Varjot yön jo hälventyen kokonansa katoaa,
Sädeloistoss' aurinkoinen vuorten yli kohoaa.
Luonto herää horroksista, kastehelmet kuivenee
Kukkasista, päiväntähti kun se niitä suutelee.
Lehdon linnun siiven alta ilmestyvi pieni pää,
Sulosuustans' aamulaulun sävelvirta heläjää.
Perhot hienohelmaisessa kukastossa hymyää,
Sotkottaret rannikolta ruohostohon lymyää.
Leyhkä tuulen hempeästi lehdistöä liikuttaa,
Kalastajaa purressansa lahden laine kiikuttaa.
Sorsa poikueensa kanssa selemmälle soutelee,
Kuikka huutaa kumeasti, aalloll' alli laulelee.
Talonpoika tuvastansa ulkotöitä toimimaan
Kiiruhtavi. Paimenetkin toitottavat torviaan.
Yö on poissa. "Luonnon sydän" virkeästi sykkelee:
Uudest' elämästä taaskin voimat kaikki tykkelee.
Lempi uhkuu kaikkialla -- ihmismielen innostaa.
Valonmorsianna juopi armautta isänmaa...
Veikko, sisko -- kenpä lienet! Kesä-aamull' aina on
Sanomista sinullekin, vaikka on se sanaton:
Loistohon sen riennä, tunnet mielessäs' ehk' ylempää,
Ehkä rintas raikastuvi, sydämes saa syvempää
Tunnetta -- ja ehkä myöskin maasi sulo sinut saa
Päätöksehen: sulle elän, sulle kuolen, isänmaa!