Tsarevitshin asunto S:t Elmón linnassa. Perällä terassi,
jonka avonaisesta ovesta ihana näky Neapelin yli.
Kummallakin sivulla ovet.
KIKIN (loikoo sohvalla vihellellen. Pöydällä hänen vieressään
viinipullo. Hän kaataa lasiin ja juo). Ivan! -- Ivan hoi!
Ivan (tulee vasemmalta). Mitä, Aleksanteri Vasiljevitsh?
KIKIN.
Laulahan, hyvä mies, edes jotakin! Muuten tässä, perhana vie, ihan
ikävään kuolen.
IVAN. Mitäpä laulaisin? Itsenikin on niin ikävä, että olen valmis
hirteen menemään.
KIKIN.
Mitä osaat. (Kaataa hänelle viiniä.) Tuossa on sinulle! Juo ja laula
sitten!
IVAN (juo ja alkaa laulaa alakuloista, kotikaihoa ilmaisevaa
laulua).
KIKIN (juo taaskin). Saakeli! Hirteen tässä minutkin saat. Ei se
passaa. Laula jotakin iloista, repäisevää! Ja tanssi! Kas tässä: juo
vielä! Juo ja laula! Ja trepakkaa tanssi!
IVAN (juotuaan laulaa hurjan iloisen laulun ja alkaa lopulta tanssia.
Siihen yhtyy sitte myöskin):
KIKIN. Hei! Kas näin! Hih!
ALEKSEI ja AFROSINJA (jälkimäinen paashiksi puettuna -- tulevat
terassin kautta).
ALEKSEI.
Kas tääll' on ilot! -- Iloitkaahan vain!
IVAN (juoksee ulos).
KIKIN.
Vai niin! Vai palasitte kävelyltä? --
Täss' ikävääni vähän tanssitin
Ivania.
ALEKSEI.
Sa, Sasha, ikävöitset,
ja minä riemuitsen, oon ihastunut.
Hurmaava seutu! Tyyntä kaipaavalle
mi luonto leppoisa! Tää on se rauhan
sopukka suloinen, jot' etsinyt
ma olen aina. Täällä tahtoisin
iäti elää. -- Afrosinjushkani,
tää, eikö totta, onnemme on Eden?
AFROSINJA.
On, rakkanani! Suokoon taivas vain,
ett' edes täällä rauhass' oleskella
nyt saisimme. --
(Kikinille)
Kuin sillä aikaa poikain
on nukkunut?
KIKIN.
Kuin helmass' Abrahamin.
Mua, lapsenhoitajataan, kaivannut
ei ole kertaakaan.
AFROSINJA.
Siis kiitos! Nyt
me oomme vuorostamme kotosalla.
ALEKSEI.
Niin, Sasha, mene vuorostas sa nyt
Neapelia ihaelemaan!
KIKIN.
Äh, kunpa haihtuis siitä kolkko kaiho!
Mut venäläinen ain' on venäläinen
ja siksi jää, hän joutukoonpa mihin
maailman ääriin tahaan. Olkoon vain
Neapel' ihana, mut Venäjällä
on ihanampaa viina sittenkin,
kuin Italian rypäleiden neste.
Maistapas tätä vettä!
(Kaataa viiniä lasiin ja juo.)
Tuhat kertaa
on makeampaa musta leipämmekin,
kuin ikuiset maan tämän makaroonit.
Äh, jospa aimo viinakulauksen
taas sais ja kelpo leipäkyörän poskeen!
(Menee perälle.)
ALEKSEI.
Todella ikävöi hän, Sasha parka!
Sen käsitän. Hän yksin aivan on.
Ei niinkuin minä. Mulla olet sinä.
Sa, Afrosinja, olet kaikki mulle.
(Vie hänet rinnalleen istumaan sohvaan.)
Sa olet minun maailmani -- sinä
ja pikku poikasemme. Täällä olen
sen valtakunnan, jossa valtias
ma olla voin, nyt löytänyt. Näin minä
kykenen hallitsemaan, sillä täällä
vain rauha vallitsee ja sota täältä
maanpakoon ajettu on ainiaaksi.
Aseita tääll' ei tarvita, ei täällä
tapella, vert' ei vuodateta, ketään
ei pakoiteta, omaatuntoa
kenenkään loukata ei, oikeutta
kenenkään sorreta ei. Rakkauden
tää valtakunta on. On rakkaus
sisällys aina ajatustemme.
Ja vapahasti vain on syntynyt
sovintokirjamme tää ihana,
lakimme loukkaamaton laadittu.
Sinetti pyhä siihen suudelmalla
on sulavalla painettu ja meidän
nimemme kultakirjaimilla ovat
sen alle lemmettäret sisätysten
ikuiseks vahvikkeeksi kutoneet. --
Yks vain on vielä mulla toivomus:
oi, jospa jatkuis kuolemaamme asti
näin rakkautemme retki! Jospa se
joluisi hiljaa näin, kuin tyyni joki
välitse kukkarantain, päilyessä
kesäisen päivän sinitaivahalta,
livertäessä lintuin lehtoloissa!
Oi, eikö totta, Afrosinjushkani,
ei silloin meidän surku saapua
lopulta ikionnen valtameren
rajattomille rantamille oisi?!
AFROSINJA.
Ihana kyllä haave, armahain,
mut pian haihtuvainen on se vain.
ALEKSEI.
Miks', omani? Ei saa se sitä olla.
Se meidän toteuttaa täytyy. Vaiko
jo jotain aavistat, taas pahaa tiedät?
AFROSINJA.
Ei tyyntä tuot' oo meille taivas suonut.
Vaellus tää kun päättynyt on vihdoin, --
niin onnellinen, vaikka onnetonkin, --
jo toimet toiset sua kotiin kaipaa.
Sielt' ystävies' äänen kuulen jo,
jo näen laajenevan heidän luvun,
kapina leimahtaa jo ilmituleen,
ei aikaakaan -- on tsaari tieltä poissa
ja hallitsijaks' itsevaltiaaksi
oot julistettu sinä -- Aleksei!
Ja silloin siellä rakentamaan sinä
käyt sitä rakkauden valtakuntaa,
jot' uneksit nyt täällä. Näet, siellä
pysyä voi se pystyssä, ei täällä.
Kun siellä maahas palautat rauhan
ja mielet tyynnytät, niin kiitollisna
käsillään sitte sua kantavat
alati alamaises. Tyytymyksen
kovalla kivijalalla kun seisoo
näin valtakuntas, järkyttää ei mikään
voi valta sitä. Silloin myöskään mikään
ei voima järkyttää voi lempeämme.
Kun tsaariks' olet noussut, Aleksei,
ja puolisonas rinnallas ma seison,
niin silloin vasta varmat olla voimme
ett' eroittamaan meit' ei maailmassa
kykene enää muu, kuin kuolo yksin!
ALEKSEI.
Ajatus outo! Afrosinjushkani,
sen kuulen sulta nyt?! Sä tiedäthän,
sit' että vieron ma.
AFROSINJA.
Sä näet, armas:
pakomme kestää yhä, -- kauemmaksi
meit' yhä viedään. Mitä tietää se?
Suo lankos' suopee yhä suojaa meille.
Isäsi käsiin sua jättämään
ei suostu konsaan hän. Ja sinun tähtes,
niin sanotaan, hän liitonkin on tehnyt
Englannin Yrjön kanssa, asevoimin
jos häntä uhkaamahan kävis tsaari.
Näin kaikki sua kannattavat. Mutta
kaikk' oisko turhaan sinun tähtes tehty?
Olisko turhat toimet ystävies,
jotk' eläneet vain sun on hyväksesi,
sun puolestasi henkens' uhraten?
Olisko turha munkin lempeni?
ALEKSEI.
Mit', Afrosinja, multa vaadit siis?
AFROSINJA.
Olethan itse kirjoittanut ennen
senaattoreille, yli-isällen
ja pyytänyt, he että suosiossaan
sun pitäisivät, muistaisivat sua
avullaan, kun sa kerran kotiin palaat.
ALEKSEI.
Vaan heilt' en tietoja oo saanut mitään
He elävätkökään? Ja hankkeens' ehkä
on mennyt kumoon? Unhottaneet ehkä
jo ovat mun?
AFROSINJA.
Sun tehtäväsi siksi
on heitä muistaa, muistutella nyt. --
Tää kirje kirjoittamas, jota kannan
jo kauan povellani, lähettää
on aika vihdoin. Tietä taattua,
sun äitis kautta, perille sen saamme.
Sa, niinkuin muistat, tässä ilmoitat
palata pian tahtovasi, käsiis
avulla liittolaistes ottaa vallan,
ja toimiansa riennättämään pyydät.
Tää sana heitä jälleen innostuttaa,
kehoitus työhön yhä kiihoittaa.
Tää lupaus siis heille lähetä!
On aika jo. Sen teet sä, Aleksei,
jos mua lemmit.
ALEKSEI.
Josko sua lemmin?!
Sun tahtos täytän, Afrosinjushkani,
ma vaikka tiedän, ett'en lupaustain
kykene täyttämäänkään. Tiedäthän...
AFROSINJA.
Mä tiedän vain: se Luojan tahto on.
Hän sulle kyllä kykyä ja voimaa
ajallaan antaa, suuremmaksi vielä,
kuin isäs on, sun hallitsijaks tekee.
Se ennustus on toteutuva varmaan.
Visusti uskon sen. -- Sun nimes vain
ja lähetämme tämän.
ALEKSEI (kirjoittaa alle).
Afrosinja!
Sun tähtes, lempemme ja uskos tähden!
Lähetä sitte! Onnemme ett' ehjä
alati oisi, sitä pyydän vain.
AFROSINJA.
Sit', Aleksei, en epäile nyt lain.
Se kasvaa hetkin yhä ehjemmäksi,
kuin honka, ylenee se yleväksi;
sen hurmaavan ma riemuhuminan
jo tuolta kaukaa kuulen korvissan',
kun tsaarin olet valtaistuimella
ja rinnallas saan sua ihaella.
(Lyö kämmeniinsä.)
IVAN (tulee).
AFROSINJA.
Ivan! Tää kirje Venäjälle oiti
sa toimita. Tien itse kyllä tiedät.
IVAN.
Sen tiedän. Hyvä.
(Alekseille.)
Teidän Korkeutenne!
Luoksenne pyytää päästä kreivi Daun.
ALEKSEI.
Kai jotain uutta kuulla saamme hältä.
AFROSINJA.
Ma poistun siksi aikaa.
(Menee oikealle.)
ALEKSEI (Ivanille).
Pyydä sisään!
IVAN (avaa oven kreiville ja poistuu).
KREIVI DAUN (tulee).
Mä häiritsenkö, Teidän Korkeutenne?
ALEKSEI.
Mä pyydän, rakas kreivi, ette suinkaan.
Olette aina tervetullut. Hyvä
on mieleni, kun luonani te käytte
puhelemassa. Kenties uutisia
minulle joitakin te vihdoin tuotte?
DAUN.
Sen arvasitte.
ALEKSEI.
Mieluisia vaiko...?
DAUN.
Halusti Teidän Korkeudellenne
sen soisin, vaan...
ALEKSEI (huolestuen).
Siis ei? -- -- Päinvastoin siis?
DAUN.
Rauhoittukaatte, Teidän Korkeutenne!
Ei vaaraa vielä. Keisariltahan
olette täällä turvan saanut. Hänen
luvattaan, teidän suostumuksettanne
ei tänne kenkään tunkeutua tohdi.
ALEKSEI.
Mut mitä merkitsee tää, rakas kreivi?
Kuink' ymmärrettävä on puheenne?
Tekeillä kuitenkin on jotain jälleen?
Jo tunnen -- -- aavistan sen. Mitä, kreivi?
DAUN.
Kun Teidän Korkeutenne tänne tuotiin,
pakosta tapahtui se. Oli tullut
isänne tietoon teidän keisarimme
olevan valtakunnan piirissä.
ALEKSEI.
Ja nyt? Hän ehkä paikankin jo tietää?
DAUN.
Se luultavaa on.
ALEKSEI.
Miten te sen, kreivi,
nyt tiedätte?
DAUN.
On kirje keisarilta
minulle tullut.
ALEKSEI.
Mik' on käsky siis?
On ehkä lähdettävä meidän jälleen?
DAUN.
Se vallassa on Teidän Korkeutenne.
Ilmoittaa Teille käskenyt on tsaari,
kaikk' että Teille anteeksi hän antaa,
jos kotihinne kohta palajatte.
Asua siellä saatte, missä itse
vain tahdotte. Mun hallitsijain Teille
viel' lupaa takuun, ettei pahaa mitään
oo Teille tapahtuva.
ALEKSEI.
Ei, -- ei koskaan.
En tahdo palata. Mä tiedän kyllä:
ei odotettavissa siellä hyvää
minulla mitään. Isäni ma tunnen.
En häntä usko. Lupaustaan hän
ei pidä, luvatkoonpa mitä tahaan,
ja sanastaan ei välitä hän lainkaan.
Paeta täältä meidän täytyy siis.
Ja keisar' ell'ei mulle turvaa suo,
ma paavin luokse lähden. Suojeleva
hän mua varmaan on. Kuin isänikin,
hän itsevaltias on, mutta häneen
enemmän luotan ma, kuin isääni.
Siis, rakas kreivi, meidän sallikaa
täält' oitis lähteä. Mä pyydän teitä.
DAUN.
Ma valitettavasti siihen lupaa
en ole saanut enkä suostua
siis voi ma.
ALEKSEI.
Kuinka? Eikö lupaa? Mitä
siis tehtävä on, kreivi, rakas kreivi?!
DAUN.
Voi Teidän Korkeutenne keskustella
isänne lähettilään kanssa, joka...
ALEKSEI.
... jo tänne saapunut on, niinkö vai?
DAUN.
Niin, Teidän Korkeutenne. Salaneuvos
Tolstoi on täällä, -- puheillenne pyrkii.
ALEKSEI.
Hänelle, kreivi, vastatkaa, mä etten
hänt' ota vastaan.
DAUN.
Anteeksi mä pyydän,
mut hallitsijaltain on mulla käsky
lähetti tsaarin puheillenne päästää.
ALEKSEI.
Asiat näinkö nyt on, kreivi hyvä?!
Tämäkö suoja satimeksi onkin
otuksen turvattoman muuttuva?
DAUN.
On tähän keskusteluun keisari
nyt myöntymähän ollut pakoitettu. --
Jos, Teidän Korkeutenne, Venäjälle
palata itse haluatte, Teitä
pidätä, tietysti, ei keisari, --
jos ette, -- väkisinkään ei hän laita.
Se käsketty on Teille ilmoittamaan,
kuin myöskin, että minun oltava
on läsnä keskustelussanne täällä.
Siis -- -- vastausta suosiollista
mä pyydän.
ALEKSEI.
Ennenkuin sen annan, tahdon
vain neuvotella Afrosinjain kanssa.
Se lienee mulle vielä sallittu?
Hänelle tahdon kaikki kertoa, --
häneltä kysyä. Mä, nähkääs, mitään
en ilman häntä tee. Me kaksi ollaan
eroamattomia aina, aina.
Odottakaa siis hetki vielä, kreivi!
(Poistuu oikealle.)
DAUN (ovesta vasemmalle).
Mä pyydän, Teidän Ylhäisyytenne.
TOLSTOI (tulee).
Vaan missä on tsarevitsh?
DAUN.
Hyvällä,
näköjään, Teit' ei tahdo luokseen päästää.
TOLSTOI.
Sen arvasin.
DAUN.
Siks hallitsijani
mä käskyn mukaan, ilman suostumusta
tsarevitshin nyt Teidät laskin tänne.
Hän kohta palaa. Vartokaamme kotva.
TOLSTOI.
Mä kiitän, kreivi hyvä. Kerran kun
näin pitkälle on päästy, niin -- sen toivon --
nyt hänen kanssaan kyllä toimeen tullaan.
DAUN.
Tuoss' ovatkin.
ALEKSEI ja AFROSINJA (-- nyt naisen pukuun puettuna -- tulevat
ja seisattuvat hämmästyneinä ovelle).
ALEKSEI (Tolstoille, tylysti.)
Jo täällä? -- --. Tahtoani
siis vastoin?! -- --
TOLSTOI.
Tsaarin käskystä, tsarevitsh.
Mun omakätisesti tämä kirje
Sinulle annettava oli.
(Antaa kirjeen.)
ALEKSEI (ottaa sen, lukee ja antaa sitte Afrosinjalle).
Minä
kreiville äsken vastaukseni
jo annoin. Ehkä tunnet jo sen? Sama
se nytkin on: en palaja.
TOLSTOI.
Tsarevitsh,
et silloin vielä tsaarin kirjettä
sa ollut lukenut. Mut nyt jo tiedät
sä hänen mielensä. On vieläkin,
kaikesta huolimatta, suopea
hän sua kohtaan. Sulle ojentaa
kätensä hän ja isän sylin avaa
sinulle kerran vieläkin. Hän toivoo
siis, että muuttava on mielensä
nyt hänen poikansa ja täyttävä
myös hänen toivonsa. Ja senpä tähden
minäkin tohdin toivoa, tsarevitsh,
sun että vastaukses sittenkin
nyt toinen on, kuin taannoin.
ALEKSEI.
Leppeistä
sanoista noista isäni mä äänen
jyrinän kuulen jo, jo näen hänen
vihansa välähdykset, jopa hänen
kätensä rautakouristuksen tunnen
ja edessäni ammoittaa jo tuossa
sylinsä avoimena hautana.
Siihenkö tahdot minun syöksymään?
Ei, elää tahdon vielä, kunnes mulle
elämä suotu on. Ja elämällein
tääll' olen keisarilta turvan saanut;
tääll' elää tahdon, tänne minä jään.
Se muuttumaton vastauksein on.
TOLSTOI.
Näin ollen ilmoitettava, tsarevitsh,
on sulle minun, että keisari
täss' asiassa luovuttanut on
nyt vallan tsaarille.
ALEKSEI.
Siis hänelle
vie vastaukseni!
TOLSTOI.
Ja tsaari mulle
soi vallan toimia, kuin asia
tää vaatii.
ALEKSEI.
Minun puoleltani siis
se harkitsemist' ensin vaatii. Toiste
lopullisesti vastauksein annan.
TOLSTOI.
Ei lykkäystä siedä tsaarin tahdon
täytäntöön pano.
ALEKSEI.
Päätöksessäni
mä pysyn myös.
TOLSTOI.
Siis -- tää on tsaarin käsky:
ei sinutta, tsarevitsh, täältä mennä,
suo seurata ja vartioida sua,
siks kunnes vankina sa täältä viedään.
AFROSINJA (heittäytyy Aleksein kaulaan).
Oi, taivas!
ALEKSEI (tarttuu kreivi Daunin käteen).
Kreivi, puolustakaa edes
te mua! Miksi ootte vaiti, kreivi?
Miks'ette sano, että mahdotonta
väkisin näin on viedä mua täältä?
Ei hän, ei tsaari eikä kenkään saa
minuhun koskea. Niin! Keisarihan
on väkivaltaa vastaan täällä turvan
luvannut meille, Afrosinjalleni
ja lapselleni, meille kaikille.
Vai kuinka, rakas kreivi, niinhän, niinhän?
DAUN.
Niin, Teidän Korkeutenne, keisari
oli turvan suonut teille vainon tähden.
Mut onhan tsaari vakuuttanut nyt,
ett'ei oo Teille pahaa tapahtuva,
jos palajatte takaisin. Näin ollen
mun haltitsijain vihaa synnyttää
välill' ei tsaarin tahdo, pojallensa
kun sovintoa, armoa hän tarjoo.
Siis teidän itsenne on välinne
isänne kanssa ratkaistava vain.
TOLSTOI.
Otollinen on hetki nyt, tsarevitsh.
Sinulle tsaari armon tarjoo, vaikka
sun liittolaistes murhan-aikeet ilmi
ovatkin tulleet. Armon sittenkin
hän tarjoo, vaikka lupauksillasi
sä hänet petit sekä loukkasit
paollas maasta pois. Ja jos nyt palaat,
rankaisematta sinut jättää hän;
jos et, niin ainiaaksi sinut kiroo
ja kavaltajaks julistaa. Ja silloin
sä tiedä, ett'ei käyttämättä jätä
hän mitään keinoja sua vangitakseen.
Niin, asevoimin sinut täältä noutaa.
On sotajoukot sitä varten valmiit,
Italiahan tsaari itse saapuu.
Valitse siis, mi sulle suotuisampi!
AFROSINJA (Alekseille).
Siis kaikk' on ilmi!
ALEKSEI.
Afrosinjushkani!
Sun neuvos?
AFROSINJA.
Armon kerran jos suo tsaari,
niin palaa, palatkaamme tietysti!
Mut yhdessä, -- ei muuten!
ALEKSEI.
Kultaseni!
Ei muuten! -- -- Hyvä. No. Me suostumme
Mut niin, ett' yhdessä me saamme olla,
ma, Afrosinjani ja lapsein, kaikki.
Vain sillä ehdolla. Muut' emme pyydä,
kuin että saamme kaikki yhdessä
asua maalla jossakin ja että
ei meitä eroiteta koskaan, koskaan.
TOLSTOI.
Se seikka tsaarin ratkaistava on,
ei mun. Ja käsky sitä paitsi mulla
tsarevitshin vain kanss' on neuvotella
tääll', -- eikä muiden.
(Afrosinjalle).
Siksi aikaa siis
sun, Afrosinja, pyydän poistumaan.
AFROSINJA (toivottomana Tolstoille).
Eroittaa meitä tahdotteko? Oi!
Sit' elkää tehkö, ette tehdä saa!
(Alekseille.)
Sa ethän salli sitä, armahani?!
Oi, ethän, ethän?!!
ALEKSEI.
Kultasein! En koskaan!
(Toistoille huutaen).
En koskaan! Kuuletko?! En koskaan, -- koskaan!
Me ennen kuolemme, kuin eroamme.
(Lapsen itkua oikealta.)
TOLSTOI.
Lapsenne itkee, kuulkaa!
AFROSINJA.
Lapsein! Niin.
Ma tulen, nupukkani. -- Hänkin huutaa,
rukoilee, pyytää. -- -- Heti, heti, tulen! --
Sun tänne tuon, niin kaikki rukoellaan,
meit' ettei eroitettaisi.
(Rientää oikealle).
TOLSTOI.
Tsarevitsh!
Sua kreivin asuntohon pyydän nyt.
On siellä jatkettava tehtävämme.
ALEKSEI.
Te menkää! Jäljestä me tullaan kohta,
minä ja perheeni, -- kaikk' yhdessä.
(Aikoo mennä oikealle).
TOLSTOI (asettuen oven eteen).
Sun edeltä on mentävä. Me muista
pidämme huolen sitte.
(Lyö kämmeniinsä. Vasemmalta astuu sisään neljä
sotamiestä, joista kaksi asettuu kummallekin
puolen ovea.)
ALEKSEI (hämmästyen).
Mitä tämä?!
Siis kuitenkin?
TOLSTOI (osoittaen vasemmalle).
Tsarevitsh, minä pyydän!
On käsky minun täytettävä: teidän
on erottava naisestanne heti!
ALEKSEI.
Nyt täysi kärsimysteni on malja.
Siis kuollakaan ei yhdess' ole suotu!
(Purskahtaa itkuun ja peittää kasvonsa käsiinsä.)
Jumala! Miksi minut ylönannoit?!
(Menee hoiperrellen vasemmalle. Kaksi sotamiestä seuraa.
Kaksi jää edelleen oven viereen vartioimaan).
TOLSTOI.
Mä kiitän, kreivi! Selviytyvän näin
näkyvät hallitsijoittemme välit.
(Menee myös vasemmalle.)
DAUN (seuraa).
KIKIN (syöksyy kotvasen kuluttua terassin kautta sisään
Rjumjantsovin ja kahden sotamiehen takaa ajamana).
Tsarevitsh, paetkaa! Miss' on tsarevitsh?!
RJUMJANTSOV (sotamiehille).
Vangitkaa hänet!
(Rjumjantsov ja sotamiehet käyvät Kikinin kimppuun,
joka iskee Rjumjantsovia tikarilla).
KIKIN.
Tuoss' on sulle, konna!
RJUMJANTSOV.
Äh! -- - -- Käsivarteen onneks' osuit, roisto!
(Tikari putoaa Kikinin kädestä ja hän vangitaan.)
AFROSINJA (lapsi käsivarrellaan on syössyt sisään huoneeseen.)
Rukoillaan kaikki yhdessä. -- -- -- Oi! Taivas!
Haa! Missä?! Missä on tsarevitsh, missä?!
KIKIN.
Tää kavallust' on. Petetyt me oomme.
AFROSINJA (aikoo juosta vasemmalle.)
Me tullaan, isä, tullaan yhdessä -- --
(Sotamiehet estävät häntä).
RJUMJANTSOV.
Nimessä tsaarin pidätän mä teidät.
Tsarevitsh itse vangittu jo on.
AFROSINJA (kirkaisee ja vaipuu maahan oven suuhun).
Viides näytös.