Huone Vjasemskin talossa. Perällä luukuilla varustetut
ikkunat. Oikealla eteisen ovi, vasemmalla toinen ovi
sisähuoneisiin. Etualalla, oikealla puolella, pitkä pöytä
maljoineen, kannuineen. Pöydän ääressä istuvat juomassa
Kikin, Gljebov, Stsherbati ja Dubrovski.
KIKIN. Niin, ystävät ja veljet. Sepä keino se vihdoin tepsi. Tsarevitsh
on kuin onkin meidän nyt.
DUBROVSKI. Ja sinun on ansiosi, Sasha. Juon terveydeksesi.
KIKIN. Kiitos, Fedja! (Kiertää kätensä Dubrovskin kaulaan ja suutelee
häntä.) Kiitos! Minä kyllä juon. Kas noin! Juomasta minä en koskaan
kieltäydy. Mut ansio, niinkuin sinä sanot, se ei ole kuitenkaan minun,
vaan Frosjan. Niin juuri. Sillä jos ei hän olisi niin saakelin kaunis
ja niin perhanan viisas, niin ei tuumasta olisi tullut tään
taivaallista. Ei olisi, ei koskaan, sen minä sanon. Juokaamme, ystävät
ja veljet, nyt siis hänen terveydeksensä! Hänen kauneutensa,
viisautensa ja terveytensä malja!
STSHERBATI. Sen maljan minä ensimäisenä tyhjennän, -- -- vaikka
sydäntäni kirveleekin.
DUBROVSKI. Ha-haa! Sen uskon, Senjka. Sillä etpä sinäkään ole aivan
välinpitämättömästi Frosjaa silmäillyt.
KIKIN. Roskaa, ystävät, on akkaväki. Mutta toista on tämä malja. Se ei
ole huikentelevainen koskaan, -- pysyy aina yhtä vakavana ja
uskollisena. Kas noin! Äsken juuri se oli tyhjä ja nyt se on täysi
jälleen. -- Niin, mitäs minä a'oinkaan sanoa? Niin, ja vähempi se ei
ole isä Jakovinkaan ansio tässä asiassa. Taitavalla puheellaan on hän
osannut tsarevitshin taivuttaa. Afrosinja, hän on vaikuttanut sydämmeen
ja isä Jakov -- päähän. Juokaamme siis isä Jakovinkin terveydeksi!
DUBROVSKI. Tietysti. Sekin malja on juotava.
GLJEBOV. Ja pohjaan! Eläköön isä Jakov ja kasvakoon hänen partansa aina
napaan asti!
(Naurua ja hyväksymistä.)
(Vasemmalta tulevat Vjasemski, Dolgoruki,
veljekset Naryshkin ja Lopuhin.)
DOLGORUKI. Jo riittää, ystäväni! Jos näin jatkatte, niin tsarevitsh
tullessaan jo tapaa jok'ikisen sorkan penkin alta.
KIKIN. Tavatkoon, ruhtinas Vasili Vladimirovitsh, tavatkoon! Siellähän
hän on usein itsekin loikonut meidän vieressämme.
LOPUHIN. Vaan asiamme se ei nyt enää jouda penkin alle.
GLJEBOV. Ei, Abraham Feodorovitsh, ei. Se on totta. -- (Kikinille.)
Sinä, Sasha, mene nyt ja pane kotvaksi aikaa maata! Pienen levon olet
jo kyllä vaivoistasi ansainnut.
VJASEMSKI. Niin, tule, ystäväni, tule, -- minun vuoteeseni!
KIKIN. Maatako, setä Nikifor Kondratjevitsh? No, mennään! Maata minä
lähden mielelläni, mutta vähäksi aikaa. Se ei haittaa, ei se haittaa,
setä Nikifor Kondratjevitsh, ei ollenkaan. Mennään, mennään!
VJASEMSKI (saattaa Kikinin sisään).
LOPUHIN.
Niin on, kuin sanoin, ruhtinaat, bojaarit.
Ei jouda asiamme penkin alle!
Jo riittää tätä menoa! Näät, talot,
kylätkin kokonaiset autioiksi
näin käyvät, miehemme kun meiltä viedään
ja veroja vain niskoillemme pannaan.
Ja mitä varten? Kaupunkien uutten
ja laivain rakennuksiin. Niinkuin niittä
ei yhtä hyvin toimeen tultais nyt,
kuin ennenkin.
DOLGORUKI.
Niin. Vaan ei siinä kylliks',
ett' omaisuutemme, -- jo kunniakin
otetaan meiltä. Lapsia bojaarein
matruuseiks, sotamiehiks kirjoitetaan
ja meidän rinnallemme kaartiin nousee
upseereiks penikoita alhaisten.
Se liikaa jo, bojaarit, on!
SEMEON NARYSHKIN.
Se on
jo piru tiesi mitä!
(Yleistä nurinaa.)
LOPUHIN.
Kaikkialla
käy siten jo. Ja niinkuin mekin nyt,
nurisee papit, nurisee myös kansa.
Miljoonia on, jotka meidän kanssa
vetävät yhtä köyttä, mutta tsaari
sittenkin muutamine miehinensä
vie voiton puolellensa.
IVAN NARYSHIN.
Sillä me
vedämme huonosti.
LOPUHIN.
Ei, ei, vaan siksi,
ett'emme vedä ollenkaan. Me vain
nuristaan, napistaan ja puhellaan
ja pakistaan, vaan toden totta emme
tee mitäkään.
GLJEBIN.
Niin oikein. Mutta nyt
me kaikki voimat liikkehelle pannaan.
DUBROVSKI.
Hyvät ja pahat.
STSHERBATI.
Muu ei auta enää.
LOPUHIN.
Niin, turhaan odotamme pelastusta
omatta avuttamme. Turhaan me
uskomme ennustukseen. Sillä Pietar'
ain' elää vielä. Ruumis rautainen,
kuin hänen, itsestään ei murru kohta.
DOLGORUKI.
Mik' on siis neuvos?
LOPUHIN.
Tämä: kun tsarevitsh
nyt yhtynyt on meihin, yllytämme
kaikk' ilmikapinahan -- etupäässä
on sotaväki meille voitettava --
ja lopun teemme tästä vallasta.
Ei tule loppu siitä, ennenkuin
on poissa -- pää.
GLEBIN.
Ei tule.
MUUT (paitsi Dolgorukia).
Ei, ei tule.
LOPUHIN.
Ei sitte vieläkään. On tsaaritar
nykyinen suljettava luostariin
ja entinen -- mun sisareni -- sieltä
vapaaksi saatava, kun Aleksei
on valtaistuimelle asetettu.
Ja Menshikov, -- on hänen tiensä tietty.
Se minun tuumani. Jos kell' on toinen
parempi sitä, lausukoon sen julki!
GLJEBIN.
Minunkin se on mieleni.
DUBROVSKI.
Ja minun.
STSHERBATI.
Ja minun myös.
I. NARYSHKIN.
Se kyll' on hyvä keino --
S. NARYSHKIN.
-- jos onnistuu se.
DOLGORUKI.
Niin. Sill' yks' on vika.
LOPUHIN.
Ja mikä?
DOLGORUKI.
Ett' on vähän vaarallinen. --
Näät, ennenkuin se pää on poissa, on
kapina, ehkä, ilmi saatu jo
ja omat päämme riippuu hirsipuussa.
LOPUHIN.
Mik' on sun neuvos' sitte?
DOLGORUKI.
Ystäväni!
Jos kerran pää on poikki lyötävä,
niin yhden tehtävä se on. Ken teistä
sen ottaa tehdäksensä? -- Ootte vaiti?
Varalla sitte toinen ehdotus
on mulla vielä. Eikö käännyttäisi
aluksi anomuksin tsaarin puoleen?
Hän ehkä järkihinsä vielä palaa,
jos rukoellen häntä neuvomme,
parempaan kehoitamme.
LOPUHIN.
Ruhtinas
Vasili! Ei. Ei auta se. Se keino
on turha, lapsellinen. Turmioon
se suoraa tietä vie.
GLJEBIN.
Ei auta puheet.
Se nähty on.
MUUT.
Ei auta. Toimeen! Työhön!
VJASEMSKI (tulee).
AFROSINJA (seuraa häntä juhlapukuun puettuna ja kantaa maljaa
hopeaisella tarjottimella).
VJASEMSKI.
Tsarevitsh isä Jakovin kanss' saapuu.
Tervehtikäämme häntä maljoin nyt,
bojaarit, ruhtinaat!
(Täyttää pöydällä olevat maljat,
jotka kaikki ottavat käsiinsä.)
DOLGORUKI.
Se tehkäämme!
Ja asiamme hänen kanssaan sitte
me ratkaiskaamme.
ALEKSEI ja IGNATJEV (tulevat).
VJASEMSKI.
Sua tervehdimme,
tsarevitsh Aleksei Petrovitsh. Kauan
tsarevitsh eläköön!
("Eläköön"-huutoja.)
Suvaitse ottaa
käsistä Afrosinjan malja tää,
tsarevitsh! Tytär mulle, leskelle,
lapsettomalle on hän. Rakkahani
vieraalle rakkaimmalle taloni
parasta tarjoo.
ALEKSEI (ottaa maljan).
Kiitän sua, Nikifor
Kondratjevitsh! Ja kiitos, Afrosinja!
Juon teidän terveydeksenne, ja teidän,
te ystäväni, ruhtinaat, bojaarit!
(Juo.)
Niin, nyt oon seurassanne, -- nyt oon teidän.
Niin olen onnellinen, että teidät
saan nähdä nyt, ja sinut, Afrosinja!
AFROSINJA (luo katseensa maahan).
ALEKSEI.
Panitko ovet lukkoon, isä Jakov?
IGNATJEV.
Tsarevitsh, kyllä.
ALEKSEI.
Katsohan, Nikifor
Kondratjevitsh, ett' ovet kaikki hyvin
on teljetyt.
VJASEMSKI.
Saat olla huoleti,
tsarevitsh! Kenkään meitä häiritä
ei uskalla.
(Poistuu ja palaa hetkisen kuluttua.)
LOPUHIN.
Voit meihin luottaa aina.
DOLGORUKI.
Henkemme uhraamme sun puolestasi.
MUUT.
Niin, henkemme sun puolestasi aina!
ALEKSEI.
Sen tiedän, rakkahani. Kiitän teitä,
te, ystäväni! Tekin tiedätte
jo, miksi olen tullut. Rikkonut,
näät, olen välit isäni ma kanssa
ja teihin liittynyt.
IGNATJEV.
Tsarevitsh, meidän
olethan -- koko maamme -- ainut toivo.
S. NARYSHKIN.
Sua kauan olemme jo kaivanneet.
DOLGORUKI.
Niin, äskenkin jo neuvoteltiin siitä,
mit' oisi tehtävä.
LOPUHIN.
Vaan päätökseen
ei päästy.
GLJEBIN.
Johtajaks, tsarevitsh, meille
rupea sinä!
MUUT.
Johtajaksemme!
Niin, johtajaksemme!
DUBROVSKI.
Ja tsaariksemme!
STSHERBATI.
Eläköön tsaari Aleksei Petrovitsh!
("Eläköön"-huutoja.)
ALEKSEI.
Ei, kuulkaa!... Sallikaa mun!... Johtajaksi
en kelpaa, kykene... Te neuvotelkaa
ja päättäkää, niin päätöksenne kyllä
mä sitte hyväksyn.
DOLGORUKI.
Tsarevitsh, turhaan
sä kieltäydyt! Sä olet viisaampi
kuin isäsi, ja ihmistuntemusta
sinull' on enemmän kuin koskaan hällä.
IGNATJEV.
Niin minäkin oon aina sanonut.
I. NARYSHKIN.
Tsarevitsh, niin, et epäröidä saa!
LOPUHIN.
Ja toimeen, toimeen ruveta sun täytyy.
DUBROVSKI.
Ja tsaariksemme!
MUUT.
Tsaariksemme, niin!
ALEKSEI.
No, hyvä, hyvä! Tsaariksenne kyllä
rupean sitte. Minä lupaan sen.
Ja sitte, kun ma tsaariks' olen tullut,
niin kaikki teen mä, mitä tahdotten.
Tai ei, te kaikki tehdä saatte, kaikki,
mit' itse tahdotte. Mä, nähkääs, en
rakasta käskeä ja hallita,
en touhua ja puuhaa rakasta;
asua kaupungissakaan en tahdo,
vaan maalla, maalla. Sinne muuttaakin
ma tahdon. Tuonne Kurovitskajaan --
omalle tilalleni siirryn. Minä
ja Afrosinja sinne muutamme,
me yhdessä. Ja yksinäisyydessä
ja hiljaisuudessa me siellä sitte
elämme yhdessä. Niin, Afrosinja?
AFROSINJA.
Tsarevitsh, niinkuin tahdot sa.
ALEKSEI.
No, niin.
Mut nyt, mun rakkaat ystäväni, nyt,
kun minä jo oon päätökseni tehnyt
ja teihin liittynyt, niin toimiminen
on teidän puolestanne. Teidän nyt
on päätettävä, miten tsaariksenne
ma tulla voin. Siis menkää, neuvotelkaa
ja päättäkää, ja päätöksenne sitte
kun olen hyväksynyt, toimikaa!
Niin, tuonne sivuhuoneeseen te menkää
ja neuvotelkaa! Sillä aikaa täällä
me Afrosinjan kanssa neuvotellaan.
LOPUHIN.
Mut näinhän koko tästä asiasta
ei tule mitään.
ALEKSEI.
Tulee kyllä, eno,
jos te vain päätätte. Te älkää olko
niin kovin saamattomia. Ja tehkää
nyt niin, kuin pyydän. Tehän sanoitten,
ett' teihin luottaa voin. No?!
S. NARYSHKIN.
Mitäs meidän
on muuta tehtävä?...
VJASEMSKI.
No, ruhtinaat,
bojaarit, ehkä mennään?...
DOLGORUKI.
Kun tsarevitsh
niin käskee, niin...
ALEKSEI.
Ei, ruhtinas Vasili
Vladimiritsh, en minä käske; minä
vain pyydän teitä.
I. NARYSHKIN.
Parasta on sitte...
LOPUHIN.
No, mennään, mennään!
MUUT.
Mennään, mennään sitten!
(Menevät sisälle.)
ALEKSEI (heidän jälkeensä).
Mut rakkaat ystäväni, päättäkää
ja välttämättä! -- No, nyt, Afrosinja,
me ollaan kahdenkesken taas ja nyt
me saamme neuvotella. Näetkös,
ma tahdoin sulle kertoa, ett' isäin
vihittää munkiks tahtoo minut, mutta
ma sit' en tahdo. Niin, en tahdo -- koskaan.
Sinuthan juuri olen löytänyt,
sydämes' saanut. Nytkö pitäis jo
sinusta erota? Ma siksi, näet,
isääni vastaan noussut olen, siksi
nyt päätettäv' on, mit' on tehtävä.
Näät, tyytymättömiä kaikki ovat
isäni hallitukseen. Kaikki hänet
pois saada tahtovat ja minut tsaariks.
Ja sitte onnellisna elää saamme.
Mut miten on se tehtävä? Niin, miten
sa luulet heidän tuolla päättävän?
Sa luuletko, ett' on hän murhattava?
Niin päättävätkö, Afrosinjushkani?
Sen luuletko sa myös?
AFROSINJA.
Oi, en mä tiedä,
tsarevitsh.
ALEKSEI.
Niin. Ei auta enää muu.
Sen täytyy tapahtua. Sitte tulen
ma tsaariksi ja sitte, sitte sinut
saan omakseni --
(Kolkutusta ulko-ovella.)
-- omakseni... Hä?!
(Hypähtää ylös.)
Sa kuulitko?!
AFROSINJA.
Niin, tuolla kolkutettiin.
(Toinen kovempi kolkutus.)
ALEKSEI.
Mit' on se?!
AFROSINJA.
Kuka siellä lie?
(Huutaa ovesta vasemmalle.)
Nikifor
Kondratjevitsh! Bojaarit, ruhtinaat!
KAIKKI (rientävät esille, heidän jälessään viimeiseksi myöskin Kikin
ikäänkuin typerryksissä).
AFROSINJA.
Ovella kolkutetaan.
(Kolmas vieläkin kovempi kolkutus.)
-- Kuuletteko?!
ALEKSEI (asettuen suojelevasti Afrosinjan eteen).
Niin, kuulitteko, kuulitteko nyt?
(Kaikki paljastavat aseensa.)
VJASEMSKI (ovelta oikealle).
Ken siellä? Kuka taloani häirii?
ÄÄNI (ulkoa).
Avatkaa! Tsaarin nimessä! Tsarevitsh
tääll' onko? Etsitään tsarevitshia!
VJASEMSKI.
Ei ole täällä -- ei.
ÄÄNI (ulkoa).
Ei ole totta.
(Ikkunaluukku reväistään auki ja ikkunaan
ilmestyy upseerin pukuun puettuna:)
BAHMEOTOV.
Nimessä tsaarin! Kruununprinsessa
on kuollut.
(Kaikki, jotka aikovat hyökätä Bahmeotovia vastaan,
vetäytyvät takaisin, panevat aseensa tuppeen ja
ristivät silmänsä.)
VJASEMSKI.
Mutta kuinka uskallat
näin tulla tänne...?
BAHMEOTOV (laskeutuen sisään huoneeseen).
Anteeksi, Nikifor
Kondratjevitsh, mä pyydän. Mutta tsaarin
on käsky etsiä tsarevitshia.
Hän onhan täällä?
ALEKSEI (astuen esiin).
Mit' on tapahtunut?
BAHMEOTOV.
Jumalan tahdosta sun puolisosi,
tsarevitsh, heitti henkensä.
ALEKSEI.
Charlotte?!
Vai kuoli?! Aa! Mä sitä odotinkin. --
Saat mennä. Minä tulen.
BAHMEOTOV.
Viipymättä,
tsarevitsh, sinut tsaari tulemaan
on käskenyt. Sua vaunus' odottavat.
ALEKSEI.
No, hyvä! Mene, mene! Tulen oitis.
BAHMEOTOV (luoden tarkastavaisen katseen jokaiseen).
Hyvästi, ruhtinaat, bojaarit! Anteeks
ma pyydän, että teitä häiritsin.
Mut täyttänyt oon käskyn vain. Nikifor
Kondratjevitsh, suo anteeks', -- hyvästi!
(Merkitsevästi Afrosinjalle.)
Näkemään asti!
(Menee oikealle.)
ALEKSEI.
Ystäväni, nyt
ma olen vapaa. Afrosinja, nyt
ei munkiks' ehkä tarvitsekaan mennä.
Näkemään asti siis! Ja, ystäväni,
ma toiste keskustelen kanssanne,
mitenkä nyt on tehtävä.
DOLGORUKI.
Tsarevitsh,
sua emme heitä.
IGNATJEV.
Haltuun Jumalan!
KAIKKI.
Tsarevitsh, Herran haltuun!
ALEKSEI.
Hyvästi!
(Menee.)
AFROSINJA (Vjasemskille).
Hukassa ollaan kaikki nyt, Nikifor
Kondratjevitsh, ja hukassa tsarevitsh!
VJASEMSKI.
Niin, epäiltyjä oomme, ruhtinaat,
bojaarit.
KIKIN.
Bahmeotov vaarallinen
on meille kovin.
IGNATJEV.
Ilmiantaa meidät
hän voi, ja tuumamme on rauennut.
LOPUHIN.
Siks juuri nyt se ei saa raueta.
MUUT (paitsi Dolgorukia).
Ei saa, ei saa.
GLJEBIN.
Vaan pian pantava
on toimeen.
LOPUHIN.
Mutta Afrosinja ensin
on turvaan saatettava. Meidät yhä
tsarevitshiin hän yhdistää ja hän
taas taistelumme kilpi on ja määrä.
KIKIN.
Mun mielestäni Kurovitskajaan
pitäisi Afrosinja viedä.
LOPUHIN.
Oikein.
VJASEMSKI (Kikinille).
Ja sinä hänet sinne saattaa saat.
DOLGORUKI.
Vaan entäs sitte?
GLEBIN.
Hirteen taikka voittoon!
MUUT (paitsi Dolgorukia).
Niin, hirteen taikka voittoon!
S. NARYSHIN.
Keskitielle
näin emme jäädä voi.
MUUT (paitsi Dolgorukia).
Ei. Emme. Emme.
LOPUHIN.
Kapinaan saatava on sotaväki.
Kuin kulovalkea siis levitköön
miehestä mieheen tuumamme ja sitte...
niin -- sittepähän nähdään, mitä tehdään.
MUUT.
Niin, oikein. Hyvä.
DOLGORUKI.
Koetellaan sitte!
Kolmas näytös.