Huone tsaarittaren puolella. Perällä ja oikealla ikkunat.
Vasemmalla kaksi ovea. Katarina istuu etualalla ikkunan
vieressä. Menshikow seisoo vähän matkan päässä hänestä.
KATARINA.
Ja sitte ruhtinaani?
MENSHIKOV.
Lattialta
tavattiin tunnotonna puolisonsa.
Tsarevitsh taas, hän isä Jakovin
kanss' oli nähty lähtevän.
KATARINA.
Ja nyt,
kuin on Charlotten laita?
MENSHIKOV.
Tointumaan
hän vihdoin oli saatu, mutta kovin
on heikko. Vasemmassa kyljessään,
kuin neulain, pistelevän valittaa.
KATARINA.
Pitempi sairaus siis ehkä vielä,
kuin suru meille hänen kuolemastaan?
MENSHIKOV.
Sydämen kouristus, -- niin lääkärit
sanoivat, -- hänestä jo kohtakin
voi tehdä lopun.
KATARINA.
Silloin vihdoin saisi
poloinen poika rauhan.
MENSHIKOV.
Tsaaritar!
Kovinpa häntä säälit!
KATARINA.
Lienemme
jo kaikki saaneet kylliksi Charlotten
tunteellisuudesta. Niin, tuskin kaipais
hänt' enää tsaari edes, joka aina
miniätänsä niin on hellinyt.
MENSHIKOV.
On siihen hellyyteen vain yksi syy:
parempaa pojanpoikaa toivonut
hän on, kuin omans' on.
KATARINA.
Vai luulet niin?
MENSHIKOV.
Mut nyt sen toivon turhaks jo ma luulen.
KATARINA.
Niin suokoon taivas sekä anteeksi
mun toivomukseni!
MENSHIKOV.
Ja, tsaaritar,
sinuss' on sitte tsaarin ainut toivo.
Sinuhun hän ja koko valtakunta
odottain luopi hartaat katsehensa.
KATARINA.
Tää viesti, ruhtinas, -- ma sulta sitä
en salaa, -- sydämeltään raskahimman
vieritti kiven. Ensi hyvityksen
on saanut itserakkauteni nyt.
Niin, -- valoisalle tiellein on Charlotte,
kuin musta pilvi, synkän varjon luonut.
Iloisna tsaarin vieress' seisoessain,
se, näet, yksi pilkku himmentänyt
on vain mun onnein. Sillä siitä saakka
kuin tsaari minut puolisokseen otti,
se hartain toivoni on ollut, että
hänelle pojan lahjoittaa mä voisin, --
paremman perillisen, kuin on hällä.
Sit' iloa ei taivas kuitenkaan
oo vielä suonut: -- tsaarille ja mulle.
Oi, varmaan oisi meidän rakkautemme,
onnemme silloin liian suuri ollut! --
Tsarevitsh nai ja näin Charlotte oli
se urpu, josta tsaari puhkeavan
odotti aatteittensa kaunihimman,
halutun kukkasen. Sit' aavistin,
sen tunsin kyllä. Oo! Ei suinkaan minuun
vähentynyt oo tsaarin rakkaus.
Ei kateutta, mustasukkaisuutta!
Se oisi naurettavaa, ruhtinas.
Mut täällä, sydämeni juuria,
alati jäytää, jäytää tuima tunne,
kuin toukka pimeässä piilevä!
Olenhan minä tsaarin puoliso
ja onhan minun jälkeisilläin yhtä
suur' oikeus, -- ja ehkä suurempikin, --
kuin tuolla Blankenburgin prinsessan
on sikiöllä, kerran istua
mun rakkaan Pietarini istuimella.
Mut soisko taivas hänelle sen onnen,
jot' ei se mulle suonut?! Riistäisikö
hän sydämeltäni sen ilon, joka
ois sille tuleva?! Ja riistäisikö
hän ehkä enemmänkin?! Ei! Se ei
oo mahdollista, ei oo mahdollista!
MENSHIKOV.
Ja ei saa tapahtua.
KATARINA.
Niin. Se ei
saa tapahtua. Sinä ruhtinas,
sä minut hyvin ymmärrät. Sa aina
oot, tsaarin jälkeen, sydämeni lähin.
Siks' olen nytkin kaikki puhunut
sinulle suoraan. Siksi tuomas viesti
ilosta niin sai syömein sykkimäänkin.
MENSHIKOV.
Ilosi täydelliseks tulkoon, -- tämä
mun sydämeni toivotus on! Mutta
jos taivas korjaakin Charlotten nyt,
ei kuitenkaan oo pelkos päättynyt.
Niin kauan kuin tsarevitsh sun on tiellä,
iloas aina vaara uhkaa vielä.
KATARINA.
Se aikanansa kyllä torjutaan.
MENSHIKOV.
Se aikaisemmin, kuin oot luullutkaan,
on tullut. Tuskin henkensä Charlotte
on heittänyt, kuin jo tsarevitsh toisen
on löytänyt.
KATARINA.
Ja mistä tiedät sen?
MENSHIKOV.
Sanoista arvaan tämän kirjehen.
Se lue!
(Antaa Katarinalle kirjeen.)
KATARINA (katsahdettuaan siihen, repii sen rikki).
MENSHIKOV.
Mitä teetkään, tsaaritar?!
KATARINA.
Ei merkitystä ole sillä mitään.
Se vaikutuksensa on tehnyt jo.
MENSHIKOV.
Ja kiertokulkunsa siis myöskin, niinkö?
Se lähtökohtaansa on palannut,
jos olen oikein arvannut?
KATARINA.
Sen olet.
MENSHIKOV.
Edessäs seisoessain, tsaaritar,
mun ihmettelyin yhä kilpailee
suuruudest' uteliaisuuden kanssa.
Palkinto tästä keksinnöstäs saada
pitäisi sun.
KATARINA.
Sen saakoon, joka tuon
paremmin ansaitsee. Sun toimeksesi
täytäntöönpanon jätän, ruhtinas.
(Lyö kämmeniinsä.)
PALVELIJA (tulee etumaisesta ovesta).
KATARINA. Hän tulkoon sisään!
PALVELIJA (menee).
BAHMEOTOV (astuu sisään).
MENSHIKOV.
Bahmeotov!
KATARINA.
Tässä
tää nuorukainen! Silmittömästi
hän rakastunut on ja toivonsa
tulisin myös on rakastettunsa
vaimokseen saada. Minä hänelle
luvannut olen, että tehdä tahdon,
min voin ma, hänen puolestansa. Mutta
sun apus, ruhtinas, on mulle tarpeen
täss' asiassa. Jos sen mulle suot
ja perillen viet asian, kuin pitää,
niin sinun toivomukses mukaan kyllä
mun iloni on täydellinen silloin.
MENSHIKOV.
Näin hienosti ja ylevästi näin
ken muu, kuin sinä, suuri tsaaritar,
ois ajatella voinut, -- toimia?!
Vähimmän viittaukses käsittäen,
en mitään keinoja oo säästävä
sun hyväksymisesi saavuttaaksein
ja pysyäksein yhä suosiossas.
KATARINA.
Sen uskon, ruhtinas. Mä teidät jätän.
(Menee peremmällä olevasta ovesta.)
MENSHIKOV.
Vai niin?! -- Vai sinä?! -- Mutta asiasta
oletko aivan varma?
BAHMEOTOV.
Sinun armos,
ma enkö Afrosinjan vartta oisi
vaikk' alta munkinkaavun tuntenut?!
Ma annan pääni, että hän se oli,
kuin uhraan henkein aina hänen vuokseen.
MENSHIKOV.
Sanotaan: "rohkeudella kaupunkeja
valloitetaan". Sä sitä tapaa käytät.
Se kyll' on hyvä -- toisinaan. Sä luulet,
Jumala rohkeata auttaa aina?
BAHMEOTOV.
Mä siihen luotan, tsaarittaren sanaan
ja -- sinuun, armollinen ruhtinas.
MENSHIKOV.
Sanan, min antoi sulle tsaaritar,
oot ansainnut, mut määräs saavuttaakses
sa olet puolitiessä vasta. Minä
sun luonteestasi näen, ettet tyydy
sä siihen jäämään. Perillen sä kyllä
siis päästä voit, jos itse tahdot vain.
BAHMEOTOV.
Ma nytkin sinun armos käskyä
halusti käyn, kun vie se määrähäni.
MENSHIKOV.
No, hyvä. Kuule, Jakov: tiedätkö,
todella että rakkauden suhde
tsarevitshill' on Afrosinjan kanssa?
BAHMEOTOV.
Jos sit' en pelkäis', uskoisi jo varmaan,
en tätä tietä oisi konsaan käynyt.
MENSHIKOV.
Mua säälittää, mut tiesi nousee pystyyn.
BAHMEOTOV.
Mitenkä, ruhtinas?...
MENSHIKOV.
Tsarevitsh -- sinä!
Ja millä oikeudella tahdot sinä
tsarevitshilta voiton viedä? Kovin
on tokinainen mielesi. Vai onko
sinulle tehty vääryyttä? Vai onko
hän muuten ketään vastaan rikkonut? --
Sa olet vaiti? Sä et vastaa mulle? -- --?
Sinulla siis ei ole syytä mitään?
BAHMEOTOV.
Ei, sinun armosi, -- ei moista mitään.
MENSHIKOV.
Sun rakkautes?! Ha-haa! On liian vähän.
-- No, -- siis? Jos toinen sinun tielläs on,
perille pääsemästä sua estää,
mit' on sun silloin muuta tehtävä,
kuin käännyttävä --?
BAHMEOTOV.
Sekö, ruhtinas,
siis käskys on?
MENSHIKOV.
-- tai syrjäytettävä
on toinen.
BAHMEOTOV.
Kehoitatko siihen mua?
MENSHIKOV.
Jumala varjelkoon! Mit' uskallat?
BAHMEOTOV.
Siis pääsyä ei mitään. Elämäni
on mennyt, -- kaikki, minne katsoisinkin.
(Pitkä äänettömyys.)
MENSHIKOV.
Jos katsot tietäs taaksepäin, niin alas
se viettää; eteenpäin jos katsot, -- ylös
nopeesti nousee se.
BAHMEOTOV.
Mut hirsipuuhun.
MENSHIKOV.
Tai arvoon...
BAHMEOTOV.
Kuinka, sinun armos?
MENSHIKOV.
Jos taitavasti kuljet.
BAHMEOTOV.
Ruhtinas,
sinunko avullas?
MENSHIKOV.
Kun valitset
sa oikein ties.
BAHMEOTOV (mietittyään).
Sen olen.
MENSHIKOV.
Minkä siis?
BAHMEOTOV.
Ei vaalin varaa mulla. Eteenpäin
ma tahdon. Neuvoasi seuraan.
MENSHIKOV.
Hyvä.
Sa rakkautta vain tsarevitshin
ja Afrosinjan suhtehessa vaanit, --
ma -- muutakin. On syytä luulla, että
kätyri on hän tyytymättömään, --
salainen lanka, joka heidät liittää
ylemmä vain. Ja noita tsaarin, meidän
vihollisia yhtä paljon kansan,
bojaarein joukoss' on, kuin heitä piilee
myös pitkän parran, mustan kaavun alla.
Ken? -- mitä? -- missä toimii? sitä tietää
on tarvis nyt. Ja saatava on selko
etenkin, onko perää luulossani,
ett' tahtovat tsarevitshinkin jo
he vietellä. Sä tähän toimeen, nään mä,
sopivin olet mies.
BAHMEOTOV.
Ma parastani
koetan, armollinen ruhtinas.
MENSHIKOV.
No, siis. Jos, todella, vain niin on laita
kuin luulet sa, en mitään sille voi, --
on työsi mennyt hukkaan. Mut jos taas
on niin, kuin minä uskon ja jos sinä
todistaa voit sen, että kilpailijas
sekaantunut on heidän liittohonsa,
niin olet määräs saavuttanut silloin
ja kaksin kerroin: arvon, kunnian
ja palkinnon, min lupas tsaaritar.
Sä ymmärrät?
BAHMEOTOV.
Sun armos, mitä käsket
mun tehdä siis?
MENSHIKOV.
Kuin haukka, kaikkialle
sä lennä, vaaniskele, kuulostele
ja saalihin kun löydät, tieto mulle
siit' oitis tuo. Sun rohkeutesi tähden
ja toimehes sua yhä rohkaistaksein
upseerin-olkaimet ma sulle hankin,
ja tänään vielä. Toivon, ett'ei mun
sinulta niitä tarvis ole riistää.
Tää arvon ensi aste sinut vieköön
ylemmä arvoon, vaan ei hirsipuuhun!
BAHMEOTOV.
Sua kiitän, armollinen ruhtinas.
Uskollisuuttain luottamukses koskaan
ei häpeähän saapa oo.
MENSHIKOV.
Saat mennä.
BAHMEOTOV (poistuu).
MENSHIKOV (jää mietteisiinsä seisomaan keskelle huonetta.)
Oi, valta, valta! Mailman valtiaana
ylimmän istuimella istut sinä.
Tomuhun maahan edessäsi vaipuu
niin kauneus, kuin oikeus ja totuus
ja kaikki. Sua köyhä, alhainen
vaikk' kyllä halveksuu ja vihaa, siltä
sinulle kumartaa ja omistaa
sun tahtoo; sua ylhäinen ja rikas,
omaten sinut, luovuttaa ei tahdo,
vaan hellii, hyväilee, kuin helmalastaan,
sit' yhä vielä kasvattaa vain tahtoo,
kuin saitur' aina, tuhatkertaiseksi. --
Siis, Katarina Aleksejevna,
on sullakin jo liian vähän valtaa.
Mut tuonpa ajatukses salaisen
sikiön keskoisena ilmi saatoin!
Oot nerokas ja viekas. Onni sua
myös suosii. Toivos toteutuu -- kenties'.
Kentiesi -- ei. Ja silloin, -- kuka silloin
perivä Pietarin on vallan, kuka
Venäjän valtaistuimelle nousee?
Jos taivas suo, se, jok' on viekkaamp' vielä:
sun nöyrin palvelijas -- Menshikov.
(Poistuu nopeasti.)