Huone tsarevitshin hovissa. Perällä ja vasemmalla ovet.
Oikealla ikkunan edessä pöytä.
ALEKSEI (istuu pöydän ääressä lukemiseen vajonneena.
Kotvasen kuluttua hän lyö kämmeniinsä. Perältä tulee
hänen kamaripalvelijansa Ivan Boljshoi-Afanasjev).
ALEKSEI.
Ivan! On pyydettävä isä Jakov
mun luoksein!
IVAN.
Tottelen! -- Juur'ikään saapui
luo Teidän Korkeutenne Aleksanter'
Wasiljevitsh.
ALEKSEI.
Hän tulkoon, tulkoon!
IVAN (avaa oven Kikinille ja poistuu).
ALEKSEI.
Kas, terve, Sasha! Ystäväni!
(Suutelee Kikiniä.)
KIKIN.
Yksin,
näen mä, täällä taas tsarevitsh istuu
kirjainsa ääressä, vaikk' koko hovi
tuoll' iloitsee ja Nevan ranta raikuu.
ALEKSEI.
Tiedäthän, Sasha, ett'ei ole mieleen
minulle kemut nuo ja konstit muut,
joit' isän' aivot ehtimiseen keksii.
Tätäkään ilveilyä nytkään minä
en nähdä tahtonut. Ja siksi sairaaks
mä tekeydyin. Mut sinut, ystäväni,
tääll' yksinäisyydessäin mielisti
mä nähdä tahdon. Kiitos tulemastasi --
Oi, jospa tietäisit, kuin sydäntäni
kovasti kalvaa! Ja niin tyhjältä
mun tuntuu elämäni!
KIKIN.
Eipä kummaa!
Pyhimys siitäkin voi pian tulla,
elämäkertoja ken pyhimysten
liiaksi lukee. Niiden vaikutusta
kai on se, ett' on mieles synkkä.
ALEKSEI.
Eikä.
Mä tätä juuri lu'in.
KIKIN (ottaa ja katselee kirjaa).
"Uskon kivi."
ALEKSEI.
Se vasta oiva kirja.
KIKIN.
Näinköpä
niin hauska on se, kuin Pyrotekniikka
ja Ballistiikka, joita isä-tsaari
sua lukemahan vaatii.
ALEKSEI.
Suottailemaan
sa olet valmis aina.
KIKIN.
Tiedätkös,
minusta näyttää, että kohmeloa
sinussa on. Ja siihen, Jumalauta,
ei haittais pikku naukku. Suloisesti
niin sydäntäsi nyt se virkistäisi
ja multa kielenkannan irroittaisi.
Voisinpa sitte tässä kertoa,
mitenkä hurjast' eilen elämöittiin.
Yks' oli puute meillä vain, mut suuri:
muass' ei ollut rakkahin tsarevitsh,
kuin usein ennen noissa iloissamme.
ALEKSEI.
Ah, Sasha, tänään ei sun onnistu
murhettain haihduttaa. Vaan kiitos siltä
hyvästä tahdostasi! -- - Ystäväni
kysyä tahdoin sulta yhtä seikkaa,
mi tässä lukiessain mieleen johtui.
Mit' ainetta sa luulet olleen mannan,
jot' Israelin lasten erämaassa
sanotaan syöneen?
KIKIN.
Valitettavasti
mua kutsuttu ei niihin pitoihin.
Olisin muuten maistiaisiks tuonut.
ALEKSEI.
No, ehkä sen voi isä Jakov mulle
selittää. Häntä äsken lähetin
ma hakemaan.
KIKIN.
No, nyt ma kuokkavieras
tääll' olen vain.
ALEKSEI.
Ei, ei. Et mennä saa.
Puhutaan muusta sitte! Pidä seuraa
minulle!
KIKIN.
Paljon hauskempata seuraa
ma sulle tänään toin, vaan poistua
näin ollen oitis täältä täytyy mun.
Asia pitkiä ei puheita
nyt siedä lainkaan.
ALEKSEI.
Mitä tarkoitat?
KIKIN.
Pyhästi ett' oon sanain pitänyt.
Hän tääll' on nyt.
ALEKSEI.
Ken?
KIKIN.
Afrosinja.
ALEKSEI.
Sasha!
KIKIN.
Hyväkses tahdoin tilaisuutta käyttää,
tavata että häntä yksin saisit,
mut, näköjään, hän pois on saatettava.
ALEKSEI (puristaa molemmin käsin Kikinin kättä).
Mun oma ystäväni! -- Kuinka? Miten?
Ja tänne, -- nyt?
KIKIN.
Siit' älä huolehdi!
Sun rakkauttas taivas suosii. Toisin
ei olla voikaan nyt, kun rakkaus
liikkeelle pannut voimansa on kaikki.
Sä tiedät, kuinka sua rakastamme
me kaikki. Sinun onnesi on meidän
ja koko valtakunnan onni. Sillä
vain siitä kaikki riippuu. Ja jos nyt
sa olet tyytyväinen, niin on mun
iloni suurin saada lämmitellä
sun onnes päivänpaistehessa.
ALEKSEI.
Kylliks'
en löydä sanoja ma ilmaistaksein
iloni, Sasha.
KIKIN.
Säästäkin ne sille,
ovella joka tuolla odottaa
vain käskyäsi tulla luokses tänne.
ALEKSEI.
No, laske hänet, -- tuo! Sä joko tuot
minulle elämän tai kuoleman.
KIKIN.
Sen käskyn tunsin, ennenkuin sen kuulin.
(Menee Afrosinjaa hakemaan.)
ALEKSEI.
Näin koskaan tuntenut ma ole viel' en.
Ihana voima virkistää mun mielen',
kuin kevähällä leuto tuulonen,
puhaltain sairaan heikon huoneesen.
AFROSINJA (tulee munkin kaapuun puettuna).
KIKIN (seuraa).
Tsarevitsh! Luokses munkin toin. Mit' anoo
hän sulta almua, jo muoto sanoo.
ALEKSEI.
Käsitän keinos. Rauhass' olla voin.
KIKIN.
Ovella tuolla varron, -- vartioin.
(Menee perälle).
ALEKSEI.
Sa tunnet minut, Afrosinja? Muistat
ken minä olen?
AFROSINJA.
Kuinka en, tsarevitsh,
sinua tuntisi?!
ALEKSEI.
Niin. Oonhan jonkun
jo kerran minäkin sun nähnyt, vaan
en kertaakaan sua puhutella saanut
näin kahden kesken. Frosja! Tiedätkös:
sinua usein olen muistellut.
Näät, ensi kerran jo, kun sinut näin,
ihastuin sinuun. Vielä eläessäin
en vertaistas oo nähnyt, niin oot sorja.
Bojaaritar sa olet, vaan et orja!
AFROSINJA.
Tsarevitsh!... Sanas kummastuttaa mua.
ALEKSEI.
Ma totta haastan. -- Kuule, Afrosinja!
Jos tahdot olla mun, sun omakseni
ma otan?
AFROSINJA.
Sinun vallassas, tsarevitsh,
on elämäni.
(Polvistuu Aleksein eteen.)
ALEKSEI (nostaa hänet ylös).
Nouse, Afrosinja!
En polvilles, en jalkain juurehen,
en lempen' orjaks noin mun edessäni
ma matelemaan sua tahdo, -- en.
Vaan rinnalleni, liki sydäntäni
sun nostaa tahdon ikiomaksein
ja vertaiseksein kautta elämäni.
Sylini avaan, painan rintahan',
jos syämes suostuu siihen hintahan.
(Suutelee häntä silmille.)
Sa vaikenet? Et vastaa, Afrosinja?
AFROSINJA.
Tsarevitsh, ain' oon sua ihaellut.
ALEKSEI.
Se viel' ei rakkautta. Ei siis muuta?
AFROSINJA.
Sinuhun aina aatokseni palaa.
Sun nähtyäni juur', taas nähdä halaa
sua mieleni.
ALEKSEI.
On lemmen kaiku tuo.
Pelotta syämes äänen soida suo!
Vapaasti laula vain sa, että saisin
sävelmän kuulla sen.
AFROSINJA.
Kuink' uskaltaisin?!
Tsarevitsh!... Ilmaistako sinullen?
ALEKSEI.
Viserrä vain, kuin kevääll' leivonen
visertää kullallensa virsiänsä.
AFROSINJA.
Valitus vain on virteni ja kovin
koruton kuulla, niinkuin elonikin
iloton ollut kehdosta on saakka.
Mut nyt, nyt ensi kerran päivän säde
mun tiellein tuikahti, kun lempein katsein,
tsarevitsh, sinä mua lämmitit.
Vaan suruks' syntyi tämä riemu mulle
ja epätoivoon kuolee toivoni.
Oon orjaks', orvoks' syntynyt ja siksi
on orjana tai orpona mun lempein
elämään tuomittu tai -- kuolemaan.
ALEKSEI.
Ei, Afrosinja, ei! Vaan elämään
mun kanssain yhdess' aina kuolemaan.
AFROSINJA.
Tsarevitsh! Ylhäällä sä seisot noin
ja esteitä et näe.
ALEKSEI.
Niitä ei
saa olla tiellämme. Ne tahdon poistaa.
AFROSINJA.
Kovinpa paljon panet alttihiksi,
tsarevitsh. Joka puolelt' ammottaa
onnettomuuden kuilu. Joka uhri
on liian kallis sinne suistuakseen
mun tähteni, -- sun oma henkes varsin!
On onni, saavutettu sitä tietä,
vain suurin onnettomuus.
ALEKSEI.
Afrosinja!
Onnettomammaks' en voi tulla ma,
kuin olen. Umpeen tuiskunut on tie
eloni kuljettu ja sankka sumu
urani edessäni peittää. Sillä
en luotu ole elämään mä siellä,
miss' saamaan satuin kehtoni, en siksi
ma kelpaa, joksi synnyin. Afrosinja!
Sä näet, ehkä kovempikin vielä,
kuin sinun kohtalos, on mun, vaikk' oonkin
Venäjän vallanperillinen. Mutta
ma tahdon elämäni muuttaa, luoda
nyt kohtaloni uudelleen ja mielein
mun oman mukaan. Pakon kahleet tahdon
ma katkaista. Nää jättää tahdon toimet,
jotk' ahdistavat mua. Paeta
pois tästä touhusta ja soisesta
sumusta Pietarin ma tahdon maalle,
suloiseen sydämmeen sen, syvemmälle.
Ja sinun kanssas, Afrosinja. Sinun
ihana olentosi, hiljainen
kuin salon huokaus ja lauhkea
ja leppoisa, kuin tyyni, pilvetön
kesäinen päivä, se se rauhan mulle
ja elon uuden sekä ilon ennen
aavistamattoman vain antaa voi.
Sit' olen onnea ma kaivannut.
Sen löysin, sinussa kun vastineensa
löys' ensi kerran sydämmeni nyt.
Sill' lempeä mä vaille lapsena
jo jäin ja lemmettä oon kasvatettu;
niin, toisen mielen mukaan puolisonkin,
jot' en mä lemmi, sain ma myös...
KIKIN (ryntää sisään).
Tsarevitsh!
Sun puolisosi!... Palannut on kotiin!
AFROSINJA.
Voi, Jumala!
KIKIN.
Jos tänne saapuu hän,
hukassa kaikki ollaan. Huomaamatta
pois meidän päästävä on täältä oitis.
ALEKSEI.
Ei, Sasha. Tulkoon, saakoon tietää kaikki!
Välimme ratketkoon nyt yhtä haavaa!
KIKIN.
Tsarevitsh, itseäsi muista! Siten
lopussa lempes on: tää kaunis aamu
alussaan ehtooksi jo ehtinyt!
On vaarassa myös Afrosinjan henki.
ALEKSEI (painaa Afrosinjaa suojelevasti rintaansa).
Mun Afrosinjaniko! Hengelläni
i'äti häntä suojella nyt tahdon,
tulipa mikä tuli!
KIKIN.
Kuule edes
mun neuvoani! Sivusuojaan tuonne
te poistukaa! Mä täällä odotan
ja puolustaida koetan, minkä voin.
ALEKSEI.
Niin, Afrosinja, tule, mennään!
AFROSINJA.
Taivas!
Mitenkä käypi nyt?!
ALEKSEI.
Kuin taivas suo.
Sen apuun luotan.
(Menevät vasemmalle.)
KIKIN.
Auttakoonhan vain
nyt uskos, muuten mennyttä on toivo
ja rakkaus! Ja minun onnettoman,
tietysti, onni etunenässä.
Jumalan kiitos, että kerkes antaa
Ivan jo mulle mieltäylentävän
ja rohkaisevan oivan lähtöryypyn.
CHARLOTTE (tulee perältä nopein askelin kiihtyneessä mielentilassa,
pysähtyy ja silmäilee ympärilleen).
Mun puolisoni? Miss' on hän?
KIKIN.
Hän lepää.
Mua pyysi vartioimaan, ett'ei kenkään
sais häiritä.
CHARLOTTE.
Mun hänet nähdä täytyy.
(Aikoo mennä vasemmalle.)
KIKIN (oven edessä).
Mä pyydän anteeks, Teidän Korkeutenne.
En päästää uskalla.
CHARLOTTE.
Kuin? Puolisonsa
ei hänen luokseen pääsis? Mieletön!
Se on jo liikaa!
KIKIN.
Sallikaa mun sitte
hänelle ilmoittaa. -- Tsarevitsh, anteeks!
Te jaksatteko nousta? Luoksenne
on puolisonne, Hänen Korkeutensa
suvainnut tulla, hetkeks nähdä teitä
haluten. Voitteko, tsarevitsh, tulla?
ALEKSEI (tulee).
Miks' en saa rauhass' olla? Mitä tahdot,
Charlotte?
CHARLOTTE.
Sua puhutella, -- kahdenkesken.
ALEKSEI.
Levätä suo mun! -- Toiste! -- Yksin olla
ma tahdon.
CHARLOTTE.
Pyydän: kotvan vain! (Kikinille.) Ja te,
te jättäkäätte meidät!
ALEKSEI.
Hetki, Sasha,
odota tuolla sitte!
KIKIN (poistuu perälle).
CHARLOTTE.
Siis jo niin,
ett' ovetkin on suljettuina multa?
Ja vieras, vieras mua -- puolisotas --
sun luokses pääsemästä estää?!
ALEKSEI.
Minun
se oli käskyni.
CHARLOTTE.
Ja mistä syystä?
ALEKSEI.
Sen kuulit jo. Ma yksin tahdoin olla.
CHARLOTTE.
Ha-haa! Vai yksin?! -- Se ei ole totta.
ALEKSEI.
Minua kiusaamaanko sitte tänne
sa taaskin tulit, juhlan kesken jätit?
CHARLOTTE.
En syyttä tullut. -- Lue! Tämä lippu
käteeni juhlan aikaan annettiin.
ALEKSEI (silmäillen sitä).
Nimetön kirje! Juonittelijan
salaisen lähettämä! Sitä uskot
omia silmiäs siis enemmän.
Sä näithän, että Kikin yksin vain
vast'ikään oli täällä huoneessani.
CHARLOTTE.
Oi, Aleksei, sä tiedät, kuinka sua
rakastan hellästi. Sä näet myöskin,
mitenkä minun sydämeni kärsii.
Ja minä, -- kyynelsilmin näen minä
mitenkä päivä päivältä sä yhä
tylymmin mua kohtelet, -- ma tunnen
sydämin verta vuotavin, kuink' olet
minulle kylmennyt, mun hyljännyt.
Tuo Kikin, sulle hän on kaikki, hän,
jok' irstaiseen on elämään sun saanut.
Mut eipä sillä hyvä: väleistämme
saan salaisia viittauksia
kokea päivittäin ja silmissä
jo koko hovin pilkan esineeksi
oon joutunut. Ei loukkauksiltansa
minua säästä enää tsaaritarkaan.
Hän selvin sanoin lausunut on ilmi,
sä että toisen naisen vuoksi minut
oot hyljännyt. Ja tässä, tässä nyt
nimetön kirje tuo! -- No! Jos on totta,
mitä se kertoo, niin sen onnen sulle
suon mielelläni, jätän sinut rauhaan
ja lähden pois; mä lähden kotimaahain, --
pois tyttäreni kanssa sinne palaan.
Vaan min' en usko tätä. Todista,
sa Aleksei, ett'ei se ole totta, --
ett' on se herjausta vain! Sä tee se!
Puhdista itsesi ja minut! Kuule!
Palauta sydämeni rauha! Pyydän,
rukoilen sua!
ALEKSEI.
Kiusaat mua turhaan.
Oi, jospa tietäisit, kuink' alituiset
nuo ruikutukses kyllästyttää mua!
Mä pyydän sua: jätä minut, mene!
CHARLOTTE.
Kas niin! Sä kiertelet?! Se siis on totta?
Ken tuoll' on huoneessasi? Näytä! Näytä!
Ma tahdon nähdä. Tahdon, tahdon nähdä.
(Aikoo juosta sisään.)
ALEKSEI (tempaisee hänet käsivarresta syrjään. Charlotte vaipuu
kirkaisten polvilleen. Aleksei asettuu itse oven eteen).
Ei sanaa, askeltakaan enää! Riittää!
JAKOV IGNATJEV (tulee perältä).
Nimessä kaikkein pyhäin!
ALEKSEI.
Isä Jakov!
Sun taivas tänne saattoi. Rauhassa
tääll' olla tahdoin, vaan tuo hornan henki
leponi häiritsemään tuli.
CHARLOTTE (joka sillä välin on noussut pystyyn).
Hyvä!
Sun jätän rauhaan. Mutta tämä, tämä
(sieppaa kirjeen Aleksein kädestä)
on mun ja sen ma mukanani vien.
(Rientää perälle.)
ALEKSEI.
Nyt, isä, näit, kuink' olen onneton.
(Heittäytyy isä Jakovin kaulaan.)
IGNATJEV.
Rauhoitu, poikain! Vielä sullekin
avulla Herran toinen aika koittaa. --
Vaan nyt, tsarevitsh, riennettävä on.
Lie juhla kohta lopussa. Sa toiste
voit jälleen Afrosinjan nähdä.
ALEKSEI.
Sinä
siis tiedät, isä?
IGNATJEV.
Kaikki. Anna hänen
(osoittaa sivuhuoneeseen päin)
vain oitis lähteä!
ALEKSEI.
Oi, kallein mulle
on hänen henkensä nyt maailmassa.
IGNATJEV.
Kuin sinun -- meille. Siksi seuraakin
mun neuvoani. Sinun parastasi
me kaikki tahdomme. Sun tähtes teemme
me kaikki.
ALEKSEI.
Luotan sinuun, isä, siis.
(Avaa oven Afrosinjalle.)
IGNATJEV (kutsuu Kikinin sisään).
Nyt nopeasti menkää -- Herran huomaan!
AFROSINJA.
Suo anteeks mulle! Hyvästi, tsarevitsh!
ALEKSEI (suudellen Afrosinjaa).
Hyvästi -- ei, mut näkemihin vain!
Mun olet sa, mun nyt ja i'ät' ain'.
IGNATJEV (siunaten heitä ristinmerkillä).
Ylhäinen teitä siunatkohon!
KIKIN (syrjään).
Amen!
(Ääneen)
No, mennään nyt!
Afrosinja ja Kikin (menevät).
IGNATJEV.
Tsarevitsh, minut luokses'
sa kutsutit? Sa jotain tahdoit multa?
ALEKSEI.
Niin, isä. Raskas tyhjyys painosti
mun mieltäin taannoin, mutta keveältä
jo tuntuu nyt, kuin sumun haihduttua,
ja tuoksuvata, tuorett' ilmaa hengin.
Näin häälyväinen, kurja olen, isä.
IGNATJEV.
On, rakkahani, omatuntos herkkä.
Vaan tiedä, kaikk' on anteeks suotu sille,
mi tuntee virheensä ja tunnustaa.
ALEKSEI.
Se lohdutust' on mulle.
IGNATJEV.
Onnettomaks'
ei Luoja ihmistä oo tahtonut.
On kukin oman onnensa vain seppä.
Elämäss' onni joka ainoalle
on tarjona. Ja ken sen löytää kerran,
pitäköön siitä kiinni.
ALEKSEI.
Minä, isä,
sen myös nyt olen löytänyt. Mut, neuvo,
opasta sinä mua, kuinka sen
voin pitää. Isä, sinähän mun tunnet
paraiten tilani!
IGNATJEV.
Kun, rakkahani,
minulta suoraan kysyt, tahdon suoraan
myös sulle vastata. -- On maailman
alusta asti vallast' taistellut
-- kaks voimaa: hyvän, -- pahan. Niinkuin yö
ja päivä, pimeys ja valo, ovat
ne vuorotellen aina vallinneet
niin elämässä joka ihmisen
kuin ihmiskunnankin. Sen, rakkahani,
sinäkin, vaikka nuori olet vielä,
kokenut kylliks olet. Valoisa
sun oli lapsuutes, kun oma äitis
sua hoiti, kasvatteli. Onnellinen
Preobrashenskojessa myös ol' aika,
sa jolloin meikäläisten -- hengellisten --
parissa sieluus ahnaast' ammensit
kirkkomme pyhän opin. Siksi sulle
ovatkin rakkaat hengelliset tiedot,
olomme entiset ja vanhat tavat.
Vaan pitk' ei ollut rauhan tyyni huomen.
Pimeni pian valon vallan päivä
sinulta ja myös -- meiltä, kaikilta,
joill' yks on sydän sekä mieli sama,
kuin sulla. Isäs -- hälle taivaan Herra
lisätköön aina viisautta! -- joutui
pimeyden pahan hengen riivaamaksi
ja valtaan Antikristuksen. Min Luoja
ol' luonut, sen hän toiseks tahtoi luoda.
Maan mullisti ja uudet tavat toi, --
pakanain tavat, -- vanhat olomme,
isiltä perityt, hän hävitti,
sitehet rakkahimmat ratkoi tyystin.
Kaikk' uhrasi. Ei ketään säästänyt.
Sinunkin armaan äitis, joka aina
paheksui hänen toimiansa, pois
erotti itsestään ja Susdalin
lähetti luostarihin. Yhdeksän
sä silloin olit vanha ja sen koommin
et kertaa äitiäs oo nähdä saanut.
ALEKSEI.
En hälle kirjoittaa, ei hänkään mulle
saa enää, isä.
IGNATJEV.
Niin, nyt sekin jo
on kielletty. -- Niin rakkahani, siten
tek' isäs puolisolleen, äidillesi,
jok' oli hänen tiellään. Äidittömäks
hän eipä siltä sua jättänyt.
Näät, ennenkuin hän laittoi luostariin
Jevdokia Lopuhinan, hän jo
talossa Menshikovin Katarina
Skavronskajan sai nähdä. Ensin hänet,
tuon Ruotsin sodan jätteen, lemmitykseen
hän otti; tsaarittareks sitte teki.
Näin äitipuolen sait. -- Ja sillä välin
myös kelpo opettajasi Nikifor
Kondratjevitshin sijaan ulkolainen
otettiin kasvattajaks sulle. Vanhain
ei, näet, tiedot enää riittäneet,
kun uusi harhaoppi sinuunkin
ol' istutettava. Nyt ajettava
sun päähäs oli sotatieteitä,
väkisin eksersitsioihin vietiin
alati sinut sekä kuljetettiin
kitumaan sotaretkille. Ja sitte
sinunkin täytyi oppis täydentää
viel' ulkomailla. Sielläpä myös täyttyi
sun, rakkahani, kovan onnes malja:
sa puolisokses toisen valitseman
sait naisen, -- vääräuskoisen, mi nytkään
ei vielä opistaan oo luopunut, --
uskoomme oikeahan kääntynyt,
ei kieltämmekään oikein oppinut.
Pimeys maassamme, näät, täydelleen
ol' saanut voiton, päässyt vallallen.
ALEKSEI.
On tuttu liiaks synkkä kuva tuo.
Minulle lohdutusta ei se suo.
Mut mik' on neuvos sitte?
IGNATJEV.
Rakkahani!
On velvollisuus joka ihmisen
pimeyden valtaa vastaan taistoon nousta --
ALEKSEI.
Sa tarkoitat?
IGNATJEV.
-- ell'ei hän orjana
sen alle elämässään alistua
ja ikuisesti tahdo kadota.
ALEKSEI.
Minua, heikkoako, kehoitat
sä nousemahan jättiläistä vastaan?
IGNATJEV.
Pyhästä historiasta tunnet kyllä,
mitenkä Goljatinkin David voitti.
ALEKSEI.
Vain Herran voiman kautta.
IGNATJEV.
Sinussakin
oleva on se, -- sinun puolellasi.
Et ole yksin. Maasi olet toivo.
Sinua koko kansa kannattaa.
Sinulta kaikki pelastusta vartoo.
ALEKSEI.
Sitähän itse, isä, varron, kaipaan.
IGNATJEV.
Sen kaikki yhteenliittymällä saamme.
Jos itseesi vain luotat, rakkahani,
on voitto sun. Ja oma luottamus,
se Herran voima on, mi voiton takaa.
ALEKSEI.
Niin onneton ma olen, isä, etten
voi antaa enemmän, kuin mulla on.
Sa vaadit liikoja.
IGNATJEV.
Vain täyttämään
velvollisuuttas maatas, kansaas kohtaan.
Jumala sua siihen vaatii nyt.
Jos minun kehoitustani et kuule,
Jumalan ilmestyksen ääntä kuule!
Sinulle oman äitis, hurskaan nunnan
Helenan kautta puhuu se. On hältä
sinulle' enos Abrahamin kautta
tää tullut tervehdys. Näät, monta, monta
ikävää vuotta viettänyt hän on
rukoilemalla sulle pitkää ikää
ja armoa ja pelastusta meille
myös kaikille. Ja nyt on Jumala
sun äitis huokaukset kuullut, hänen
kaikk' kyyneleensä nähnyt. Unessa
hänelle Herra ilmestynyt on
ja luvannut, sä että vuoden päästä
Venäjän valtaistuimella istut,
palautat rauhan, järjestyksen maahan.
Ja pappien ja kansan sekä niiden
bojaarein kautta, jotka meihin liittyy,
se tapahtuu, jos sinä heihin liityt.
Mä, sinun rippi-isäs, toimekseni
oon saanut tämän tietohosi saattaa.
Sa nyt siis näet, että sua kutsuu
Jumala meidän pelastajaksemme.
Sa meihin luottaa voit, kuin mekin sinuun.
Ikeestä vapautat sa meidät ensin,
tapamme vanhat lahjoitat taas meille
ja hallita saat sitte rauhassa
sa mieles mukaan. Ulkolaisen tuon
takaisin laitat puolisos ja oman
sydämes valitun, jonk' itse taivas
lähetti johtotähdeks sulle, niinkuin
itäisten maitten tietäjille tähden,
teet puolisoksesi ja tsaarittareks.
Pääkaupungin taas Moskovahan muutat
ja siellä, hellimänä alamaistes,
maas' sydämessä hellään sykkivässä,
parissa puolisosi lempiväisen
hiljaisen onnen päiviä sä vietät.
Se neuvomme, -- se taivaan tahto on.
ALEKSEI.
Etäällä mulle onni häämöittää, --
takana vuoren, pilviin kohoavan.
Tie, jota neuvot, isä, nousta on
tukala liian. Varrella sen näen
jo verta tiukkuvan.
IGNATJEV.
Sun kannamme
me, jalkaas loukkaamatta, yli esteen.
Bojaarit vartovat vain viittaustas.
He, näet, huomen' iltana Nikifor
Kondratjevitshin luokse neuvotteluun
kokoontuvat. Ja sinne odottavat
sinua he ja -- Afrosinjas myöskin.
IVAN (Tulee perältä ja, ilmoitettuaan, poistuu).
Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh.
RUHTINAS MENSHIKOV (tulee).
Tsarevitsh, sulta tsaari käskenyt
on syytä tiedustella, miks et tullut
sa juhlaan tänään?
ALEKSEI.
Siitä tiedon olen
jo kerran antanut.
MENSHIKOV.
Ei tyydytä
se Hänen Majesteettiansa. Sillä
sinulla seurustella muiden kanssa,
näköjään, voimia on kylliks' aivan.
ALEKSEI.
Sekinkö multa kiellettäisiin jo,
mä ett'en rippi-isääni sais nähdä?
MENSHIKOV.
Hän kuitenkaan ei yksin tarpeen ollut
oo sairasvuotehesi vieressä.
ALEKSEI.
On, ruhtinas, se aika mennyt, jolloin
sa mua tukastakin vetää sait.
Vaan nyt, nyt sun ma kielelläsikään
en enää salli mua loukata.
MENSHIKOV.
Opetus, sulle annettu, mä näen,
jo kantaa hedelmiä. Mutta tämän
sun röyhkeytesi lisään höysteeks kyllä,
kun tsaarillen vien selityksen, jonka
sinulta käytöksestäsi hän vaatii.
ALEKSEI.
Sen annan kyllä.
MENSHIKOV.
No?
ALEKSEI.
Mut en sun viedä.
MENSHIKOV.
Siis oitis mua tsaarin luokse seuraa!
ALEKSEI.
Tien sinuttakin kyllä tunnen sinne.
Edeltäpäin vie sana, että saavun!
MENSHIKOV.
Mä mitä näen, -- kuulen?!
ALEKSEI.
Että minä
kerrankin olen minä.
MENSHIKOV.
Hyvä! -- Lähden!
Ja sanan vien! Mä kyllä sanan vien!
IGNATJEV.
Tuop' oli miehen lailla! Poikani,
sinulle Herra voimaa lisätköön!
ALEKSEI.
Mä lähden, isä.
IGNATJEV.
Taivaan siunaus!
Nyt oot siis meidän?
ALEKSEI.
Tsaarin luokse lähden.
IGNATJEV.
Mit' ai'ot tehdä?
ALEKSEI.
Omaa tietäni
vain kulkea. Ei kuilun parrasta,
ei salaisia sokkeloita käy se,
vaan alhon aukeata pohjaa pitkin.
IGNATJEV.
Hukassa silloin itse oot ja -- kaikki!
ALEKSEI.
Sovulla tahdon onnein saavuttaa
ja rauhassa vain elämäni elää.
Jumalaan luotan nyt, -- en itseheni.
IGNATJEV.
Sa liiaks' uhmaat, rakkahani. Muista,
täss' että kohtalosi ratkaistaan!
ALEKSEI.
Nyt ratkaistaan mun kohtaloni, isä.
Hyvästi siis!
(Menee).
IGNATJEV.
Oi, sittenkin hän on
tekoomme tähän liian tarmoton.
(Seuraa.)
Toinen näytös.