muukalaisille heidän valoisalla vaellustiellään. Siellä on maitoa
lapsille ja vahvempaa ruokaa kehittyneemmille (1 Piet. 2: 2; Hebr.
5: 14), eikä siinä vielä kyllin, vaan sisältää se ravintoa eri
aikoja ja eri olosuhteita varten; ja Jeesus sanoi, että uskollinen
taloudenhoitaja oli _ajallaan_ antava ravintoa uskon palvelusväelle --
"uutta ja vanhaa" varastosta. (Luuk. 12: 42; Matt. 13: 52.) Olisi
aivan mahdotonta tuoda sellaista jonkin lahkon tunnustuksesta tai
varastohuoneesta. Me voimme mahdollisesti jokaisesta sellaisesta
ottaa joukon vanhoja ja hyviä asioita, mutta ei mitään uutta. Se
totuus, joka löytyy eri lahkojen tunnustuksissa, on niin peitetty ja
sekotettu eksytyksillä, ettei siinä olevaa ihanuutta ja todellista
arvoa voida eroittaa. Eri tunnustukset ovat alituisesti riidassa
ja taistelussa keskenään; ja kun kukin niistä väittää perustuvansa
Raamattuun, niin syytetään Jumalan sanaa tästä ajatusten sekavuudesta
ja silminnähtävästä erimielisyydestä. Siitä on johtunut tuo yleinen
sananparsi: "Raamattu on vanha viulu, jolla jokainen voi soittaa mitä
kappaletta vaan haluaa."
Miten hämmästyttävästi kuvaakaan tämä aikamme epäuskoa. Tähän on
jouduttu, kun on vääristellen esitetty Jumalan sanaa ja luonnetta
inhimillisten perimätietojen kannalta ja kun lisäksi on jo tullut
kasvava valistus, joka ei kauemmin taivu sokeasti ja taikauskoisesti
kunnioittamaan ihmisten arveluja, vaan vaatii perustuksen meissä
olevalle toivolle. Sanan uskollisen tutkijan tulee aina voida esittää
toivonsa perustus. Yksin Jumalan sana voi tehdä meidät viisaiksi ja
on hyödyllinen opetukseen, kuritukseen (eli kasvatukseen) j.n.e.,
"että Jumalan ihminen olisi täydellinen,... taitava" (eli pikemmin
täysin varustettu). (1 Piet. 3: 15; 2 Tim. 3: 15--17.) Ainoastaan tämä
ravintoaitta sisältää tyhjentymättömän varaston sekä uutta että vanhaa
-- oikeaan aikaan ruokaa palvelusväelle. Varmaankaan ei kukaan, joka
uskoo Raamatun sanaan: "vanhurskasten polku... kasvaa kirkkaudessa",
tahdo väittää, että Lutherin aika olisi käsittänyt täyden valon ja jos
ei, niin teemme hyvin-ottamalla vaarin sanasta niinkuin "kynttilästä,
joka pimeässä valaisee, kunnes päivä valkenee". 2 Piet. 1: 19.
Ei riitä, että nyt olemme valon polulla; meidän täytyy "vaeltaa
valossa", mennä yhä edelleen, muuten on valo, joka ei pysähdy, kulkeva
ohitsemme ja jättävä meidät pimeyteen. Monella on se vika, että he
istuutuvat ja laiminlyövät vaelluksen yhä edelleen valon polulla. Ota
"raamatun opas" [Kirja joka osottaa missä eri paikoissa joku erityinen
sana on raamatussa käytetty. -- K. h.] ja tarkasta niitä lauseita,
jotka löytyvät sellaisten sanojen yhteydessä kuin _istua_ ja _seisoa_
verrattuna niihin, jotka liittyvät sanoihin _vaeltaa_ ja _juosta_, niin
huomataan suuri ero. Ihmiset _"istuvat_ pimeydessä" ja _"istuvat_,
kussa pilkkaajat istuvat" Ja _"seisovat_ syntisten tiellä" mutta he
_"vaeltavat_ valossa" ja "_juoksevat_ voittopalkintoa kohti". Jes. 42:
7; Ps. 1: 1; Hebr. 12: 1.
Täydelliseksi tuleminen ei kuulu menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen
-- joka, niinkuin me toivomme, on pian koittava -- ja vasta sitten,
kun me käsitämme tämän, kykenemme arvostelemaan ja odottamaan uusia
Isämme suunnitelman paljastuksia. On totta, että me yhä menemme
takasin profeettojen ja opetuslapsien sanoihin pitäen niitä lähteenä,
josta ammennamme kaiken tiedon nykyisyydestä ja tulevaisuudesta,
kuitenkaan ei siksi, että he olisivat ymmärtäneet Jumalan suunnitelmia
ja tarkotuksia paremmin kuin me, vaan koska Jumala käytti heitä
puhetorvina ilmottaakseen meille ja kaikille niille, jotka ovat
kuuluneet seurakuntaan koko kristinuskon aikakautena, totuuden, joka
koskee hänen suunnitelmiaan, niin pian kuin aika sitä varten on tullut.
Tämän asiain tilan todistavat apostolit täydellisesti. Paavali antaa
meidän tietää, että Jumala on ilmottanut kristitylle seurakunnalle
tahtonsa salaisuuden suosionsa jälkeen, jonka hän oli itsessään
päättänyt, jotta meidän ymmärryksemme silmät avautuisivat näkemään tuon
"ylhäisen" (Fil. 3: 14) tai "taivaallisen kutsumuksen" (Hebr. 3: 1)
sisällyksen, joka on aiottu yksinomaan uskovaisia varten kristinuskon
aikakautena. (Ef. 1: 9, 10, 17, 18; 3: 4--6.) Tätä salaisuutta
ei hän ollut ennen ilmottanut, jos kohta hän oli säilyttänyt sen
Raamatun hämärissä lauseissa, joita ei voitu ymmärtää, ennenkuin aika
oli tullut. Tämä osottaa selvästi etteivät enkelit eikä profeetat
käsittäneet sitä ajatusta, joka ennustuksissa lausuttiin. Pietari
sanoo, että kun he innokkaasti etsivät ja tutkivat niiden merkitystä,
antoi Jumala heidän ymmärtää, että heidän ennustuksissaan kätketyt
salaisuudet eivät olleet aiotut heitä itseään varten, vaan meille,
jotka elämme kristinuskon aikakaudessa. Ja hän kehottaa seurakuntaa
toivomaan yhä enemmän armoa (suosiota, siunausta) tässä suunnassa --
vielä enemmän tietoa Jumalan suunnitelmista. -- 1 Piet. 1: 10--13.
On ilmeistä, jos kohta Jeesus lupasi, että seurakunta oli johdettava
koko totuuteen, että tämä kuitenkin tulisi olemaan jatkuvaa
paljastumista. Jos kohta seurakunta apostolien päivinä oli vapaa
monista eksytyksistä, jotka saivat alkunsa paavilaisuudesta, niin
emme kuitenkaan voi ajatella, että nuori seurakunta olisi nähnyt niin
syvästi ja selvästi Jumalan suunnitelmaan, kuin nyt on mahdollista
nähdä. On myös ilmeistä, että eri apostolit eri määrässä näkivät
Jumalan suunnitelmaan, jos kohta _kaikkia heidän kirjotuksiaan_
Jumalan henki johti ja elähytti, yhtä varmaan kuin profeettain sanoja.
Valaistuksemme tätä erilaisuutta tiedossa, tarvitsee meidän ainoastaan
muistaa sitä horjuvaisuutta ja epävarmuutta, joka huomataan Pietarissa
ja toisissa apostoleissa, Paavalia lukuunottamatta, silloin kun
evankeliumi alkaa levitä pakanoiden keskuuteen. (Ap. t. 10: 28; 11:
1--3; Gal. 2: 11--14.) Pietarin epävarmuus oli selvässä ristiriidassa
Paavalin varman vakaumuksen kanssa, joka perustui profeettain sanaan,
Jumalan menettelytapaan menneisyydessä ja suoranaisiin ilmestyksiin,
joita hän itse oli saanut vastaanottaa.
Paavali oli selvästi saanut runsaamman määrän ilmestyksiä kuin toiset
apostolit. Hänelle ei annettu lupaa julistaa näitä ilmestyksiä
seurakunnalle, ei edes kokonaan ja täydellisesti toisille apostoleille
(2 Kor. 12: 4; Gal. 2: 2). Kuitenkin voimme näissä nä'yissä ja
ilmestyksissä, joita annettiin Paavalille,, huomata asiain tilan,
jolla oli merkitystä koko seurakuntaan nähden. Sillä jos kohta hänen
ei sallittu puhua, mitä hän näki, eikä yksityiskohtia myöten ilmottaa
kaikkea, mitä hän tiesi Jumalan salaisuudesta, mikäli se koskee
"tulevia aikoja", niin antoi kuitenkin se, mitä hän näki, voimaa,
väritystä ja ajatuksen syvyyttä hänen sanoilleen, joita me myöhempien
tapausten ja täyttyneitten ennustusten valossa sekä hengen johtaessa
voimme käsittää selvemmin kuin alkuajan seurakunta.
Väitteemme todistukseksi muistamme Raamatun viimeistä kirjaa,
Johanneksen ilmestystä, joka on kirjotettu noin vuonna 96 j.Kr.
Johdanto-sanat ilmottavat, että se on erityinen ilmestys asioista,
joita siihen asti ei ole ymmärretty. Tämä todistaa ratkaisevasti,
ett'ei ainakaan siihen asti Jumalan suunnitelma ollut kokonaisuudessaan
ilmotettu. Tämä kirja ei ole myöskään ennen ollut kaikkea sitä, mitä
sen nimi sisältää -- paljastaminen, _verhon poistaminen_. Mitä alkuajan
seurakuntaan tulee, niin ei todenmukaisesti ainoakaan ymmärtänyt
mitään osaa tästä kirjasta. On luultavaa, ett'ei Johanneskaan, joka
nä'yt näki, niitä ymmärtänyt. Hän oli sekä profeetta että apostoli, ja
kun hän apostolina ymmärsi ja opetti sitä, mikä silloin oli "ruokaa
aikanaan", niin lausui hän sitävastoin profeettana asioita, jotka
tulevina aikoina varustaisivat palvelusväen "ravinnolla".
Kristinuskon aikana ovat muutamat pyhimykset koettaneet ymmärtää
seurakunnan tulevaisuutta tutkimalla tätä kuvauksellista kirjaa, ja
epäilemättä ovat kaikki, jotka lukivat ja ymmärsivät, joskin kohta
ainoastaan osan sen totuuksista, tulleet siunatuiksi lupauksen mukaan.
(Ilm. 1: 3.) Sellaisille avasi kirja jatkuvasti aarteitaan ja oli
Lutherille uskonpuhdistuksen päivinä tärkeä apu käsittämään, että
katolilainen kirkko, jonka omantunnon tarkka palvelija hän oli, oli
todellisuudessa apostolin mainitsema antikristus, jonka historian me
nyt näemme olevan niin suuren osan tätä ennustusta.
Täten Jumala vähitellen kirkastaa totuutensa ja ilmottaa armonsa
ylenpalttisen rikkauden. Tästä seuraa, että nyt voidaan odottaa paljon
enemmän valoa kuin missäkään edellisessä seurakunnan vaiheessa.
TOINEN LUKU.
KORKEIMMAN JÄRJELLISEN LUOJAN OLEMASSA OLO MÄÄRÄTTY.
Todistuksia, jotka ovat Raamatun ulkopuolella, tarkastettu järjen
valossa. -- Päätelmä, joka ei pidä paikkaansa. -- Järkevä päätelmä. --
Jumalan luonne osotettu. -- Järjen mukaisia johtopäätöksiä.
Jos järkevästi ja rehellisesti tutkii tuntematonta tunnettujen asian
valossa, niin täytyy ennakkoluulottoman, perehtyneen ajattelijan tulla
kohti totuutta, vaikkapa hän olisi epäilijäkin. Kuitenkin on selvä,
että ilman suoranaista Jumalan suunnitelmain ja tarkotuksen ilmotusta
voitaisiin ainoastaan lähestyä totuutta ja saavuttaa ainoastaan
epämääräisiä tuloksia. Mutta asettakaamme Raamattu hetkeksi syrjään ja
katselkaamme asioita ainoastaan järjen kannalta.
Se, joka voi kaukoputkella tahi paljain silmin katsoa avaruuteen ja
nähdä luomakunnan määrättömyyden, sen sopusuhtaisuuden, ihanuuden,
järjestyksen, sopusoinnun ja vaihtelevaisuuden ja kuitenkin epäilee,
että kaiken tämän luoja on äärettömän paljon hänen viisautensa ja
kykynsä yläpuolella, tai joka voi silmänräpäykseksikään otaksua, että
tällainen järjestys johtuisi sattumasta, ilman luojaa, hän on siinä
määrässä kadottanut tai syrjäyttänyt järjen lahjan, että häntä voidaan
pitää niinkuin Raamattu häntä kutsuu, hulluna (sellaisena, jolta
puuttuu järki tai ei sitä käytä): "Hullut sanovat sydämessään: 'Ei ole
mitään Jumalaa.'" Miksi he niin tekevät, jätämme ratkaisematta, mutta
niin palon on Raamatussa ainakin totta, niinkuin jokaisen järkevän
ihmisen täytyy havaita, että seurausten täytyy johtua riittävistä
syistä, sillä sehän on eittämätön totuus. Vieläpä jokainen kasvi,
jokainen kukka antaa kaunopuheliaan todistuksen tässä asiassa. Niiden
monimutkainen kokoonpano, muotojen ja kudoksien harvinainen ihanuus
puhuvat kaikki korkeammasta viisaudesta ja taidokkuudesta, kuin mitä
ihmisillä on. Kuinka lyhytnäköinen onkaan tuo mahdottomuus, joka kehuu
ihmisten taitoa ja nerokkaisuutta pitäen luonnon säännöllisyyden,
yhdenmukaisuuden ja sopusoinnun johtuvan pelkästä sattumasta; joka
tunnustaa luonnon lait, kieltäen samalla luonnolla olevan perehtyneen
lainsäätäjän.
Muutamat niistä, jotka kieltävät järjellisen luojan olemassa olon,
väittävät, että luonto on tuo ainoa jumala, ja että luonnosta lähtevät
kaikki eläin- ja kasvielämän kehitysmuodot ilman että ymmärrys on ne
järjestänyt. Ne ovat, sanovat he, jatkuvan kehityksen kautta alistetut
sen lain alle, jonka vaikutuksesta "voimakkaampi elää kauvemmin kuin
heikompi".
Tämä päätelmä kaipaa tukea, sillä ympärillämme näemme, että eri
olennoilla on kullakin määrätty luontonsa, joka ei kehity miksikään
korkeammaksi luonnoksi; ja vaikka ne, jotka pitävät kiinni tästä
päätelmästä, ovat tehneet uudistuneita yrityksiä, eivät he koskaan ole
onnistuneet sekottamaan eri lajeja tai saamaan aikaan uutta määrättyä
lajia. Ei tunneta ainoatakaan tapausta, jolloin laji olisi muuttunut
toiseksi lajiksi. [Muutamien lukijoittemme varalle huomautamme, että
sellaiset muutokset kuin esim. kaalimadon muuttuminen perhoseksi eivät
muuta esineen luonnetta: kaalimato ei ole muuta kuin perhosen munasta
kuorittu toukka.] Jos kohta löytyy kaloja, jotka voivat käyttää eviään
hetkeksi siipinään ja lentää ylös vedestä, ja sammakoita, jotka voivat
laulaa, niin ei ole koskaan esiintynyt sellaista tapausta, että ne
olisivat muuttuneet linnuiksi. Ja vaikka eläinten joukossa löytyy
muutamia, jotka jossain määrin ovat ihmisten kaltaisia, niin ei ole
minkäänlaista todistusta siitä, että ihminen kehittyisi tällaisista
olennoista. Päinvastoin esittävät tutkimukset, että jos kohta samasta
lajista voidaan aikaansaada muunnoksia, niin on mahdotonta sekottaa eri
lajia, tai toisesta lajista kehittää toinen laji. Samasta syystä ei
voida väittää, että aasi ja hevonen olisivat sukua toisilleen, sillä
tiedetään hyvin, että niiden varsa, muuli, on epätäydellinen eikä voi
jatkaa kumpaakaan lajia.
Jos sieluton luonto olisi luova tai kehittävä voima, niin se aivan
varmaan jatkaisi kehitystä ja mitään määrättyjä lajeja ei silloin
löytyisi, koska ilman ymmärrystä ei mikään voisi saavuttaa määrättyä
tilaa. Kehitys olisi todellisuus tänä päivänä ja me näkisimme
ympärillämme kalojen muuttuvan linnuiksi ja apinoiden muuttuvan
ihmisiksi. Tämän päätelmän huomaamme olevan yhtä paljon ristiriidassa
ihmisjärjen kuin Raamatun kanssa väittäessään, että järjelliset olennot
on luonut valta, jolta puuttuu järki.
Siitä päätelmästä, joka koskee luomisen tapahtumista kehityksen
kautta (ihmistä lukuunottamatta), jota vastaan meillä ei ole mitään
pätevää syytä, teemme seuraavassa lähemmin selvää. Se päättää, että
nykyään olemassa olevat eri lajit ovat määrätyt ja muuttumattomat,
mitä luontoon ja lajiin tulee. Ja jos kohta nykyiset lajit voidaan
kehittää paljon korkeammalla kannalle, vieläpä täydellisyyteensä asti,
niin pysyvät kuitenkin nämät lajit samoina. Tämä päätelmä otaksuu
edelleen, ett'ei yksikään näistä lajeista ollut alkuaan niin luotu,
vaan kehittyivät kaukaisessa muinaisuudessa maasta ja vähitellen
tapahtuvan kehityksen kautta muodosta toiseen. Jumalan määräämien
lakien mukaan on tämä kehitys, jossa ravinnon ja ilmaston muutos on
ollut tärkeänä tekijänä, mahdollisesti jatkunut, kunnes ne lajit,
sellaisina kuin ne nyt esiintyvät, ovat tulleet määrätyiksi, jonka
jälkeen muutos on mahdoton, koska Luojan lopullinen tarkotus tässä
suhteessa selvästi on saavutettu. Jos kohta kukin näistä eri kasvi- ja
eläinsuvuista voi parantua tai huonontua, niin ei kuitenkaan yksikään
niistä kykene muuttumaan toiseksi tai johtumaan toisesta suvusta tai
lajista. Jos kohta kukin näistä lajeista voi saavuttaa täydellisyyden
omassa lajissaan, niin on kuitenkin, sitten kun Luoja luontoon nähden
on saavuttanut tarkotuksensa, jatkuva kehitys tässä suhteessa mahdoton.
Väitetään, että alkuperäiset kasvit ja eläimet, joista nykyiset
määrätyt lajit johtuvat, kuolivat ennen ihmisen luomista. Nykyään
hävinneitten eläinten ja kasvien luurangot ja maatumat, joita on
tavattu syvällä maassa, puhuvat tämän päätelmän puolesta. Tämä
käsityskanta ei syrjäytä eikä hylkää Raamatun oppia, että ihminen
oli välitön ja täydellinen luomus, luojansa kuva mitä järkeen ja
siveyteen tulee eikä kehityksen tulos, joka kehitys todennäköisesti
oli yhteinen koko muulle luomakunnalle. Tällainen käsitys ei millään
tavalla vaikuttaisi heikontavasti, vaan antaisi se tukea Raamatun
väitteelle, että luonto, sellaisena kuin se tänään esiintyy, opettaa,
että järjellinen olento on sen järjestänyt ja ollut sen ensimmäinen
alkaja. -- Johtakoon ihmisjärki parhaan kykynsä mukaan tunnetut
tosiasiat mahdollisista ja riittävistä syistä ja sen ohella jokaisessa
erikoisessa tapauksessa menetelköön rehellisesti luonnon lakeja
kohtaan; mutta luonnon monimutkaisen koneiston takana huomataan
sen suuren alkuunpanijan jäljet, joka alkuunpanija on järjellinen,
kaikkivaltias Jumala.
Me väitämme siis, että järjellisen luojan olemassa olo on selvästi
todistettu totuus. Todistukset ovat ympärillämme, jopa omassa
itsessämme, sillä me olemme hänen tekonsa. Jokainen sielun ja ruumiin
ominaisuus puhuu ihmeellisestä taitavuudesta, joka on paljon sen
yläpuolella, mitä me käsitämme. Ja hän on myös se, joka on ajatellut ja
luonut sen, mitä me kutsumme luonnoksi. Me väitämme, että hän järjesti
ja määräsi luonnon lait, joiden kaunista ja sopusointuista toimintaa
me näemme ja ihailemme. Häntä, jonka viisaus teki maailman kaikkiuden
suunnitelman, jonka voima ylläpitää ja johtaa sitä, ja jonka viisaus
ja valta on niin paljon yläpuolella meidän omaamme, me jumaloimme ja
palvomme vaistomaisesti.
Tämän valtavan Jumalan olemassa olon käsittäminen olisi vaan hänen
kaikkivaltiaan voimansa pelkäämistä, ellemme näkisi, että hän on
siinä määrin suosion ja hyvyyden täyttämä, että se vastaa hänen
voimaansa. Tästä olemme myöskin täysin vakuutetut niiden samojen
seikkojen perustuksella, jotka todistavat hänen olemassa olonsa,
valtansa ja viisautensa. Me emme tule pakotetuiksi ainoastaan siihen
lopputulokseen, että löytyy Jumala, ja että hänen valtansa ja
viisautensa on äärettömän paljon yläpuolella meidän omaamme, vaan
pakottaa meidän järkemme meitä pitämään itsestään selvänä, että se,
mikä luodussa on suuremmoisinta ei ole Luojaa suurempi. Siksi täytyy
meidän päättää, että ihmisten keskuudessa tavattava korkein hyvyyden
ja vanhurskauden ilmaus on yhtä paljon pienempi Luojan hyvyyttä ja
vanhurskautta, kuin ihmisen viisaus ja kyky ovat hänen viisauttaan ja
kykyään pienemmät. Ja siten on meillä sielumme silmäin edessä Luojan
olento ja ominaisuudet. Hän on viisas, vanhurskas, rakkaudesta rikas
ja voimakas, ja hänet ominaisuuksiensa vaikutusala on verrattomasti
laajempi kuin hänen suurernmoisimman luomuksensa. Mutta sitten kun
me nyt olemme saaneet tämän johdonmukaisen lopputuloksen Luojan
olemassa olosta ja luonteesta, tehkäämme edelleen kysymys: mitä
tulee meidän odottaa sellaiselta olennolta? Vastaukseksi tulee, että
tällaisten ominaisuuksien omistaminen täydellä syyllä edellyttää niiden
harjottamista ja käyttämistä. Jumalan voimaa täytyy käyttää, käyttää
sopusoinnussa hänen luontonsa kanssa, viisaasti, oikeudenmukaisesti
ja rakkaudella. Mitä keinoja hän tätä tarkotusta varten käyttäneekin,
millä tavalla Jumalan voima vaikuttaneekin, täytyy lopullisen tuloksen
olla sopusoinnussa hänen luontonsa ja luonteensa kanssa, ja hänen
äärettömän viisautensa täytyy hyväksyä jokainen askel.
Mikä olisikaan järjellisempää kuin siten käyttää voimaa, jonka me
näemme ympärillämme luoduissa lukemattomissa maailmoissa ja maan
ihmeellisessä vaihtelevaisessa moninaisuudessa. Mikä olisikaan
ymmärrettävämpää kuin luoda sellainen olento kuin ihminen, joka on
varustettu järjellä ja arvostelukyvyllä käsittämään Luojan työtä
ja arvostelemaan hänen taiteellista kykyään -- hänen viisauttaan,
vanhurskauttaan, voimaansa ja rakkauttaan? Kaikki tämä on järjellistä
ja täydellisessä sopusoinnussa tosiasiain kanssa, jotka me tunnemme.
Ja nyt tulee viimeinen väitteemme. Eikö olisi järjellistä otaksua,
että sellainen äärettömän viisas ja hyvä olento, sitten kun hän oli
luonut olion, joka voi käsittää luojansa ja hänen suunnitelmansa,
voisi rakkautensa ja vanhurskautensa pakottamana tyydyttää tämän
olion kaipuun antamalla sille _jonkinlaisen ilmotuksen?_ Eikö olisi
järjellistä otaksua, että Jumala antaisi ihmiselle valaistusta hänen
olemassa olonsa tarkotuksesta ja suunnitelmistaan hänen tulevaisuutensa
suhteen. Sitävastoin kysymme, eikö olisi mahdotonta otaksua, että
sellainen luoja olisi luonut sellaisen ihmisen, varustanut hänet
ajatuskyvyllä, joka tunkeutuu tulevaisuuteen, eikä kuitenkaan olisi
antanut mitään ilmotusta suunnitelmistaan tyydyttääkseen tätä kaipuuta?
Tällainen menettelytapa olisi mahdoton, koska se olisi ristiriidassa
sen luonteen kanssa, jollaiseksi me Jumalaa ajattelemme, ristiriidassa
vanhurskaan ja rakkaudellisen olennon menettelytavan kanssa.
Me voimme tehdä sen loppupäätöksen, että jos jumalallinen viisaus
ihmisen luomisessa olisi pitänyt tarpeettomana antaa hänelle tietoa
hänen tulevasta tarkotusperästään ja hänen osuudestaan luojansa
suunnitelmiin, niin olisi sekä jumalallinen viisaus että jumalallinen
rakkaus vaatinut, että tämän olennon kyvyt niin rajotettaisiin, ettei
sitä aina vaivaisi ja häiritsisi epäilys, pelko ja tietämättömyys;
ja varmaankin olisi jumalallista valtaa käytetty tällaisessa
rajotuksessa. Se seikka, että ihmisellä on kyky käsittää jumalallisen
suunnitelman ilmotuksen luojansa tunnustetun luonteen yhteydessä,
antaa siis kylliksi riittävän syyn odottaa, että Jumala lahjottaisi
sellaisen ilmestyksen sellaisena aikana ja sillä tavalla, kuin hän
viisaudessaan voisi hyväksyä. Siis tarkastamalla tätä, vaikkakaan emme
tuntisi Raamattua, johtaisi järki meitä odottamaan ja etsimään jotakin
sellaista ilmestystä, minä Raamattu sanoo olevansa. Ja edelleen,
kun otamme huomioon sen järjestyksen ja sopusoinnun, joka vallitsee
kaikkialla luomakunnassa, kuinka esim. tähdistöt suuremmoisessa
kiertokulussaan noudattavat määrä-aikoja ja -paikkoja niin emme
voi muuta kuin otaksua, että pienemmät säännöttömyydet, niinkuin
maanjäristykset, tuuliaispäät j.n.e., ovat ainoastaan viittauksia
siitä, että eri alkuaineitten yhteistoiminta tässä maailmassa
nykyään on epätäydellistä. Vakuutus, että kaikki on tuleva vihdoin
täydelliseksi ja sopusointuiseksi maan päällä samoin kuin taivaassa,
sekä jonkinlainen selitys siitä, miksikä nyt ei niin ole, ovat
kysymyksiä, jotka ajattelevalle ihmiselle ovat luonnollisia niinkuin
niihin vastaaminen Luojalle, jonka viisaus, valta ja hyvyys ovat
ilmeiset. Siitä syystä tulee meidän odottaa, että etsitty ilmestys
käsittäisi tällaisen vakuutuksen ja tällaisen selityksen.
Kun me nyt olemme osottaneet miten järkevää on odottaa Jumalan tahdon
ja suunnitelman ilmotusta meidän sukuumme nähden, tulemme seuraavassa
luvussa tutkimaan Raamatun yleistä luonnetta; joka Raamattu sanoo
juuri olevansa sellainen ilmestys. Ja jos se esittää Jumalan luonteen
olevan täydellisessä sopusoinnussa järjen kanssa, kuten ylempänä
olemme nähneet, silloin täytyy meidän tehdä se johtopäätös, että se
sen kautta on todistanut olevansa tarpeellinen ja syyllä odotettu
Jumalan ilmestys ja täytyy meidän silloin ottaa vastaan sen todistus
sellaisena ilmestyksenä. Jos se on Jumalasta, täytyy sen oppien, täysin
ymmärrettyinä, olla sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa, joka kuten
järki vakuuttaa meille, on täydellinen viisaudessa, vanhurskaudessa,
rakkaudessa ja vallassa.
KOLMAS LUKU.
RAAMATTU JUMALALLISENA ILMESTYKSENÄ TARKASTETTU JÄRJEN VALOSSA.
Raamatun vaatimukset ja sen ulkonaiset todistukset luotettavaisuudesta.
-- Sen pitkä ikä ja säilyminen. -- Sen siveellinen vaikutus. Tekijäin
vaikuttimet. -- Kirjotusten yleinen luonne. -- Mooseksen kirjat.
-- Mooseksen laki. -- Mooseksen kautta toimeenpannun hallitustavan
omituisuudet. -- Tämä ei ollut mikään pappisviekkauden järjestelmä. --
Maallisten järjestysmiesten ohjesäännöt. -- Lain edessä ovat rikas
ja köyhä samalla tasolla. -- Varmuustoimenpiteitä kansan oikeuksien
suojelemiseksi. -- Pappissääty ei ollut suosikkiluokka. Tapa sen
ylläpitämiseksi y.m. -- Suojelus vieraitten, leskien, isättömien
ja palvelijoiden ahdistamista vastaan. -- Raamatun profeetat. --
Löytyykö yhteistä sidettä lain, profeettain ja uuden testamentin
tekijäin välillä. -- Ihmeet eivät ole ristiriidassa järjen kanssa. --
Loppupäätös, johon meidän täytyy tulla.