Vankilan päällikön vaihdos saattoi meille muutamia helpotuksia.
Luultavasti Gratshevskin kauhea kuolema, tavattoman suuri kuolevaisuus
vankien keskuudessa, suuri sairasten, heikkojen ja mielipuolten määrä
herätti huomiota ministeristössä ja katsottiin hyväksi muuttaa
käytöstapaa Pähkinälinnan suhteen. Viime kertaisella käynnillään kävi
Petrov kaikkien vankien luona ja vakuuttavasti pyysi, ettei jätettäisi
ilmaisematta, mikä vangeista tuntui erittäin raskaalta. Sen jälkeen
olivat vartiat varovaisempia; uusi päällikkö käyttäytyi vankeja kohtaan
kohteliaasti ja koetti olla heitä ärsyttämättä.
Ensimäinen myönnytys vangeille oli, ettei ryhdytty mihinkään
pakkokeinoihin sen johdosta, että olimme yksimielisesti vaatineet
vanhasta vankilasta palauttamaan sinne viedyt toverimme, tai antamaan
heistä edes jotain tietoa. Arvasimme siellä jotain tapahtuneen, sillä
Gratshevskin kuoleman jälkeen muutettiin lamput kaikissa kopeissa ja
lukittiin lamput seinään kiinni.
Tämmöisiä muutoksia tehtiin aina, kun oli jotain tavatonta tapahtunut;
siten esim. Klinenkin hirttäytymisen jälkeen poistettiin kaikista
ikkunoista säpit. Levottomuus vankien keskuudessa yhä kasvoi; yhteisen
sopimuksen mukaan alkoivat kaikki yhtä aikaa huutaa, kolistaa ja
vaatia, että kaikki vangit vietäisiin vanhaan vankilaan tai siellä
olevat tuotaisiin takaisin. Päällikkö kiiruhti heti ilmoittamaan, että
niiden takaisintuominen on jo päätetty. Tämä olikin hänen helppo tehdä,
sillä linnaan tuotiin uusia vankeja ja niille tarvittiin vanhan
vankilan eristetyt kopit.
Toisena myönnytyksenä oli se, että meille luvattiin historiallisia
kirjoja -- tosin kylläkin vain kahdeksanteentoista vuosisataan saakka,
mutta sittenkin parempia, kuin tähän astinen lukemisemme. Ja siksi
kunnes ehti virallinen lupa saapua, tarjottiin meille niitä kirjoja,
joita muutamilta vangeilta oli linnaan tuotaessa otettu.
Sen jälkeen lakkautettiin lauantaiset naisten tarkastukset, jotka
olivat niin loukkaavia ja kiduttavia sekä samalla mielettömiä ja
raakoja. Sairastuneille alettiin antaa eri ruokaa; terveille
pidennettiin kävelyaikaa.
Kohta Petrovin viimeisen tarkastuksen jälkeen teki eräs vanki erään
keksinnön, joka meille kaikille tuotti suurta iloa: hän keksi, että
ulkohuoneiden torvien kautta, jotka yhdistivät useita koppeja ylhäältä
aina aleimpaan kerrokseen saakka, saattoi vapaasti keskustella.
Tämmöisen tilaisuuden käyttämättä jättäminen olisi ollut yli
ihmisvoimien ja nyt pantiin "telefoonit" käymään. Santarmit eivät
ryhtyneet ehkäisykeinoihin ja luulimmekin saavamme vapaasti aina
"klubiamme" käyttää.
Istuimme "klubissa" useita tunteja yhtämittaa ja saimme virkistystä
toistemme kanssa keskustellessamme. Täällä pidimme yhteisiä luentoja:
milloin vapauden elämästä äsken tuotujen toverien kertomusten
perusteella laadittuja, milloin taas nykyisestä elämästämme. Vuoden
päivät oli meille jo sallittu kirjoitusvihkot, jotka joka ilta otettiin
päällystön tarkastettavaksi. Useat kirjoittivat runoja, joissa usein
kyynelten takaa nauru kaikui, kun muisteltiin entisen vankilanpäällikön
aikoja. Kirjoituksissa pohdittiin entisiä vapauden aikaisia toimiamme,
tehtiin suunnitteluja uusista valtiollisista yhdistyksistä ja
perustuslaillisuuden mahdollisuuksista, j.m.s. Ihmisyytemme sisin
olemus pyrki esille täällä elävänä haudattujenkin keskuudessa.
Neljä kuukautta elimme näin yksimielistä perhe-elämää. Mutta sitten
tuli tarkastuksille sisäministerinapulainen, santarmipäällikkö Shebeko
ja mitä raaimmalla tavalla teki lopun kaikesta siitä. Ei vielä
ainoakaan korkea virkamies käyttäytynyt meitä kohtaan niin raa'asti,
kuin Shebeko. Syynä hänen vihaansa oli rangaistuspäiväkirjaan merkityt
huomautukset. Saimme nyt kuulla, että klubissamme tapahtuneista
keskusteluista oli pidetty varsinaista päiväkirjaa, ja siitä ilmoitettu
ministeristöön.
Shebeko kävi vuoron perään jokaisessa kopissa ja ärjyi: "Tsaarin
murhaajat mokomat, ja täällä makaavat pehmeillä aluksilla. Hirtettävä
olisi joka ainoa, he vain asioita pohtivat, kapinoivat! Översti,
ruoskikaa heitä!... Kuuletteko?"
Heittäen vihaisesti kopin oven kiinni kiiruhti hän toiseen koppiin ja
nyt kuului: "Miten hävytön naama sinulla on! Kuka sinä olet? -- Ahaa,
äsken olit karsserissa; käytöksesi on ilettevää. Tiedäpäs, siitä
annetaan raippoja!"
Tämmöisillä uhkauksilla riensi hän kopista toiseen, kunnes oli saanut
kullekin vangille jonkun mahtisanan lausutuksi. Vangit olivat niin
hämmästyksissä, etteivät osanneet paljon mitään huutoihin vastata.
Shebekon tarkastuksen jälkeen otettiin meiltä kaikki kirjat pois.
Illalla klubissa istuissamme emme osanneet keksiä mitään keinoa asian
auttamiseksi. Tuntui siltä, kuin olisimme kuilun partaalla, mistään
emme saaneet lohtua. Shebekon häväistyksistä ja uhkauksista ei tahtonut
kukaan puhua; useilla oli synkkiä ajatuksia mielessä. Neuvoteltiin
tulevista päivistä, millaiseksi olivat ne tapahtuneen tarkastuksen
jälkeen muodostuvat ja mitä oli tehtävä kirjojen poistamisen johdosta.
Pelkäsimme, että klubimme kiellettäisiin.
Bogdanovitch oli tällöin viimeisillään. Pyysimme, että jonkun meistä
sallittaisiin käydä hänen luonansa hänen vaivojansa huojentamassa ja
hyvästit sanomassa, mutta sitä ei sallittu. Mieli-alamme oli niin
toivoton, että päätimme tehdä ruokalakon ja niin vaatia itsellemme
kirjoja. Tämä tapahtui vv. 1888-89 vaihteessa.
Kolmena ensi päivänä puhelimme klubissa, mutta sitten päätimme lakata
keskustelemasta, säästääksemme voimiamme; sitä paitsi oli vaivaloista
puhua, kun nälkä kovin ahdisteli. Suurimmat kärsimykset tuotti nälkä
kolmantena, neljäntenä ja viidentenä päivänä. Sen jälkeen eivät kivut
olleet enää niin kovia, mutta sen sijaan tuli ruumis niin raukeaksi,
että tuskin saattoi enää jaloillaan pysyä. Koko lakon ajan vaihdoimme
ajatuksia naputtelemalla. Yhdeksäntenä päivänä saivat muutamat pahan
yskän ja raukeus yhä lisääntyi. Vankilan hallitus pysyi syrjässä eikä
ryhtynyt mihinkään toimiin ruokalakon lopettamiseksi. Petrov kävi
kylläkin linnassa, mutta hän ei käynyt kenenkään vangin luona.
Lakon alkaessa ei oltu sovittu, milloin ja miten lakko lopetettaisiin.
Jotkut ehdottelivat väkivaltaisuuksiin ryhtymistä, mutta enemmistö oli
sitä vastaan. Kun vankilan nykyinen hallitus ei ollut antanut mitään
varsinaista syytä, josta olisimme voineet sitä pitää syyllisenä
nykyiseen oloomme, pidimme Shebekon olevan syyllisenä, jotenka siis
emme tahtoneet syyttä suotta saattaa vankilan hallitukselle vaikeuksia,
ainakaan ei niinkauan, kunnes sen puolelta ei syytä anneta, ja siis
kymmenentenä päivänä päätimme lopettaa lakon ja aloimme syödä.
Toiseen aikaan olisi asia saattanut kääntyä huonoksikin, mutta nyt
käyttäytyivät viranomaiset hyvin johdonmukaisesti eikä siis ilmennyt
pienintäkään syytä rettelöihin. Tämmöinen viranomaisten käytös saikin
meidät siihen päätökseen, että entisten rettelöiden alkusyynä olikin
Shebeko, jota vastaan vast'edes tulikin toimintaamme suunnata.
Mutta pian pääsimme hänestäkin rauhaan. Pari kertaa hän enää kävi
tarkastuksilla. Tällöin kerran saattaessaan sisäministeri Durnovoa
astui hän ministerin jälessä erääseen koppiin ja sanoi: "teidän
äitinne..." mutta hän ei saanut lausettaan lopettaa, sillä vanki
ilmoitti, ettei moisen suusta tahdota äidistäkään kuulla. Hän joutui
ymmälle ja läksi kopista.
Pari viikkoa ruokalakon jälkeen ilmoitettiin meille, että kaikki
vankien rahat, kirjat ja esineet lähetetään sukulaisillemme. Se oli
lakkomme tulos.
Nyt kohtasi meitä odottamaton, ankara isku: "telefoonimme" lakkasi
toiminnasta. Johtotorvista ei loppunut vesi jos kuinka sitä ammensimme,
torvet olivat siis alhaalta suletut, puhelumme niitä myöten lakkasi.
Klubimme oli toimessa kuusi kuukautta, ja nyt jäimme taas yksinäisen
vankeuden onnettomuuteen. Ympärillämme olevat kivimuurit muuttuivat
taas vieraiksi, sietämättömiksi... Ei riittänyt enää voimia kestämään
yksinäisyyden tuottamaa ikävää. Hermosto oli kokonaan epäkunnossa.
Kaiken lisäksi alkoi vankilassa raivata influentsa. Klubimme oloaikana
olivat hengen voimat siksi vahvat, ettei sairaus päässyt valtaan,
ainakin ei sitä huomattu. Nyt muuttui asema, synkkämielisyys lisääntyi
ja sairaus pääsi valtaan. Nyt alkoi taas taistelu vankilan sääntöjä
vastaan. Noustiin ikkunaan nähdäksemme pihalla käveleviä tovereita.
Tästä, tietysti, seurasi rangaistuksia, vaikk'ei enää entisessä
raa'assa muodossa; yleinen rangaistus oli, ettei syyllistä päästetty
määrä-aikana ulos.
Viranomaiset puhelivat usein vangeille: "minkä vuoksi te tahdotte saada
parannuksia väkikeinoin? piditte ruokalakkoa, tuloksena oli useita
sairastumisia. Nyt tahdotte väkikeinoin saada kävelylupia. Eikös olisi
parempi, jos ilmoittaisitte ja pyytäisitte". Siihen ei kukaan meistä
suostunut.
Enimmän syytä yhteentörmäyksiin antoi se seikka, ettei sairaille
annettu sairasruokaa. Niinpä, esim. Buzinski kaksi vuotta sairasti
vatsasyöpää, mutta siitä huolimatta täytyi hänen syödä samaa ruokaa
kuin terveetkin, s.o. punajuurisoppaa, puuroa ja mustaa leipää. Hän
kuoli kahden vuoden kuluttua, kärsittyään hirveitä kipuja. Sen jälkeen
kuoli Arontshik halvaukseen. Kuusi vuotta oli hän viettänyt kopissa
yhtään kertaa siitä poistumatta. Varynskin tila oli hyvin huono!
ruokalakon jälkeen oli hänellä verenvuotoja kurkussa. Sergei Ivanov sai
ankaran verensyöksyn. Vaadimme hänen luokseen lääkäriä emmekä lakanneet
yölläkään oveen jyskyttämästä ennenkun saimme lääkärin tulemaan sairaan
luo. Lääkäri, Naryshkin nimeltään, oli huoleton, laiska ja kaiken
suhteen väliäpitämätön paksu äijä; on kumminkin sanottava
tunnustukseksi hänelle, että jos hänet milloin sain liikkeelle, koetti
hän jotain sairaan avuksi tehdä. -- Morosov niinikään sai usein
verensyöksyjä. Keripukki raivosi lakkaamatta vankien keskuudessa,
milloin suuremmassa milloin taas vähemmässä määrässä, vatsakatarria
kärsivätkin kaikki vangit.
Varsinkin eräs tapaus sai tähän aikaan mielet kuohuksiin. Virkateitse
oli lähetetty, ilman oikeuden tuomiota, Pähkinälinnaan. Mutta
rangaistusajan viimeisenä päivänä tuli Lagovskoin luo linnaan
päällikkö ja luki hänelle määräyksen ... uudesta viisivuotisesta
rangaistuksesta... Kaiken aikaa pidettiin häntä pakkotyöläisen
asemassa, sillä ainoalla eroituksella, että sai käyttää omaa pukuansa;
mutta kun hänen ei sallittu tavata sukulaisiansa, ei siitäkään luvasta
ollut käytöllistä etua.
Varynskin tila muuttui yhä huonommaksi. Hän sai kylläkin sairaalan
ruokaa ja lääkkeitä, mutta terveytensä oli jo ehtinyt kokonaan murtua
ja oli ilmeistä, ettei hänellä enää monta elonpäivää jälellä ollut.
Ankara yskimisensä kuului kautta vankilan. Ainoaksi asemansa
lieventämiseksi sallittiin erään hänen toverinsa muuttaa hänen koppinsa
vieressä olevaan koppiin. Kopistaan hän ei enää jaksanut pois lähteä
joten siis likeiselle ystävälle naputteleminen oli hänen ainoa ilonsa,
ja kun hiljaisinkin kosketus seinään kuului viereiseen koppiin, oli
naputteleminen heikollekin sairaalle mahdollista. Kello 8 aamulla hän
vielä tervehti koppinsa ylä- ja alapuolella olevia vankeustovereitansa
ja jo kello 10 hän veti viimeisen hengähdyksen...
Menetettyämme klubimme koetimme keksiä uusia keinoja ajatustemme
vaihtamiseksi. Olimme keksineet pihalla kävellessämme meitä
eroittavissa lauta-aidoissa rakoja ja näiden kautta annoimme sairaille
monenmoisia kotitekoisia makeisia. Sokeri ei sopinut aidan pienistä
raoista, siksi sulatimme sokerin, tiputimme sitä paperille ja niin oli
sairaille makeisia jaettavanamme. Naisvangit keksivät monta erilajia
makeisia: sulatettiin sokeria ja seotettiin maitoon, tahos kuivattiin
kolme, neljä tuntia lampun päällä, vesi haihtui ja maito konvehti oli
valmis. Eräs "makeistehtailija" onnistui nauriista valmistaa
konvehteja. Makeiset annettiin sairaille tovereille saadakseen edes
näin huojentaa heidän surkeuttansa. Mutta eipä sallittu niitäkään
suorastaan sairaille jättää, vaan tuli keksiä keinot, etteivät vartijat
huomaisi, jolloin valmisteemme olisivat "parempiin suihin" joutuneet.
Makeiset siis piiloitettiin multapenkkeihin kasvitarhaan; vaikka
tämäkään keino ei pitkälle auttanut. Santarmit saivat vihiä, hakivat
multapenkeistä ja jonkun kerran löysivätkin niistä pienet käärömme.
Eipä kumminkaan rikostamme kovin suurena pitäneet, varoittivathan vain
vastaisuudessa niin tekemästä. Tarkastus työssä ollessamme tuli sen
jälkeen paljoa tarkemmaksi. Lautaseinäin rakoja eivät jonkun aikaa
huomanneet, ja ne olivat meille tärkeimmästä merkityksestä, sillä
niistä näimme tovereitamme kävelyllä ollessamme. Muistan vieläkin, että
juuri tällä keinoin näin Varynskin reippaana ja punakkana pari
kuukautta ennen hänen kuolemaansa.
Mutta vaikka noita rakoja mitä varovaisemmin käytimmekin, niin
keksittiin ne kumminkin ja naulattiin kiinni. Tämä sai meidät taas
kuohuksiin, ja taistelu alkoi. Kiskoimme irti rakojen päälle naulatut
listat ja aloimme puhella entistä kovemmalla äänellä. Meidät saatettiin
koppeihimme, mutta siitä vain intomme yltyi.
Viranomaiset koettivat rauhoittaa, mutta kun ei apua ollut, päättivät
tehdä joitakin myönnytyksiä. Meille luvattiin kirjoja ja käsityötä sekä
että iltasin saamme kohdata jonkun tovereistamme. Tätä kylläkin oli
vaikea uskoa todeksi, mutta toivomme asiassa jotain perää olevan ja
että oli päätetty asemaamme jonkun verran parantaa, varsinkin kun
kuolevaisuus yhä vieläkin oli melkoinen sekä sairaiden luku jotenkin
suuri. Ja muun lisäksi varmaankin santarmit jo tiesivät Konoshevitshin
menettäneen järkensä, josta meillä ei vielä täyttä varmuutta ollut.
Me naiset sittenkin tiesimme, ettemme saisi tavata muita kuin
naisvankeja, joiden seurassa olimme jo viisi vuotta viettäneet, jotenka
jo mielellään olisi tehnyt uusia tuttavuuksia.
Toivomme todellakin täytettiin. Lautaseiniin tehtiin pieniä aukkoja.
Ensin olivat ne vain puolentoista tuuman levyisiä, mutta kun emme
siihen tyytyneet, niistä kun vain suurilla ponnistuksilla saattoi nähdä
seinän toisella puolella olevan, leikattiin aukot suuremmiksi,
kumminkin niin, ettei pää niistä sopinut.
Kymmenen kuukauden kuluttua ruokalakostamme saimme vihdoin
viimeinkin kirjoja. Saimme useita historiallisia teoksia, ei tosin
muuta kuin XVIII vuosisataan ulettuvia, luonnontieteellisiä
oppikirjoja, vierastenkielten oppikirjoja, Livingstonen, Stanleyn y.m.
matkakertomuksia,, j.n.e. Kaunokirjallisuus puuttui kokonaan -- sitä
kai pidettiin meille vaarallisena, samoin ei ollut yhtään
aikakauskirjaa.
Viranomaisten myöntyväisyys ulettui sairaihinkin: meidän sallittiin
hoitaa heitä. Konoshevitshin mielipuolisuus oli nyt kaikille selvä.
Hänen mielisairautensa oli hiljaista, joskus hän vain suuttui jos joku
ei nimittänyt häntä Konoshevitsh-Sagaidatshny nimellä, jonka
jälkeläisenä hän nyt itseään piti. Joskus, kun hän pyynnöillään ja
vaatimuksillaan tuskastutti viranomaisia, vietiin hänet vanhaan
vankilaan, mutta meidän tästä lääkäriä moitittuamme, palautettiin hänet
takaisin. Kaiken aikaa mietiskeli Konoshevitsh mitenkä hän laittaisi
lentokoneen, samalla tutkisteli hän hypnotismin salaisuuksia. Vielä
Petropavlovskin linnoituksessa ollessaan kärsi hän näköhäiriötä,
pelkäsi tulevansa hypnotiseeratuksi ja siinä tilassa ilmoittavansa
salaisuutensa. Tästä hän kumminkin myöhemmin parani. Sen jälkeen
suunnitteli hän kirjallista teosta, joka tekisi koko maailman
onnelliseksi. Samaan aikaan hänen kanssaan tuli eräs toinenkin vanki
mielenvikaan.