä palaan ja rakennan jälleen Daavidin luhistuneen majan [maallisen
herrauden]; minä rakennan sen jälleen raunioistaan ja pystytän sen
uudestaan." -- Ap. t. 15: 14--16.
Jaakob alkoi nähdä Jumalan huolenpidossa, evankeliumin viemisessä
Pietarin kautta ensimäisille pakanain keskuudessa kääntyneistä ja
Paavalin kautta pakanoille ylimalkaan, että suosio tulisi tänä
aikakautena olemaan samanlainen uskovia juutalaisia ja pakanoita
kohtaan. Hän katsoi sen jälkeen ennustuksiin ja huomasi niin olevan
kirjotetun, sekä että sen jälkeen, kun tämän evankeliumiaikakauden työ
on päättynyt, täyttyvät luonnolliselle Israelille annetut lupaukset.
Vähitellen alkoivat muutamat harvat -- pyhät, Jumalan erityiset
"ystävät" ymmärtää tuota suurta, niin kauan kätkettyä salaisuutta.
Paavali selittää (Kol. 1: 27), että tämä salaisuus, joka on ollut
kätkettynä maailman alusta ja sukupolvien alkamisesta asti, mutta joka
nyt on ilmotettu hänen pyhilleen, on
"Kristus teissä, kirkkauden toivo".
Tämä on suuri salaisuus, joka on ollut kätkettynä kaikkina edellisinä
aikakausina, ja joka vielä on kätkössä kaikilta muilta paitsi
erityiseltä luokalta, jonka muodostavat pyhät tai vihkiytyneet
uskovaiset. Mutta mitä tarkottaa "Kristus teissä"? Me olemme nähneet,
että Jeesus voideltiin pyhällä hengellä (Ap. t. 10: 38), ja siten
me ymmärrämme, että hän on Kristus, Voideltu, sillä sana _Kristus_
merkitsee _voideltu_. Ja apostoli Johannes sanoo, että _se voitelu_,
jonka _me_ (vihkiytyneet uskovaiset) olemme saaneet, _pysyy meissä_. (1
Joh. 2: 27.) Siis ovat pyhät tänä aikakautena voideltu joukko, voideltu
Jumalan kuninkaiksi ja papeiksi (2 Kor. 1: 21; 1 Piet. 2: 9), sekä
yhdessä Jeesuksen, päällikkönsä ja Herransa kanssa muodostavat Jehovan
voidellun -- Kristus-henkilön (pään ja ruumiin).
Sopusoinnussa Johanneksen opin kanssa, että me myöskin olemme
_voideltuja_, vakuuttaa Paavali meille, että tämä salaisuus, joka
kuluneina aikakausina on ollut kätkettynä, mutta on nyt julistettu
pyhille, on se, että _Kristus-henkilö_ (Voideltu) "ei ole _yksi_ jäsen,
vaan niitä on siinä monta", samoin kuin ihmisruumis on _yksi_ ja siinä
on monta jäsentä: mutta samoin kuin ruumiin kaikki jäsenet, vaikka
luvultaan monta, muodostavat _yhden_ ruumiin, niin on myös Voidellun
Kristus-henkilön laita. (1 Kor. 12: 12--28.) Jeesus on voideltu
seurakunnan pääksi eli Herraksi, joka seurakunta on hänen ruumiinsa
(tai morsiamensa, kun käytetään toista vertausta -- Ef 5: 25--30), ja
yhdessä he muodostavat _luvatun "siemenen"_, -- suuren Lunastajan:
"Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te siis olette Aabrahamin
_siementä, perillisiä_ lupauksen mukaan". -- Gal. 3: 29.
Apostoli varottaa huolellisesti seurakuntaa yltiöpäisten vaatimusten
suhteen, sanoessaan Jeesuksesta, että Jumala on kaikki "laskenut hänen
jalkaansa alle, ja pannut hänet kaiken pääksi ja antanut seurakunnalle,
joka on hänen ruumiinsa, jotta hän kaikessa olisi ensimäinen". (Ef. 1:
22, 23; Kol. 1: 18.) Vertaamalla ihmisruumiiseen osottaa hän kuitenkin
ihanalla ja merkitsevällä tavalla meidän läheisen yhteytemme. Tätä
samaa yhteyttä opetti Jeesus, sanoessaan: "Minä olen viinipuu, te
olette oksat." -- Joh. 15: 5.
Meidän yhteyttämme Herran Jeesuksen kanssa Kristus-henkilön jäseninä,
voidellussa joukossa, kuvaa sattuvalla tavalla pyramiidi. Kivi,
joka muodostaa huipun, on itsessään pyramiidi. Toiset kivet voidaan
rakentaa sen alle, ja jos ne soveltuvat yhteen huippukiven kaikkien
määräävien särmien kanssa, niin tulee koko rakenne olemaan täydellinen
pyramiidi. Kuinka ihanasti valaiseekaan tämä asemaamme "siemenen" --
"Kristus"-henkilön jäseninä. Liitettynä ja täydessä sopusoinnussa
päämme kanssa olemme elävinä kivinä täydelliset; hänestä erillään emme
ole mitään.
Jeesus, tuo täydellinen, on suuresti korotettu, ja me jättäydymme
nyt hänelle, jotta meidät muodostettaisiin ja luotaisiin hänen
esikuvansa mukaan, ja jotta me rakentuisimme Jumalan rakennukseksi.
Tavallisessa rakennuksessa ei löydy mitään _huippu_ kulmakiveä, mutta
meidän rakennuksessamme on huippukulmakivi, huippukivi, niinkuin
on kirjoitettu: "Katso minä panen Sioniin valitun kallisarvoisen
huippu-kulmakiven" -- "ja menkää hänen tykönsä, elävän kiven tykö... ja
sallikaa, että myös teidät, elävinä kivinä rakennetaan hengelliseksi
rakennukseksi, pyhäksi papistoksi uhraamaan Jumalalle otollisia
[Codex Sinaiticus on jättänyt _hengellisiä_ uhrin edestä pois] uhreja
Jeesuksen Kristuksen kautta." (1 Piet. 2: 4--6.) Ja me uskomme, että
Jeesuksen, "pään", ja "seurakunnan, joka on hänen ruumiinsa" yhteys on
pian oleva täydellinen.
Ja minun rakkaani, suuren rakennusmestarin johdolla täytyy meidän
kärsiä monta vasaran iskua ja paljon hiomista -- meidän täytyy paljon
muuttua ja mukautua hänen esikuvansa mukaan. Ja jotta rakennusmestarin
kyky ja täydellisyys tulisi meissä näkyviin, täytyy meidän pitää
huolta, ettei meillä ole mitään vastahakoista omaa tahtoa, joka asettuu
hänen tahtoansa vastaan tai estää hänen tahtonsa tapahtumista meissä.
Meidän täytyy olla hyvin lasten kaltaisia ja nöyriä -- meidän täytyy
pysyä ankarasti kiinni nöyryydessä, sillä "Jumala on ylpeitä vastaan,
mutta nöyrille antaa hän armon". Nöyrtykäämme sentähden Jumalan väkevän
käden alle, jotta hän meidät ajallansa korottaisi (1 Piet. 5: 5, 6),
niinkuin hän on korottanut meidän päämme ja edelläjuoksijamme. -- Fil.
2: 8, 9.