Mä luulin Karjalata kolkommaksi
Ja kuivaks' autioksi kankahaksi,
Joss' ainoastaan kasvaa honka vois,
Mut laaksoin lehdot eivät vihannois.
Ja luulin, ettei löydy kukkuloita,
Ei järviäkään, eikä lammikoita,
Mit' rannat kukkivaiset varjoais
Ja taivas kuvillansa kaunistais.
Niin luulin sekä ajattelin vielä:
On kolkkous se moinen saanut siellä
Nuo laulut syntymähän kantelon,
Mik' ihmehenä maailmalle on.
Vaan toist' on kaikki: kyllin ihanuutta
On Karjalassakin ja herttaisuutta --
Sen luonto jylhää on, mut mahtavaa,
Mi hurmoaa ja mieltä tenhoaa.
On täällä laaksoja, on kukkuloita,
On kukkarantaisia lammikoita --
Ja täällä Laatokan on laajat veet,
Puol' alastomain vuorten harjanteet.
Ja kansa vilkas sen, jos ei se oisi,
Niin unohduksiin jäänyt, kyllä voisi
Se vielä soittaa ihmekanneltaan
Ja tulla kaunistukseks' Suomenmaan.
Nyt aik' on uus'. Jo herää Karjalamme...
Muu Suomi huutaa: "tullos muassamme"...
Sä nouse, kasva! Havaa unestais!
Ja vastaan ota toivonaikojais!