Miks' olet, koivuni, noin vaivainen,
Noin käyrä, koukistunut varreltas?
Kuin vanha oisit, muinaisaikainen,
Voi luulla katsoin ulkomuotoas:
On oksas' harvat, melkein kuivaneet,
Ja runkoasi peittää sammaleet.
Miks' olet noin sä kuiva, pienoinen?
Miks' latvasi ei nouse taivohon?
Miks' surkastunut noin ja hienoinen,
Vaikk' aivan kyllin kasvusijaa on?
Täss' olla puita voisi sadottain --
Ja yksin seista saat nyt siinä vain...
Jo tiedän syyn! Sun mieltäs karvastaa,
Kun tuuli viestit tuopi, toisiaan
Puut kaukorannan kuinka armastaa
Ja kuiskailevat lemmest' ainiaan,
Mut sulle ystävän ei kuulu ään',
Niin yksinäisen kuihdut ikävään...