"Kesäpuisto". Nevan ranta. -- Vasemmalla penkki. --
Perällä, toisella puolen jokea, näkyy Pietari-Paavalin linna,
Joella liikkuu veneitä ja pursia. Rannassa hiekkalotja, josta
miehet kuljettavat hiekkaa maalle. Likempänä tasoittavat
kivenhakkaajat graniittikappaleita, rakentaen rantakatua. --
Oikealla, syrjemmällä, tsaarin "kesäpalatsi".
On kirkas, päivänpaisteinen aamu. Työmiehet hyräilevät
lauluja. Vasemmalta, Mars-kentältä, kuuluu milloin lähempää,
milloin kauempaa, rummunpärrytystä.
AFROSINJA (penkin edessä seisoen). Tulkaas, miehet, katsomaan, kuinka
tsaari itse tuolla kentällä poikia marssittaa!
KAKSI KIVENHAKKAAJAA (keskeyttää työnsä ja astuu etualalle).
ENSIMÄINEN. Itsekö hän, toden perään, niitä siellä marssittaa?
AFROSINJA. Etkö sinä, hölmö, vielä tsaaria tunne?! (Hyppää penkille
seisomaan.) Katsohan tuonne! Tuo tuolla -- pitkä ja solakka -- se on
hän.
ENSIMÄINEN. No, kyllähän minä...
TOINEN. Niin, tosiaan. Se se on.
AFROSINJA. No, nyt sen näitte. Ja pankaa muistiinne, että osaatte
eukoillenne kertoa, kun kotiinne palaatte!
ENSIMÄINEN. Vaan onkos se siellä vallankin perillinen, -- Aleksei
Petrovitsh?
TOINEN. Niin, -- eikös se ole tuo tuolla?
AFROSINJA. Eikä ole. Hän on hinteläkasvuinen. Hän ei rakasta näitä
uudenaikaisia sotatemppuja, vaan istuu mieluummin kotonaan pyhien
kirjojen ääressä.
TOINEN (tehden ristinmerkin). Jumala häntä siunatkoon ja suokoon pitkää
ikää! Hän se on rahvaan toivo.
ENSIMÄINEN. Eilen kun meidät vasta tänne työhön tuotiin, niin ei olla
vielä keritty nähdä. -- Mutta mistäs sinä ne tunnet? Jos valehteletkin?
AFROSINJA. Mistäkö? -- Joka päivä näen.
TOINEN. Kuka sinä sitte olet?
ENSIMÄINEN. Ehkä lietkin itse tsarevna, konsa noin olet meheväkin?
AFROSINJA (purskahtaen nauruun). Makea on hunaja huulillasi. --
Katsokaa: nyt ne kääntyvät tännepäin.
ENSIMÄINEN. Eipäs vain anneta miehille lepoa -- päivät pitkään
komennetaan.
AFROSINJA. Eipähän se tsaari paljoa lepää itsekään. Aina on mukana joka
paikassa.
TOINEN (naurahtaen). Vaan onpa ne pojat lystinnäköiset -- ilman partaa.
Mille vain on vähän viiksen tynkää jätetty.
ENSIMÄINEN. No, niin ovat ihan, kuin meren takaiset apinat.
AFROSINJA. Katsokaa vain, ettei ne nuo teidänkin naamanne kohta kuorita
sileiksi kuin lanttu, ell'ette tahdo partaveroa maksaa.
ENSIMÄINEN. Eipä tuo taida tähän maailman aikaan enää mikään mahdotonta
olla. Kaikki on nyt vain ulkomaan mallin mukaan tehtävä.
TOINEN. Vaan Jumalan viljaa se on partakin. Ja se on synti, jos kuka
sen leikkaa.
AFROSINJA. Niin se oli, hyvä mies, ennen, vaan ei ole enää.
ENSIMÄINEN. Kuulehan, tyttö, onko tuo totta, mitä ne hokevat, että nuo
ulkomaalaiset laivat, joita tuolla satama täynnään on, kuljettavat
täältä partoja Turkin maalle ja että niistä siellä laitetaan Turkin
keisarille turkit ja patjoja hänen rouvilleen?
AFROSINJA. On kyllä. Ja niiltä, jotka eivät osaa pitää kieltään luisten
lukkojen takana, lyödään päätkin poikki ja viedään paaville tuomisiksi
naurispaistikkaina.
(Hyppää penkiltä ja juoksee vasemmalle).
TOINEN. Pilkkaapa jo taisi tyttö tehdä meistä miehistä.
ENSIMÄINEN. Mene ja ota tolkkua noista akkaväen puheista. -- Lähdetään
pois!
TOINEN. Eiköpä jo lie ruoka-aikakin, koska näin hiukaisee.
BAHMEOTOV (tullen oikealta). Kuulkaa, miehet, minnekä se tyttö joutui,
joka tässä vast'ikään seisoi?
ENSIMÄINEN. Tyttö? Mikä tyttö?
BAHMEOTOV. Mikä? Se Vjasemskin maaorja, -- Afrosinja.
ENSIMÄINEN. Vai se se olikin?
TOINEN. Niin minnekäkö meni?
BAHMEOTOV. No, niin, niin. Sano sukkelaan!
TOINEN. No, se luisti tuonne kentälle päin tsaaria katsomaan.
BAHMEOTOV (juoksee vasemmalle).
TOINEN. Jos ei se mies rakkauttaan juossut, niin sillä oli ymmärrys
kantapäissä.
ENSIMÄINEN. Siltä se näytti.
TOINEN. Kuka sekin lienee ollut?
ENSIMÄINEN. Täällähän tuo on koko aamun maleksisinut. Jashka sanoi
taannoin, että se on muuan kersantti tsaarin talliväessä. Jakov kuuluu
olevan nimeltään.
TOINEN. Siltä näytti, kuin se sitä tyttöä saisi ikänsä perästä ajaa.
ENSIMÄINEN. Koreammat koivet pitää sillä pojalla olla, joka hänet
käsiinsä saapi.
KOLMAS KIVENHAKKAAJA (huutaa rannalta). Syömään, miehet, pois!
ENSIMÄINEN ja TOINEN. Tullaan! Tullaan!
(Kaikki työmiehet poistuvat rantaa pitkin oikealle.)
AFROSINJA (palaa rantaa myöten vasemmalta).
BAHMEOTOV (seuraa häntä kintereillä).
No, kuule, Afrosinja! Annahan
mun edes kotva sua puhutella,
kun vihdoinkin sun yksin tapasin.
AFROSINJA.
Ei ole aikaa mulla eikä tässä
sopiva seisoa.
BAHMEOTOV (pidättäen häntä kädestä).
Vain kaksi sanaa!
AFROSINJA.
No? Mitä tahdot?
BAHMEOTOV.
Miten alkaisinkaan?!
Tuhansin mulla aatoksia uhkuu,
ne polttaa päätäni, mut kieli vain
ei kyllin kerkeä niit' yhtähaavaa
oo sulle lausumaan. Kuin virta paisuu,
sulattamana kevätauringon,
äyräittens' yli, niin myös sydämeni,
sun katsees kiehtomana, rakkautta
on tulvillaan. Niin. Sua lemmin! Se
on aatosteni aatos, tunteitteni
se tunne on, ja ne ne kaksi sanaa,
joiss' onneni ja elämäni ydin.
(Vetää Afrosinjan luokseen, istuutuen penkille.)
AFROSINJA (jääden seisomaan).
Oi, laske! Päästä! Miksi tätä haastat?
BAHMEOTOV.
Miks'?! -- Afrosinja, muistathan, kun sinut
tilalla Vjasemskin ma, vuosi sitten,
näin ensi kerran? Silloin sinuun jo
sydämein kiintyi. Aika, joka siitä
on kulunut, on vahvistanut vain
mun kiintymystäin. Sillä siitä saakka
oon mielessäni päivin pystytellyt,
öin unelmoinut sitä majaa pientä,
min lieden ääressä sä liekkuisit
mun lemmittynäni. Ja kun sä tänne
nyt saavuit, kun sun jälleen nähdä sain,
minussa heräs kirkkahana toivo,
ett' ehkä toteutuu jo kohtakin
tuo unelmani, että sinut, sinut
saan ikiomakseni, Afrosinja.
AFROSINJA (katsottuaan häntä kotvasen silmiin, tempaa irti kätensä).
Noin turhaan haaveksit. Sä tiedäthän,
ett' olen toisen.
BAHMEOTOV (nousten paikaltaan).
Toisen?
AFROSINJA.
Niin. Nikifor
Kondratjevitshin vallass' olen.
BAHMEOTOV.
Mutta
minäpä tahdon vapauttaa sinut.
Vapaaksi sinut hältä lunastan.
AFROSINJA.
Kas, joko niin on paljon rikkautta
ja voimaa sulla?
BAHMEOTOV.
Sydämesi ensin
kun olen voittanut, niin voimakas
ja rikas olen kyllin. Tsaariin asti
sun tähtes menen.
AFROSINJA.
Sinä -- kersantti!
BAHMEOTOV.
Niin -- kersantti! Vai korkeampaan kuuseen
se teidän armonne jo kurkottaisi?!
Mä pyydän anteeks', etten sitä tiennyt.
No! Mutta muistahan: on kersanteista
jo ennen voinut kenraaleja tulla.
Kenties voi nytkin.
AFROSINJA.
Sydämestäni
vain toivotan ma menestystä.
BAHMEOTOV.
Kiitän.
Ja jos se täyttyy tämä toivotus,
kentiesi silloin täytät sinä myös
mun toivoni?
AFROSINJA.
Kentiesi, silloin. Mutta
siks kuihtunut lie unelmasi kukka
tai Tuonen virran viemä.
KIKIN (tulee rantaa pitkin oikealta).
BAHMEOTOV.
Kikin! -- Taaskin
tuo amiraaliteettilainen tiellein!
(Tekee hänelle kunniaa.)
KIKIN (Bahmeotoville).
Tsarevitsh aikoo ratsastamaan mennä.
Käy antamassa käsky satuloida!
BAHMEOTOV (luo häneen epäluuloisen vihan katseen).
Ma tottelen.
(Menee oikealle.)
KIKIN.
Sua, Frosja, juuri etsin.
On tärkeätä sanottavaa mulla. --
Mut ensin varoittaa mun sua täytyy
vakaasti. Juoksennella näin ei sovi
sun täällä. Vaarallista on, jos nähdään
parissa miesten sinut. Varsinkin
kavahtaa tuota miestä sinun tulee!
Se muista toiste!
AFROSINJA.
Armollinen herra!
Ma sotaharjoitusta katsomaan
vain tänne juoksin, kun hän äkkiä
puheisiin puuttui kanssain.
KIKIN.
Näkeväsi
tsarevitshin kai täällä toivoit myös?
AFROSINJA (joutuu hämilleen).
Ei -- -- -- kyllä -- -- --.
KIKIN.
Hyvään maahan siemen on,
näköjään, langennut. Sa olet oikein
käsittää tiennyt katseet, jotka luoda
kauniisiin silmiis Hänen korkeutensa
suvaitsi käydessään sun isäntäsi
talossa. Miekkonen on, kelle sattuu
osaksi moinen onni! -- No, ei tarvis
sun minun edessäni ujostella.
Tsarevitshin juur' olen lähettämä.
Sa häntä tänään tääll' et nähdä saa,
kuin halusit, mut sinut hän sen sijaan
huomenna tahtoo hovissansa nähdä.
AFROSINJA.
Minutko, herra?! Ei, nyt teette pilkkaa.
KIKIN.
En. -- Kuule, Afrosinja, toivon, että
oot yhtä älykäs, kuin kauniskin,
ja sanomatta ymmärrät ett' aina
on vaitiolo merkki suurimman
viisauden.
AFROSINJA.
Mitä tarkoitatte, herra?
KIKIN.
Sa kuule, Frosja, tarkkaan sanojani
ja paina mielees ne! -- Näät, huomenna,
juur' tähän aikaan, veistämöstä laiva
vesille uusi lasketaan ja juhlaan,
sen ristijäisiin, myöskin menee tsaari
ja koko hovi, vaan tsarevitsh ei.
Hän pahoinvoipa on. Sä ymmärrätkö?
AFROSINJA.
Ymmärrän, herra.
KIKIN.
Rippi-isänsä
minulle kertoi niin. -- No, tähän aikaan
siis minä saavun sua hakemaan.
Sa portillanne ole valmiina
mua seuraamaan.
AFROSINJA.
Mut, armollinen herra...
KIKIN.
On kaikki järjestetty. Isännältäs
ei lupaa sinun enää tarvis pyytää.
Ja sinut minä sitte sinne saatan,
miss' odottaa sua elämäsi onni.
AFROSINJA.
Voi, rajusti mun sydämeni sykkii.
KIKIN.
Se siitä tyyntyy. Raju-ilman kyllä
hajoittaa päivänpaiste.
AFROSINJA.
Pelko vaiko
muu outo tunne mieleni näin valtaa!
KIKIN.
Huoletta ole! -- Kaikki tiedät nyt.
Ja tarinoimaan täss' en jouda enää.
Hyvästi! Huomiseen siis, -- tähän aikaan!
(Menee vasemmalle.)
AFROSINJA (seisoo hetkisen hämmästyksissään ja mietteisiin vaipuneena.
Kun hän aikoo mennä oikealle, tulee)
BAHMEOTOV (erään puun peitosta häntä vastaan).
Vai niin on asiat?! Et tosiaankaan
sa taannoin valehdellut sanoessas',
ett' olet toisen.
AFROSINJA.
Millä oikeudella
vastuuseen vaadit mua? Sinäkö
vain kanssain saisit haastaa?
BAHMEOTOV.
Kavalata!
Sa luulet, ett'en kuullut varsin hyvin
kenenkä puolesta hän puheli
ja mihin kohdistui tuo keskustelu?
AFROSINJA.
No, jos sen kuulit, sun on monin verroin
enemmän syytä minut jättää rauhaan
ja -- olla varuillasi!
BAHMEOTOV.
Afrosinja!
Tien haarass' seisot. Järkes' anna päättää,
mihinkä sun on käännyttävä, koska
sydämes noin on tyly sitä kohtaan,
mi kuilun partaallakin sulle tarjoo
kätensä pelastavan. Oikean
tien valintaan on vielä aika.
ÄFROSINJA.
Eipä
puun varjo vaaksan vertaa siirtynyt
viel' ole sijaltaan, niin uskot, että
jo mielein olen muuttanut. Vaan kovin
erehdyt luullessasi, että häilyn
kuin tuolla maston kärjessä tuo viiri.
Tien olen valinnut ma mielein mukaan,
mua silt' et käännä sinä eikä kukaan.
(Poistuu nopeasti rantaa pitkin oikealle.)
BAHMEOTOV (katsoen hänen jälkeensä).
Sa toivoit, että sinut
tuonne (osoittaa kesäpalatsia kohti) ties
vie kukkuloille kunnian. -- Kenties!
Mut varo, ett'ei päiväs pääty tuolla
sisällä linnan, Nevan pohjoispuolia. -- -- --
No, mull' on jäljellä viel' yksi tie.
Ma toivon, se mun perillekin vie. -- --
Ah, tsaaritar!
(Asettuu asentoon kunniata tekemään.)
KATARINA (tulee oikealta; katsoo Bahmeotoviin tutkivasti).
Mik' on sun, Jakov! Muotos
mua kummastuttaa.
BAHMEOTOV.
Suuri tsaaritar,
niin äkkiarvaamatta ilmestyit
eteeni.
KATARINA.
Ethän ensi kertaa mua
nyt näe. Jokin sua vaivaa. Ennen
en ole koskaan nähnyt silmäsi
noin hehkuvan ja poskes punottavan.
BAHMEOTOV (syrjään).
Ma sanoisinko? -- Pyytäisinkö häntä? --
(Tsaarittarelle.)
Syvälle, suuri tsaaritar, ain' näkee
sun kirkas katsees. Alamaises huolet
ei siltä huomaamatta konsaan jää.
Vaan miksi minä huolellani tässä
kävelys huvin häiritsisin nyt?!
KATARINA.
Ei, kerro vain! Jos jollain sua auttaa
ma voin, niin lisää iloa se mulle
huviini tuottaa.
BAHMEOTOV.
Tiedän kyllä hyvin,
ett' yksi lausumasi sana vain
iloksi suurimmaksi muuttais murheen.
KATARINA.
No? Mikä on se? Tuntuu siltä, kuin
sydäntäs lemmen suru jäytäis, vai?
BAHMEOTOV.
Ah, suuri tsaaritar!
KATARINA.
Ma arvasin
kai oikein? Mut jos siten nyt on laita,
epäilen, tokko sanaa satakaan
sinua auttaa voi. Sä tiedät kyllä:
ei syki sydän mahtisanan mukaan,
ei käskyä se toisen tottele.
BAHMEOTOV.
Sa, suuri tsaaritar, voit pelastaa
minulle lemmittyni. Tee se, tee se!
Minulle käske hänet antaa! Kyllä
sydänkin oppii tottumuksen lain.
KATARINA.
Mua pyyntös huvittaa. No, sano sitte,
ketä se koskee? No?
BAHMEOTOV.
Ei ylhäistä,
ei rikasta, vaan mulle kallihinta:
Vjasemskin muuatta maaorjaa vain.
KATARINA.
Nimeltään Afrosinja ehkä?
BAHMEOTOV.
Niin. --
Hänestä tiedät, suuri tsaaritar?
KATARINA.
Kyll' olen kuullut. Niinkuin marjamaito
sanovat kasvoiltansa olevan.
Se onko totta?
BAHMEOTOV.
Minusta: -- on kyllä!
KATARINA.
Vai niin! On hyvä aisti sulla siis. --
No, mikä estää? Pelastaa, -- sa sanoit?
BAHMEOTOV.
Sit' älä enää, suuri tsaaritar,
utele multa. Käske vain, ja suo
ikäni kiitollisna palvella
sinua siitä!
KATARINA.
Uteliaaks minut
tulinen intohimos, nuori mies,
todella saa. Se mitä tietää? Kerro!
Sanoissas naisen herkkä vaisto vaanii
jotakin kilpailijaa. Ehk'en nytkään
mä erehtynyt?
BAHMEOTOV.
Kaikki tiedät sinä
nyt, suuri tsaaritar.
KATARINA.
En vielä kylliks'
sinua auttaakseni.
BAHMEOTOV.
Turhaan silloin
apuusi olen vedonnut ma. Salli
mun poistua.
KATARINA.
Sa multa salata
jotakin tahdot siis? Kai silloin auttaa
mun käskyni, kosk' ilman sit' et tahdo
ilmaista kaikkea. Vai ehkä vielä
mua mahtavampi kilpailijas' on?
BAHMEOTOV (syrjään).
Mit' olen tehnytkään!
KATARINA.
Ei peljätä
sun tarvis mitään, mutta muista, että
on onnes' avain nyt mun kädessäni.
Nyt tai ei koskaan. Hetki tullut on.
Ken on se? Nimi? Sano! Ken?
BAHMEOTOV.
Tsarevitsh.
KATARINA.
Ahaa! -- -- Vai niin! -- No, hyvä. -- Kilpailijas'
on kyllä vaarallinen. Mitään vielä
en osaa luvata. Mut katsotaan,
sun puolestasi mitä voidaan tehdä.
CHARLOTTE (tulee rantaa pitkin oikealta Amelie von Rosgartenin
seuraamana).
KATARINA (Bahmeotoville toisella äänen painolla.)
Mä illemmalla ajelemaan lähden.
BAHMEOTOV (poistuu, Katarinan viittauksen mukaan, etualalta oikealle).
CHARLOTTE ja AMELIE VON ROSGARTEN (lähestyvät Katarinaa ja tervehtivät
häntä kunnioittavasti).
KATARINA.
Aa! Teidän korkeutenne! Kuinka voitte?
CHARLOTTE.
Tie _douloureux_, jok' eilen mua vaivas',
mun salli tänään kävelemään tulla.
KATARINA.
Siis siitä syystä ette suvainnut
te meidän assembleehen saapua?
Vahinko! Tsaari kovin kuitenkin
pahoillaan oli, ett'ei teitä nähnyt.
Se muille huono esimerkki on.
Sen käsittää voi halveksumiseksi.
CHARLOTTE.
Siit' olin pahoillani itsekin.
Mut moiseen epäluuloon syytä koskaan
en ole antanut.
KATARINA.
Ei voine kieltää,
silt' että näyttää toisinaan, kuin meitä
te välttelisitte ja olojamme
myös katsoisitte silmin saksakon.
CHARLOTTE.
On aivan kohtuuton se arvostelu.
Vähemmin, kuin on minkään ulkolaisen,
mun syytä Hänen Majesteettinsa
hovissa siten käyttäytyä. Mutta
jos joku karsain silmin toisinaan
mua katseleekin, niin ma kärsin kaikki
ketäkään loukkaamatta.
KATARINA.
Ruikutusta
tuo turhaa on.
CHARLOTTE.
Mut perusteetont' aivan
ei kuitenkaan?
KATARINA.
Jos niin te tahdotte.
"Kuin vuotees teet, niin maata saat."
CHARLOTTE.
Vai niin
Siis totta? -- Mikä syy? En tahallani
ma tunkeutunut. Mun tsarevitshille
valitsi tsaari itse.
KATARINA.
Pakkoa
ei toki liene ollut?
CHARLOTTE.
Puutetta
ei rakkaudenkaan.
KATARINA.
Oo! -- -- Ehk'ei silloin. --
CHARLOTTE.
Mun puoleltain ei nytkään.
KATARINA.
Jos sen teihin
olette kadottanut, surkutella
mun täytyy.
CHARLOTTE.
Niin. Se tott' on! Sääliä
vain kohtaloni ansaitsee, -- ei ivaa.
Oon rakkauteni palkkioksi saanut
ma puolisoni lemmettyyden täällä, --
sen tunnen kyllä. Salaviittauksenne
-- tuo viskaamanne kivi kuormalleni --
olisi tällä kertaa joutanut
jo hyvin epäsuosionne säilyyn.
KATARINA.
En kaipaa neuvoanne. Itse tiedän
ma varsin hyvin, mitä sanon ma
ja -- miksi? Sillä, tosiaankin, mun
enemmän sääliks käy tsarevitshia,
kuin hänen puolisotaan. Enkä syyttä
ma luule hänen teihin kylmenneen
ja lohdutusta muualt' etsivän.
CHARLOTTE (itkusta pakahtuvalla äänellä).
Te näytte, Teidän Majesteettinne,
jo oikein toimeksenne ottaneen
mun kunniallein käydä.
KATARINA.
Eipä haittais,
todella, Teidän Korkeutenne, vähän
sen pyhyydestä huolehtia.
CHARLOTTE.
Mitä
se merkitsee? Tää on jo liiaksi.
Sananne kaipaavat nyt selitystä.
KATARINA.
Sen kyllä löydätte, jos suvaitsette
vain tarkastaa, ken teidät syrjäyttänyt
ja teidän sijanne on anastanut.
(Menee peremmälle.)
CHARLOTTE.
Oi, taivas!! -- Onnetonta!! -- --
(Nojautuu, itkien, hovineitiinsä. Kuuluu rummutusta.)
VON ROSGARTEN.
Rauhoittukaa
jo, Teidän Korkeutenne! -- Harjoitus
nyt näkyy päättyneen ja tsaari palaa.
CHARLOTTE (pyyhkii silmänsä).
Ah! -- -- Mennään! Mennään pois!
(Menee von Rosgartenin seuraamana pitkin rantaa oikealle.)
KATARINA (katsoen heidän jälkeensä).
Hah-hah-hah-haa!
TSAARI (tulee Menshikovin seuraamana rantaa pitkin vasemmalta).
KATARINA. (yhtyy iloisena heihin. He poistuvat kaikki yhdessä
kesäpalatsiin päin).