ALEKSEI.
Isä-tsaari, luokses
sa mua kutsutit?
TSAARI.
Vaan sinä täytät
mun käskyin huonosti. Oot itsepäiseks
jo kovin käynyt.
ALEKSEI.
Ennenkuin sa mua
hakemaan lähetit, jo ai'oin tulla
ma luoksesi.
TSAARI.
Vai ai'oit?! Tunnustamaan
tekosi itse mulle?...
ALEKSEI.
Syyllinen
en tiedä olevani, isä.
TSAARI.
Vaikka
ma todisteita syyllisyydestäsi
saan lakkaamatta. Tuhannennen kerran
taas rikoit tahtoani vastaan sinä.
ALEKSEI.
Ma, armollinen, isä-tsaari!...
TSAARI.
Tiedän
jo vastaukses. Vaan sun verukkeitas
en usko enää. Sairas et sa ollut
vaan tahallasi minun tahtoni
sä jätit täyttämättä. Vieressäni,
miss' aina jo sun pitäis seisoa,
en sua näe kertaakaan mä enää.
Ei sillä hyvä, ett' on valtakunta
kuin perillistä vailla ja ma itse
kuin isä lapseton. Jo puolisoskin
on ollut pakotettu valittamaan
sun salajuonistas, ja ruhtinas
sun röyhkeydestäsi häntä kohtaan.
Elämäs kunniaton muut' ei tuota,
kuin häpeätä valtakunnalleni
ja mulle. Mutta sinä, sinä vain
oot syytön, viaton kuin lapsi ain'.
ALEKSEI.
En itseäni pyydä puolustaa,
en ketään myöskään syyttää tahdo. Minä,
sen tiedän, olen huono puoliso,
sinulle, isä, poika kelvoton
ja valtakunnan perilliseks' aivan
kykenemätön.
TSAARI.
Sitä sanomaanko
siis tulit luokseni?
ALEKSEI.
Niin, isä. Tulin
sult' yhtä armoa myös pyytämään:
eroita minut vaimostain ja päästä
vapaaksi velvollisuuksista, joihin
en tunne taipumusta, enkä kelpaa.
TSAARI.
Mä mitä kuulen?! On siis totta kaikki?
Siis totta, mitä puolisosi juuri
minulle ilmoitti ja totta siis
myös, mitä puhui ruhtinas, ja totta,
mit' itse tuskin olen aavistanut?
ALEKSEI.
Niin, isä-tsaari, totta on se, ett'en
rakasta vaimoani, ett'en koskaan
voi häntä rakastaa ja ett'en koskaan
voi siksi tulla, joksi sinä tahdot.
Jos se on rikos, että tunnustan
näin suoraan kaikki, niin oon syyllinen.
Sa tuomitse siis mua!
TSAARI.
Nousetko
minua vastaan julkisesti jo?
Ken villinnyt on sinut noin? Et itse
tuot' ole päähäs saanut.
ALEKSEI.
Isä, jos
sinua vastaan noussut olisin,
en olis luokses tullut. Rikkonut
jos jollain tavoin oisin, enpä silloin
näin sulle suoraan tunnustanut oisi.
Sinulle vilpittömäst' ilmaisen
ma kaikki, kaikki. Sanon suoraan senkin,
ken sydämeni vallannut on, jos
suot minun hänet vaimokseni saada,
suot meidän yksinäisyydessä elää,
suot luopua mun niistä toimista,
joit' en ma suosi, joita vieron ma.
TSAARI.
En tunne ääntäs, luonnonlaatuasi
mä enää. Itse olet tuossa, mutta
kuin toinen kuitenkin. Mit' on tää pyyntös?
Se kummastuttaa mua, etten tiedä,
oletko järjiltäsi. Vielä kerran
se vaatii kanssas siitä puhumaan,
jost' olen usein sulle ilmaissut
sisimmät sydämeni ajatukset. --
Kun silmään kuluneeseen elämääni
ja siihen työhön, jonka suorittanut
Venäjän hallitsijana ma olen, --
Jumalan avulla, -- niin riemuisasti
sykähtelee mun sydämeni silloin.
Vaan vastaisuuteen kun luon katseheni
niin masentava murhe mielein valtaa.
Oon usein raihnas, kuolevainen olen
myös minäkin ja pian päättyä
voi elämäni: tänään -- huomenna.
Kenenkä käsiin valtakunnan ohjat
mä jätän silloin? Kuka silloin ottaa
mun työni hedelmiä hoitaaksensa,
vihollisilta maatani ken suojaa,
ken kartuttaa mun kansaani ja ken
urille uusille sen silloin johtaa?!
Perillisteni linjaa kun mä tarkkaan,
niin ainoa sa olet lapseni,
vaan mitä odottaa voin minä sulta?!
Jumala suinkaan järkeä ei vaille
oo sua jättänyt, ei terveyttä vaille,
vaan niinkuin evankeliumissa paha
ja laiska palvelija, sinäkin
oot leiviskäsi maahan kätkenyt.
Mä itsepäisen luontees taivuttaa
kyll' olen kokenut, vaan turhat aina
kaikk' ovat olleet kehoitukset, nuhteet
ja rangaistuksetkin. Sua kasvattaa
ain' olen tahtonut niin, että kerran
sinusta mulle kelpo seuraaja
olisi tullut, opettaa ma olen
sinulle antanut myös kaikkea,
mi valtakunnan hallitsijalta
on vaadittava, mutta kaikki olet
tuhlaajapojan tavoin hukannut
ja tyhjäntoimittajana sa nyt
kulutat aikas vain. Et muista sinä
sanoja apostoli Paavalin,
mi lausuu, että kuinka voi se hoitaa
Jumalan kirkkoa, jok' omasta
ei kodistaankaan taida huolta pitää.
Mä mitä voin siis sulta itselleni
ja valtakunnalleni toivoa?
Sult', ainoalta pojaltani, jonka
pitäisi rinnallani aina seista,
mua tukemassa aina olla, että,
kun vihdoin täältä manalahan muutan,
väsyneen pääni laskea ma voisin
levolle rauhassa ja ilolla
työpäiväin päättää, tietäin, että on
pysyvä pystyssä ja korkeemmalle vielä
kohoova luomani tää rakennus,
jot' olen vaalinut, kuin silmäterää, --
tää aatosteni ylhä templi, jonka
tulella, miekalla ja verellä
ja otsain hiellä oon pystyttänyt, --
tää lumoava linna, johon vielä
vavisten, ihmetellen silmänsä
on kerran luova koko maailma?!!
Vai olisinko turhaan järjestyksen
ma saanut maahan, olisinko turhaan
tuhonnut Turkin, turhaanko ma Kaarlon
olisin kukistanut, Pultavan
tapellut tappelun ja Ruotsin vallan
peräti ruhjonut? Ja turhaanko
avannut oisin lännen sulut, joista
valoa, ilmaa raitista jo tulvaa
mun kansalleni, turhaanko ma oisin
tään Pietarin, tään muistomerkkini
perustanut?! Tää olisiko tehty,
vain siksi, että sinun kättes kautta
kaikk' akanoina ilmaan heitettäisiin,
häviäis, haihtuis?! -- Sano, sallisiko
sun sydämesi sitä raiskata?
En usko sitä.
ALEKSEI.
Isä!...
TSAARI (leppeästi).
Ei, se ei
voi sitä sallia. Mä tiedän sen.
Minullahan on yksi poika vain,
yks' ainut poika. Hän ei sitä tee.
Hän moista suunnatonta surua
ei isälleen voi tuottaa. Eihän?
ALEKSEI.
Isä!...
TSAARI (päättävämmin).
Sa olet tähän saakka huonosti
elänyt, mutta elämääsi nyt
sä olet katunut ja kotiin jälleen
palannut oot ja minä annan sulle
kaikk' anteheksi. Heikon luontehesi
sa voitat nyt ja tästä lähin kaikki
teet minun, -- isäs, -- tahdon mukaan.
ALEKSEI.
Isä!
Mä en oo luotu siihen, johon mua
pakottaa tahdot.
TSAARI.
Mitä?!!
ALEKSEI.
Min' en voi,
en kykene, en tahdo...
TSAARI (huutaen).
Etkö tahdo?!
Mut sinun täytyy, -- täytyy. Minä vaadin.
Kuuletko? Minä vaadin, vaadin, -- käsken!
ALEKSEI.
Sa vaadit mahdotonta, isä. Minä en voi.
TSAARI.
Mun valtaistuimellain sitte
paremp' on kelvollinen muukalainen,
kuin oma epäkelpo!
(Sieppaa työaseen, jolla aikoo lyödä Alekseita.)
CHARLOTTE (hyökkää esille ja lankeaa polvilleen tsaarin eteen).
Mitä teet?!
Oi, armollisin tsaari! Armahda!
Armahda häntä! Minun tähteni!
Mun tähteni! Oi, rakas isä-tsaari!
TSAARI (hillitsee itseään; pitkän äänettömyyden jälkeen tyynesti, mutta
ankarasti).
No, kuule sitte, Aleksei! Sua hyvään
hyvällä taivuttaa en ole voinut.
Ja sinä päätöstäni pyytänyt
oot multa nyt. Sen sulle annankin.
Mut se on viimeinen. Ja muista, että
ma kansani ja valtakuntain tähden
en ole koskaan mitään säästänyt,
ettenkä säästä nytkään. Ell'et siis
sa päästäs tuota hurjaa tuumaa heitä
ja minun tahtoani täytä, niin
julistan perinnöttömäksi sinut
ja munkiks' oitis vihitän. -- Charlotte!
Sa kuulet tuomioni. Merkityksen
käsität kyllä sen. Jos teidänkään
välinne nyt ei selviä, niin lopun
mä kyllä selvitän.
(Poistuu oikealle.)
CHARLOTTE.
Se on siis totta?
ALEKSEI.
Sen tahdoit tietää ja sen kuulit nyt.
Sa olet voittanut, Charlotte.
CHARLOTTE.
Sun
mä tahdoin voittaa. Onnelliseks tulla
ma tahdoin, onneton.
ALEKSEI.
Oot tästälähin
oleva onnellinen. Sillä tiemme
eroovat i'äks nyt.
CHARLOTTE (heittäytyy hänen kaulaansa).
Ei, Aleksei!
Ei, -- meidän tiemme yhtyvät nyt jälleen.
Erota eivät saa ne. Minä annan
sinulle kaikki anteeks', jos sa vain
rakastat minua. Ja sinun pitää
minua rakastaa. Sä nääthän, kuinka
ma sua lemmin. Rakkaudesta sinuun
mä jätin kotimaani, seurasin
sinua tänne. Rakkaus, se täällä
elossa minut vain on pitänyt.
Jos sen nyt riistät multa, elämäni
samalla riistät. -- Jos ma olen ollut
sinulle häijy, sua kiusannut,
sinua loukannut, niin anna anteeks
minulle kaikki. Syynä siihen vain
on ollut, että sinun rakkauttasi
oon kaivannut, kun äärettömästi
rakastan sua itse. Lahjoita
siis mulle elämäni, rakasta
minua jälleen! Minä pyydän sua,
rukoilen sua. Olkoon sitte kaikki,
kuin uni inha, i'äks unhotettu!
No, Aleksei! No, niinhän? Eikö niin?
ALEKSEI (irroittaen Charlotten kädet kaulastaan).
Samoin kuin isäin, vaadit sinäkin
minulta sitä, jota en voi antaa.
Samoin kuin hän, suot anteeks sinäkin,
jo ennenkuin oon mitään rikkonutkaan.
Ja yhdessä te julistatte mulle
myös tuomion, vaikk' olen syytön vielä.
Te kohtaloni ratkaisseet siis ootte.
Sit' enää mahdotonta muuttaa on.
Välini isäin kanss' on onneton,
välini sinun kanssas myös, Charlotte.
Sovussa välimme nyt selvittää
ma tahdoin, rauhan suoda kullekin
ja siten saavuttaa myös onnein itse.
Mut kaikki, mitä pyysin, kiellettiin
minulta nyt ja sitä vaadittiin,
mit' ei oo mulla antaa. Kaikki tahi
ei mitään: siinä tuomioni nyt.
Isäni tahto -- perinnöttömyys,
rakastaa sua -- mennä luostariin!
Ja minun tahtoni, -- sen alistua
vain täytyy, rakkauteni -- kuolla täytyy.
Mut ei! Nyt oman mielein mukaan elää
minäkin kerran tahdon. Noussut vielä
en ollut isääni ma vastaan. Mutta
nyt nousen, koska minun nousta täytyy.
Ja te, te itse minut johdatitte
nyt sille tielle, jossa erotaan.
(Menee.)
CHARLOTTE.
Jumala! Mitä tehnyt olenkaan?!
(Purskahtaa hillitsemättömään itkuun
ja vaipuu tunnottomana maahan.)