Vuoden 1890 tienoilla alkoi uusi jakso elämässämme Pähkinälinnassa.
Sopii olettaa että viranomaiset olivat vihdoin viimeinkin kyllästyneet
alituiseen taisteluun vankeja vastaan. Tultiin ehkä huomaamaan, kuinka
huono ja peräti kelpaamaton on semmoinen vankilasysteemi, jonka mukaan
vankein "pyynnöistä ja vaatimuksista" riippuu miten milloinkin on
heidän suhteensa meneteltävä ja nähtiin siis tarpeelliseksi muuttaa
menettelytapa. Näihin aikoihin nimitettiin Pähkinälinnan päälliköksi
eräs Hangart. Hän oli jo muutaman kuukauden ajan ollut virkaatekevänä
päällikkönä ja tällä aikaa koetti hän mahdollisen lähemmin tutustua
oloihimme ja tyytymättömyytemme sekä levottomuutemme syihin. Hän tahtoi
saada toimeen semmoisen järjestyksen, ettei ainakaan jokapäiväisistä
asioista rettelöitä syntyisi. Niinpä, esim. vaikka ruokaamme olikin
jonkunverran parannettu, oli se kumminkin vankilan viranomaisten
mielivallasta riippuva, kenelle vangeista annettiin parempaa ruokaa,
kenelle ei; eipä edes sairaat olleet aina varmoja sairasruoan
saannistaan. Hangart pyysi, että vankein päiväannos korotettaisiin 12
kopekasta 22 kopekaksi poikkeuksetta kaikille. Ja luultavasti hänen
esityksestään muutti poliisidepartementti vankilan ohjesäännöt sen
mukaisiksi, kuin Hangart virkaatekevänä päällikkönä oli noudattanut.
Vankilassa pantiin toimeen siis seuraavat uudistukset:
1) Vangin sallittiin kohdata kopissa toista vankia, ja näin tuli
ratkaistuksi kauvan aikaa järjestyksessä ollut kysymys -- saada auttaa
sairasta toveria kun tämä mitä kipeimmin apua tarvitsi. Mutta kuinka
myöhään tämä lupa tulikaan! Sitä ennen oli jo ehtinyt kuolla
neljätoista henkeä, paitsi itsemurhaajia ja teloitettuja -- ja kaikki
he saivat avuttomina kitua kopissaan ja lähteä maailmasta ilman ystävän
lohduttavaa sanaa, ilman toverin auttavaa kättä. Mutta oli nytkin
avuntarvitsijoita, jotka eivät jaksaneet kävelylle lähteä ja siis
kipeästi toverin seuraa kaipasivat.
2) Laitettiin työhuoneita, joissa aina kaksi vankia kerrallaan
työskenteli pari kolme tuntia päivässä. Ensin oli päätetty ettei tätä
etua tehtäisi yleiseksi, mutta Hangart ei semmoiseen suostunut, se kun
olisi tehnyt tyhjäksi koko hänen suunnittelunsa. Nuo "rajoitukset" ja
"rangaistukset" olivat tulleet jo niin vihatuiksi, etteivät vangit
niihin enää millään tapaa ottaneet taipuakseen, ja jos taas olisi oltu
pakotettu yhteisiin lakkoihin, olisi välit ennalleen kärjistyneet.
3) Moitittuamme liian vanhoiksi luettavaksemme annettuja kirjoja,
luvattiin, että itse saisimme laittaa luettelon, mitä tahtoisimme
lukea. Muutaman kerran laadimmekin kirjaluettelon, mutta harvoin
sittenkin pyytämiämme kirjoja saimme. Muuten ei nyt kirjojen valinnan
suhteen enää oltu niin turhan arkoja, mutta sen sijaan näkyi, että
oltiin kokonaan välinpitämättömiä montako kirjaa kulloinkin
lähetettiin. Niinpä, esim. lähetettiin kaksi kertaa Salvojevin teoksia,
kaksi kertaa Schlosserin j.n.e.; melkein neljäsosa kirjalähetyksestä
sisälsi samoja teoksia; lähettäjät eivät siis välittäneet ottaa
selkoa, mitä kirjoja meillä jo ennestään oli. Nyt jo saimme
kaunokirjallistakin, vaan ei vieläkään aikakauskirjoja. Meidän
onneksemme tapahtui niin, että saimme toista tietä semmoisiakin
kirjoja, joita viranomaiset pitivät meille kiellettynä hedelmänä.
Kaupungin virkamiehet olivat saaneet luvan sidottaa kirjansa vankilan
kirjansitomoissa. Tätä työtä karttuikin niin paljon, että työ tehtiin
kaikille pakolliseksi. Tosin sidottavat kirjat olivat enimmäkseen
ala-arvoista, suurimmaksi osaksi arvotonta hengellistä sisältöä,
unikirjoja, tusinaromaaneja; joskus sattui arvokkaita aikakauskirjoja,
kuten "Vestnik jevropy" ja "Severny Vestnik", joskin jotenkin
vanhentuneita. Uudempia aikakauskirjoja olivat ulkomaalaiset --
ranskalaiset ja englantilaiset, mutta jotenkin tyhjäsisältöisiä. Joskus
saimme "Nivan" ja muutamia ammattilehtiä, esim. "Hosjain", "Vratsh",
"Feldsher".
4) Ruokajärjestystä parannettiin. Jo edeltäkäsin ripustettiin seinälle
päivällisruokalista, ja kohta saimme luvan itse määrätä, mitä
päivälliseksi tahdoimme. Samoin saimme itse järjestää kävelymme, s.o.
mihin aikaan ja kenenkä seurassa tahdoimme kulloinkin kävellä; tällöin
tavallisesti valitsimme toveriksemme työkumppalimme.
Ruoan parantamiseen vaikutti suureksi osaksi sekin, että nyt saimme
vähitellen käytettäväksemme työllämme ansaitut rahat, joita linnassa
olo-ajallamme lienee karttunut parin sadan ruplan vaiheilla. Maksun
saimme sorvaustöistä, ja kaikki Pähkinälinnan sorvatut aidat ovatkin
meidän aikaista työtä. Kasarmeihin valmistettiin pieniä kaappeja ja
muita pienempiä esineitä; kouluihin teimme maksutta luokkatauluja,
kirjatelineitä j.m.s. Nyt saimme myöskin poliisidepartementin määräämät
viisikymmentä ruplaa kuukaudessa raaka-aineksien hankkimiseksi mielemme
mukaan. Tätä käyttivät naisvangit hyväkseen ja kutoivat tarvitseville
tovereille villapaitoja y.m. Tähän saakka jaetun valmiin teen sijaan
annettiin jokaiselle yksi rupla kaksikymmentäviisi kopekkaa
kuukaudessa, joten ne, jotka eivät juoneet teetä, saattoivat ostaa
kahvia tai maitoa; sokerin asemesta ostivat jotkut karamelleja. Leipää
varten oli määrätty viisi kopekkaa päivälle, ken ei koko määrää
jaksanut syödä, sai säästöt käyttää maidon, juuston, kalan j.m.s.
ostamiseen. Melkoisen lisän ruokalajeihimme saimme kasvitarhasta, joten
sen viljelemisestä oli sekä hupia että hyötyä.
5) Emme olleet tähän saakka saaneet juuri mitään kuulla kotiin
jääneistä omaisistamme, nyt aloimme saada poliisidepartementille
sukulaistemme lähettämiä kysymyksiä olostamme. Kysymykset olivat
nähtävästi jo kauvan sitten lähetetyt, mutta jäivät meille saattamatta.
Tiedot sukulaisistamme olivat poliisidepartementissa uudestaan
kirjoitetut, tavallisesti hyvin lyhyeen muotoon: olemme elossa,
terveenä, elämme niin ja niin ja pyydämme vastausta. Me, tietysti,
vastasimmekin; tämän saimme tehdä kerran tai kahdesti vuodessa.
Useat meistä saivat ikäviä uutisia: keneltä oli näinä kuluneina vuosina
kuollut vaimo, keneltä lapsi... Mutta ennen pitkää alkoi moinen
kaavamaisuus kyllästyttää, eipä ollut varma, josko tiedustelut
todellakin olivat omaisiltamme. Tiedustelimme kirjeissämme omaisiltamme
heidän entisistä taudeistaan, mutta niihin tiedusteluihin emme koskaan
vastausta saaneet. Joskus saimme omaisiltamme nimikortin tai valokuvan,
mutta sen vain hyvin harvoissa poikkeustapauksissa, -- luultavasti
omaisemme eivät luottaneet siihen, että kirjeensä meille joutuvat.
6) Saimme luvan toisinaan kokoontua yhteen, näitä kokouksia nimitimme
"klubeiksi". Yläpuoli, noin kolmas osa, kävelypaikkojemme aidoista,
joissa tähän saakka oli vain pieniä ikkunoita, varustettiin nyt
rautaristikoilla, aidan viereen laitettiin puupenkit, ja nyt saattoi
aitauksesta nähdä kaikki pihalla kävelevät vangit. Nyt saatoimme
keskustella kaikkien kävelyllä olevien toverien kera, myöhemmin panimme
toimeen yhteisiä luentoja. Syystä, kun yhteiskunnallisia asioita
käsittelevää kirjallisuutta ei meillä ollenkaan ollut, koskettelivat
luennot pääasiallisesti luonnontieteellistä alaa, ja saatuamme jotenkin
kunnollisen, noin kolmesataa kertaa suurentavan mikroskopin muuttuivat
luennot varsin huvittaviksi. Tovereittemme joukossa oli eteviä
luonnonoppineita ja he varsin mielellään jakoivat tietojansa
fysiologiassa, mineralogiassa, zoologiassa, anatomiassa, botanikissa
y.m. Usein luennoitsija valaisi esitelmäänsä omavalmistamillaan hyvin
näppärillä havaintoesineillä.
Myöhemmin saimme ulkomaalaisia tilastollisia vuosikirjoja,
poliisidepartementti lähetti "Raha-asiain tiedonantoja", ja
näiden avulla tehtiin tilastolaskuja. Muutamat käsittelivät
historiallis-filosofisia aineita. Luennoitsija esitti aineestaan
alustuksen, jonka johdosta sitten keskusteltiin. Useasti oli
keskustelun aiheenamme arvioimiset tulevaisuudestamme... Luentojen
väliaikoina pantiin toimeen oikeita perhejuhlia. Viidenteen aituukseen
asetettiin pöytä, sille teetä, kotitekosia namusia, jotka herättivät
naurua santarmeissa, he kun eivät osanneet pitää syötävänä lampun
päällä valmistettuja herkkuja; kuuluipa usein lauluakin. Vankilan
päällystö ei tahtonut alussa moisia kestejämme sallia, mutta sittemmin
ei ollut siitä sen enempää välittävänään. Vartijat olivat kumminkin
edelleenkin valppaina ja tähystyspaikoiltaan pitivät toimiamme
silmällä.
Useasti juttelimme klubissamme asioista, jotka lähemmin meitä koskivat,
muistelimme ruokalakkojamme, Pähkinälinnassa tuonentuville muuttaneita
tovereitamme. Heidät oli haudattu linnoituksen muurin viereen; kutakin
kuollutta kantoi neljä sotamiestä ja kuollut laskettiin hautaan ilman
mitään kirkollista siunausta ja juhlamenoa. Sittemmin oli siinäkin
suhteessa tehty muutos parempaan.
Nyt vasta saimme tarkat tiedot siitä, mitä ennen olimme vain
osittaisesti kuullut. Kuulimme, että v:na 1887 vankilan pihalla
mestattiin viisi vankia: Uljanov, Generalov, Andrejushkin, Osipanov ja
Shevyrev. Heidät tuomittiin kuolemaan sekaantumisestaan maaliskuun 13
päivän v. 1887 asiaan. Tuomio seurasi kahden kuukauden kuluttua
ensimmäisten vangitsemisesta, jonka tähden yleisöllä lienee hyvin vähän
tietoa asiasta. Pääsyylliset olivat enimmäkseen Pietarin yliopiston
ylioppilaita, jotka vangittiin matkalla Kasanin kirkkoon ja kirkon
rapuilla. Kullakin heistä oli pommi taskussa, joita oli määrä käyttää
keisari Aleksanteri kolmannen saapuessa kirkkoon Aleksanteri toisen
kuolinpäivänä pidettävään sielumessuun. Neljä heistä oli vangittaissa
otettu käsistä takaa kiinni, kaikki samalla kertaa. Joku toveriksi
tekeytynyt oli heidät pettänyt ja antanut ilmi.
Paitsi mainitsemiani viittä mestattua tuli kaksi juttuun sekaantunutta
tuomituksi vankeuteen Pähkinälinnaan, johon heidät kohta tuotiinkin.
Vasta nyt siis meille selvisi, mihin oli joutunut viisi henkeä niistä,
joita olimme seitsemän nähneet vietävän vanhaan vankilaan ja sieltä
vain kaksi takaisin tuotavan. Eloon jätetyt kertoivat onnettomien
rohkeina käyttäytyneen oikeudessa ja yhtä miehuullisesti olivat he
kuolemaankin menneet. Niin sammui viisi henkeä, kukin vasta elämänsä
parhaimmassa ijässä -- 21-27 vuosien vaiheilla.
Paitsi edellämainittuja viittä mestattua, oli jo muutama vuosi sitä
ennen täällä mestattu kaksi upseeria, Rogatshev ja Strömberg.
Jälkimmäinen oli eräänä päivänä ehtinyt naputuksella ilmoittaa
naapurille mitä oli odotettavissa, vaan jo seuraavana päivänä hän sekä
Rogatshev katosivat. Kerrotaan, että heidät teloitettiin hirttämällä.
Rogatshev oli pudonnut alas hirsipuusta, mutta hänet ripustettiin
uudelleen.
[Venäläisillä oli ikimuistoisista ajoista tapana, että jos teloitettava
putosi hirsipuusta, ei häntä toistamiseen enää hirsipuuhun vedetty,
koska putoamista pidettiin merkkinä rangaistavan viattomuudesta.
Pyövelit joskus käyttivät tätä armahtamiskeinon hankkimiseksi; mutta
vaikka putoominen olisikin huomattu pyövelin laittamaksi, sai
teloitettava kumminkin aina armon ja kuolemantuomio muutettiin
maanpakolaisuudeksi. Tästä vanhasta tavasta lienee ensi kerran tehty
poikkeus keisari Aleksanteri toisen murhaan syyllisiä telotettaissa.
Kerrottiin, näet, silloin, että pyöveli pudotti erään teloitettavan
hirsipuusta, hankkiakseen onnettomalle armon, mutta tekonsa huomattiin,
hän sai sata paria raippoja ja pudonnut ripustettiin uudelleen. Suom.
muist.]
Vuonna 1891 tuotiin Pähkinälinnaan Sofia Günsburg Pietarista ja pantiin
vanhan vankilan 1:seen numeroon. Viikon kuluttua leikkasi hän saksilla
kurkkunsa. Tähän toivottomaan tekoon oli luultavasti syynä se, että
hänen koppinsa oli aivan yksinäinen, ja kun hän varmaan pelkäsi näin
tulevan vastakin aina ja kaiken ikää olemaan, piti hän kuoleman
parempana.
Tiedot näistä tapahtumista saimme osaksi uusilta vangeilta, osaksi
omien havaintojemme avulla. Uusien vankien tuloa koetettiin meiltä aina
huolellisesti salata, mutta tavalla tai toisella saimme siitä tiedon.
Merkkinä uusien tulokkaiden saapumisesta tavallisesti oli töiden
lopettaminen työverstaissa vanhassa vankilassa; usein myöskin ruoan
jakamisen myöhästyminen sekä santarmien kiireinen hääriminen niinikään
ennusti uusien vankien saapumista. Tällöin tavallisesti aukaisimme
ikkunaluukun ja kuuntelimme kahleitten kalinaa, joka alkoi jo
puolivälissä vankilan pihaa kuulua. Päästäksemme ikkunasta näkemään
tulokkaita täytyi usein miltei hengen kaupalla kiivetä ikkunalle; usein
tehtiin tällöin hurstista ja pyyhinliinasta portaat, kiinnitettiin ne
ikkunan säppiin ja koetettiin varovasti pysytellä ikkunassa. Santarmit
taas olivat tällöin tavallista valppaampia ja tavattuaan jonkun
ikkunasta, vetivät armotta alas.
Tuntuu ehkä kummalliselta tuommoinen kiihko nähdä uusia vankeja, mutta
tulee muistaa, ettei vangeista yksikään osannut uskoa milloinkaan
täältä pois pääsevänsä, ja kumminkin on ihmissieluun kätketty niin
suuri vapauden kaipuu, että sen puutteessa mitä intoisammin haluaa edes
kuulla kerrottavan vapaudessa elävistä ihmisistä, ja uudet tulokkaat
aina jotain uutta vapaasta elämästä kertoa tiesivät. Usein saa tuntea
henkistä nälkää, sielu kaipaa jotain hengen ravintoa, se ikävöi ja
kaihoaa, ja, saamatta tyydytystä, turtuu, silloin tuntee vaistomaista
pelkoa, kuolettava yksinäisyys ahdistaa rintaa ja ellei noita tunteita
tavalla tai toisella saa karkoitetuksi, seuraa hengen tylsyminen ja
mielipuolisuus. Kukin pitkällistä yksinäistä vankeutta kokenut
varmaankin on tällaista saanut kokea. Aurinko, taivas, ihmiset, äänet
-- kaikki näyttävät toisenlaisilta, kummallisilta, vierailta,
käsittämättömiltä, vihamielisiltä. Eipä edes uni tuonut tähän muutosta;
vankilasta pois pakeneminen, mitä mahdottomimmat karkaamiset uni
loihti, jotka aina päättyivät niin, että taas joutui kiinni ja vankilan
muurien sisälle; ei edes yli kymmenen vuotinenkaan vankilassa olo
tämmöisiä unia lopettanut... Niin, usein, hyvin usein joutuu
tuollaiseen mielentilaan ja silloin tunnet salaista toivoa, että
tuotaisiin uusia vankeja, jotka edes jonkinlaista vaihtelua tähän
haudankaltaiseen yksitoikkoisuuteen toisivat. Se on siitäkin syystä
luonnollisempaa, kun, huolimatta paljonkin entisestä paremmaksi
muuttuneista olosuhteista, yhä tunnet tarkoituksettoman elämän
hirmuisen ikeen rasitusta.
Nyt kun olen jo kaukana Pähkinälinnasta, muistelen sinne jääneitä
tovereitani, kuvailen heitä haudasta nousseiksi haamuolennoiksi.
Kaikelle on siellä tarkkaan määrätty aikansa, sisällinen elämä on niin
köyhä, tänään on samaa kuin eilen ja huomenna samaa kuin tänään. Kuinka
useasti aamulla herätessä tulikaan ajatus: "jospa edes jotain uutta,
vaikkapa se huonompaakin olisi, kunhan vaan uutta". Mutta turhaan!
Taaskin sama polku astuttavana, jota jo 12-13 vuotta sai astua, samat
santarmit kahden puolen, jotka eivät salli askeltakaan syrjään ottaa.
Vankilan muurien ulkopuolelle ei kukaan milloinkaan pääse, ja toisinaan
olisi suostunut puolen elämästään antamaan jos olisi päässyt torniin
nousemaan ja sieltä kauvas vapauteen silmäilemään...
Ja sittenkin -- päivä kului kutakuinkin siedettävästi, sillä työ ja
lukeminen pahimman kaihon karkotti. Mutta ilta! Mimmoisia tunteiden
rääkkäyksiä silloin tuli kestää! Ainoastaan lujaluonteisemmat saattavat
moista elämää kestää...
Edellä mainitsin, että olimme saaneet muutamia helpoituksia, mutta kun
noille "helpoituksille" ei ollut virallista vahvistusta, ei niiden
pysyväisyydestä ollut varmoja takeita, sillä yksinäinen vankeus oli
vieläkin käytännössä ja vankilan viranomaiset saattoivat milloin
tahansa palata vanhaan järjestelmään.
Ja nuo helpoituksetkin ennenpitkää muuttuivat rasittaviksi syystä, kun
aina oli sääntöjä mitä tarkimmin noudatettava. Niinpä, esim., toisten
vankien tapaaminen tapahtui aina määrätyllä hetkellä ja määrätyssä
paikassa; tuli siis mennä toista tapaamaan silloin, kun ehkä mieluummin
olisi ollut yksin ja kun taas mielellään olisi toveriansa nähnyt ja
puhutellut, tuli olla yksin. Eikä edes kolmen sallittu yhtäaikaa
toisiaan tavata, vaikka kaikin keinoin koetimme sitä saada. Vain
"klubissamme" saimme samalla aikaa olla kaikki, kaksi aina kussakin
karsinassa. Sairaat eivät voineet tällöinkään seuraan päästä, sillä
kävelymme tapahtui avonaisen taivaan alla, sateessa ja kylmässä
useinkin tuntimäärin seista värjötettiin. Pyysimme lupaa edes
työhuoneittemme oviin saada luukut, kun, muka, samaa työtä useamman
tehdessä usein toisten neuvoa ja apua tarvitsee. Jotenkin
vastenmielisesti suostui vankilan päällikkö siihen.
Vuonna 1895 alettiin päästää meitä myöskin isoon pihaan sekä
kasvilämpiöihin, kaksi kerrallaan. Vanhassa vankilassa olevan keittiön
ikkuna oli tähän pihaan. Kahtena viimeisenä vuotena sallittiin meidän
pyhäpäivinä valmistaa keittiössä itsellemme teetä. Tänne ikkunan alle
muodostui meidän pieni "klubimme", jossa joimme teetä ja juttelimme
keskenämme pari kolme tuntia kerrallaan. Työhuoneiden luukuista
niinikään luimme toisillemme. Viranomaiset eivät katselleet tätä
suopein silmin, ja kun sanoistaan emme välittäneet, käskivät he
vartijoiden meitä estää vaikkapa väkipakonkin uhalla. Moiset kiellot
eivät miellyttäneet meitä, sillä emmehän olleet järjettömiä petoja,
joilta aina tuli äkkiyllätyksiä odottaa, ja miksikä meitä tuli näin
ahdistella? Olihan lukkoja ja salpoja tarpeeksi: 1) kunkin kopin ovessa
oli lukko, 2) vankilan ovessa oli lukko, 3) muurin portissa oli lukko
ja 4) linnan ulkomuurin portissa oli lukko. Vartijat kävelivät öillä ja
päivillä vankilan muureilla ja muurien vieressä; vartijoita oli
laumottain vankilan sisällä, käytävissä aseellisia sotilaita, kasarmi
täynnä sotamiehiä, ja tämä kaikki yksinäisellä saarella, jonka rantaan
ei yhdenkään syrjäisen ollut lupa venettään laskea, sitä vähemmän
maalle astua.
Näytti siltä, ikäänkuin meidät näinä parempina aikomamme olisi kokonaan
unohdettu, sillä vankilan tarkastuksia pidettiin hyvin harvoin. Mutta
Nikolai toisen hallitukseen astuttua tuntui, että yllämme häälyi jokin
myrskypilvi. Saimme taaskin enemmän huomiota osaksemme ja näytti, että
meidät tahdottiin jälleen asettaa entisten kovien järjestyssääntöjen
alaisiksi. Huomattiin meillä olevan liian suuria vapauksia ja
että olimme päässeet oman asemamme määrääjiksi. Ettei tämä ollut
puoleltamme turhaa pelkoa, sen osotti saapunut tarkastaja, jokin
santarmiöversti, joka teki kopeissamme niin perinpohjaisen
tarkastuksen, että poissaollessamme vuoteemme altakin tarkasteli ja
nuuski. Poliisidepartementissa oli kerrottu, että me saimme tehdä mitä
ikinä halusimme, miltei jo pommeja, ja että olimme yhteydessä
vapaanaolevien vallankumouksellisten kanssa.
Tarkastaja käyttäytyi hyvin jäykkänä, ei vastannut tervehdyksiimme eikä
poistuessaan sanaakaan virkkanut. Seuraus tarkastuksestaan oli se,
ettemme enää saaneet kaikkia pyytämiämme kirjoja, luukut koppien
ikkunoista ja työhuoneiden ovista suljettiin ja "klubimme" kiellettiin.
Mutta tähän emme saattaneet tyytyä. Huomattuaan ikkunanluukut
suljetuiksi kieltäytyivät useimmat vangit menemästä koppeihinsa ja
vaativat äänekkäästi, että luukut avattaisiin. Vankilan äsken nimitetty
päällikkö Dubrovin, joka oli kehaissut kadettikoulussa kesyttäneensä
vallattomat junkkarit, hätääntyi ja käski luukut avata jälleen, kun ne,
muka, epähuomiossa tulivat suletuksi. Pontevasti taisteltiin myöskin
muita yrityksiä vastaan palata entiseen ankaraan järjestelmään, josta
ei enää tahdottu kuullakaan. Erään kerran yltyi hälinä niin kovaksi,
että vartijain tuli kutsua avukseen aseellisia sotamiehiä, ensi kerran
minun kaksitoistavuotisena vankeusajallani. Sotamiehiä ei kumminkaan
tuotu vankilan sisään, koska pelättiin tulevan vakavamman
yhteentörmäyksen. Nytkin oli kiihtymys noussut jo siihen määrään, että
eräs vanki kohotti kirveen, jos ken vartijoista "vielä yhden loukkaavan
sanan lausuu".
Yhteentörmäyksiä viranomaisten kanssa sattui yhä tiheämmin, mutta
ketään vangeista ei rangaistu, koska, muka, kaikki vangit ovat
"mielisairaita". Kävelyämme pihalla ei yritettykään rajoittaa, vaikka
kautta rantain huomautettiinkin, että ristikkoaidat ehkä tukitaan, jos
emme muutu hiljaisemmiksi. "Voisittehan vaikka näön vuoksi näyttää
taipuvanne", sanottiin meille. Ei sallittu enää käytävässä tavata
useampaa kuin yhtä toveria, keittiön ikkunan alla oleva "klubimme"
lakkautettiin kokonaan. Lopulta saimme sen käsityksen, että
viranomaiset tahallaan rettelöitä hakivat, sillä kaikki nuo rajoitukset
alkoivat kohta keisarin kruunauksen jälkeen, joten oli syytä epäillä,
että hallitus tahtoi saada jotain tekosyytä päästäkseen manifestia
sovelluttamasta meihin.
Kuolevaisuus vankien keskuudessa oli nyt vähentynyt, mutta sen sijaan
lisääntyi hermosairasten ja mielisairasten luku. Pohitonov tuli
mielenvikaan. Hän oli entinen upseeri, syytettynä vuonna 1884
muodostuneeseen sotilasjärjestöön. Kymmenen vuotta oli hän jo ollut
Pähkinälinnassa, ja oli toverien kesken hyvin suosittu. Äkkiä alkoi hän
pienimmistäkin syistä haastaa riitaa, varsinkin valtiolliset ja
yhteiskunnalliset kysymykset saivat hänet kiihkoisaksi, hän suunnitteli
hyvin kummallista kommunista yhteiskuntaa, j.n.e. Innolla ryhtyi hän
kaikenmoisiin suunnitteluihin ja oli varma niiden onnistumisesta, piti
esitelmiä tupakin parannuksesta, jotta saataisiin parempaa tupakkaa
vankien oman viljelemän sijaan, istutteli kukkia hyvin oudolla tavalla
ja suunnitteli kummallisten koneiden rakennuksia. Hän vakuutti
tuumiensa oivallisuutta, vaikkeivät ne oikeastaan mihinkään kelvanneet.
Kellään, tietysti, ei ollut epäilystä hänen mielentilastaan. Kaiket yöt
ja päivät hän kirjoitteli mitenkä ihmiskunta saatetaan tehdä
onnelliseksi. Lopuksi muuttui hän raivohulluksi, kävi käsiksi
santarmeihin ja lopuksi tovereihinsakin, yrittipä useamman kerran
itsemurhaakin. Santarmit ja lääkäri koettivat tehdä hänelle mieliksi,
koettaen mahdollisuuden mukaan täyttää sairaan vaatimukset ja yhdessä
meidän kanssa hoitivat häntä raivokohtausten aikana. Itsemurhaa
yrittäissään painoi hän rautavuoteen jalan kurkkuunsa ja oli miltei
katkaista niskanikamansa. Lääkäri haki luvan muuttaa hänet vankilasta
jonnekin sairaalaan ja kuuden kuukauden kuluttua vietiinkin hänet
Nikolajevin sotilassairaalaan Pietariin. Sen jälkeen emme hänestä enää
kuulleet. Tähän aikaan muuttui Shjedrin idiotiksi. Kuuden vuoden
kuluessa ei hän ollut kertaakaan lähtenyt ulos kopistaan, mutta nyt
viime aikoina ilmaantui hän kävelylle. Hän oli laittanut kannukset
jalkaansa, koristellut itsensä kyyhkysen sulilla, käyttäytyi toisia
kohtaan hyvin ylhäismäisesti, pahalla päällä ollessaan haukkui
santarmeja ja soimasi tovereitansa siitä, etteivät olleet kylliksi
vallankumouksellisia.
Ani harvoin myöskin Konoshevitsh läksi kopistaan. Toimissaan seurasi
hän tarkkaan omaa laatimaansa päiväjärjestystä; Pohitonovin tavoin
hänkin kirjoitteli siitä, mitenkä koko ihmiskunnan onnelliseksi tekisi,
toisinaan lauloi, vihelteli tai tanssi. Näin hän oli viettänyt melkein
kaksi vuotta. Villi ulvontansa ja vihellyksensä kuului melkein
lakkaamatta päivin ja öin, suomatta kellekään meistä rauhaa. Kärsimme
kumminkin emmekä asiasta ilmoittaneet niin kauvan kuin Pohitonov oli
vielä vankilassa. Pelkäsimme, että Konoshevitsh sulettaisiin vanhaan
vankilaan, jossa vartijat häntä pahoin kohtelisivat, he kun olisivat
saaneet vartijavuoroja lisää. Pohitonovin pois vietyä päätimme vaatia,
ettei mielipuolta pidettäisi yhdessä terveiden kanssa, mutta päätimme
mitä pontevammin puoltaa, ettei Konoshevitshia vanhaan vankilaan
vietäisi. Kesällä vuonna 1896 kävi vankilaamme tarkastamassa
sisäministeri Goremykin ja sai kuulla Konoshevitsin huudot ja
hourimiset. Ilmoitimme hänelle asiasta. Ministeri näytti hyvin
tyytymättömältä jo heti alussa kun mainitsimme mielivikaisista; kun
emme huolineet hänen keskeyttämisestään vaan sanoimme sanottavamme
loppuun, vastasi hän jyrkällä äänellä: "minä tiedän jo sen". Kahden
kuukauden kuluttua vietiin Shjedrin ja Konoshevitsh Kasaniin. Edellinen
oli ollut sairaana Pähkinälinnassa yksitoista vuotta, jälkimmäinen
kahdeksan.
Syyskuussa vuonna 1896 päättyivät vesitautisen Jurkovskin päivät. Hän
oli sairastanut jo useampia vuosia, mutta kun ei tahtonut sairaudestaan
mitään puhua, pitivät vartijat ja lääkäri hänen ärtyisyyttään ilkeän
luonteen merkkinä ja yhä ja taas merkitsevät hänet rangaistuskirjaan;
suoranaisia rangaistuksia eivät kumminkaan hänelle määränneet. Saimme
kumminkin vihdoin viimeinkin lääkärin tutkimaan hänen terveyttänsä ja
lääkäri huomasikin hänen olevan vesitaudissa. Näytti siltä kuin
viranomaisille olisi tästä tullut tunnon soimauksia, sillä kaikin
tavoin koetettiin nyt sairaan asemaa parantaa, ja kun se ei käynyt
Pähkinälinnassa päinsä, pyydettiin lupaa saada siirtää sairas johonkin
Pietarin sairaalaan, jossa hän saattaisi tavata kahdeksankymmenen
vuoden vanhan äitinsä, joka jo useita vuosia oli pyytänyt lupaa nähdä
poikaansa ja kun sitä hänelle ei sallittu, lähetti hän vuonna 1896
epätoivoisen kirjeen, jossa lähetti pojalleen viimeisen siunauksensa.
Kirjeen mukana seurasi äidin lähettämä risti ja rukouskirja, josta hän
oli poikansa edestä tämän kuusitoistavuotisen vankeuden aikana
lakkaamatta rukouksia lukenut; nyt ilmoitti äiti, ettei hän enää jaksa
Pietariin matkustaa, joskin hänen sallittaisiinkin poikaansa tavata...
Jurkovskin hartain halu oli saada kuolla jossain muualla, mutta ei vaan
vihatussa komerossa, ja kuitenkin täytyi hänen kopissaan kuolla. Hän
otti vastaan kuoleman urhoollisella mielellä. Yöllä kysyttiin, josko
hän tahtoisi pappia puhutella, mutta hän kieltäytyi siitä, sen sijaan
pyysi hän vankilan päälliköltä lupaa saada sanoa jäähyväiset
naisvangeille; hänen pyyntöönsä suostuttiin ja täydessä tietoisuudessa
sanoi hän jäähyväisensä. Parin tunnin kuluttua hän kuoli. Toverinsa
tekivät hänen maallisille jäännöksillensä viimeisen palveluksen. Ruumis
lepäsi koppiin lukittuna pari tuntia, mutta vankien pyynnöstä ei sitten
kopin ovea enää lukittu. Kirstun tuotua sanoivat toverit hänelle
viimeiset jäähyväiset ja asettivat hänen rintansa päälle äidin
lähettämän ristin ja rukouskirjan. Kello kuusi seuraavana aamuna
narisivat vankilan portit ja ruumiin luona valvoneet toverit
ilmoittivat kaikille vangeille, että ruumista tullaan noutamaan. Neljä
sotamiestä kantoi mäntyistä kirstua ja upseerin edellä kulkiessa kulki
tämä hautajaissaatto linnan muurien portista ulos. Tämä oli ainoa
sairas, jota toverien sallittiin vaalia; muut olivat kaikki saaneet
avuttomina sairastaa ja kuolla.
Jurkovski olisi ehkä ollut yksi niitä harvoja, johon Pähkinälinnassa
olisi armahdusmanifesti sovellutettu, sillä hän oli jo kärsinyt hänelle
tuomitun viisitoistavuotisen rangaistuksen ja nyt sai istua syystä, kun
oli Karysta yrittänyt karata. Muuten ei meistä yksikään toivonut, että
armahdusmanifestia meihin sovellutettaisiin. Olimme vakuutettuja siitä,
että Pähkinälinnan vankila oli ulkopuolella kaikkia vankilansääntöjä;
sitä paitsi oli koko viime vuoden ajan ollut meillä alituista taistelua
uusien rajoitusten estämiseksi. Mutta seitsemän kuukauden kuluttua
kruunauksen jälkeen, työskennellessämme työhuoneessa, sai äkkiä
kymmenen vankia käskyn saapua linnan päällikön luo. Tätä ei ollut vielä
kertaakaan tapahtunut. Jälelle jääneet olivat hyvin suuressa
jännityksessä ja aavistettiin jotain huonoa jos ei juuri kaikille,
niin ainakin kutsutuille. Jännitystä kesti puolentoista tuntia.
Kutsutut kertoivat palattuaan, että linnan päällikkö luki heille
sisäministeriltä saapuneen kirjelmän, jossa sanottiin, että
sisäministeri neuvoteltuaan oikeusministerin kanssa, näki
mahdolliseksi, ottaen huomioon sen ja sen vangin hyvän käytöksen,
esittää keisarille ehdotuksen pakkotyövankeuden lyhennettäväksi
yhdellä kolmanneksella, ja niille, jotka jo olivat kaksi
kolmannesta rangaistusajastaan kärsineet, loppuajan muutettavaksi
pakkosiirtolaisuudeksi, -- "minkä majesteetti armossa myönsi".
Kahdestakymmenestäyhdestä vangista sai vain kuusi tuntuvia
huojennuksia: kolmelle muutettiin määräämätön aika kahdeksikymmeneksi
vuodeksi, kolmen vankeusaikaa lyhennettiin kuudella vuodella. Viisi
meistä, nim. Shebalin, Martynov, Surovtsew, Janovitsh ja minut
lähetettiin pakkosiirtolaisina Siperiaan, neljä edellistä Jakutsein
alueelle ja minut Sahalinille.
Muuttomme tuli tapahtua kahden viikon kuluttua ja tällä aikaa olimme
usein viranomaisten puheilla. Kuulimme sanottavan, että Pähkinälinnan
vankila muutettaisiin tavalliseksi vankilaksi. En osaa sanoa, mitenkä
sen asianlaita nyt on. Sen vain saatan sanoa, että joskin sinne
jääneiltä rangaistusaikaa lyhennettiinkin, niin vaaditaan sittenkin
ankaraa tahdon ponnistusta, jotta saattaisi semmoista elämää kestää,
mutta jos olot huonontuvat, niin ei yksikään heistä kestä paria kolmea
vuottakaan...
Muistellessa Pähkinälinnassa oloani minä suuresti kummeksin, että vielä
saatan puhua, kirjoittaa, lukea, työskennellä, laulaa, nauraa... Joskus
tuntuu, etten se olisikaan minä joka tuota voin tehdä.
Kaukaa kangastaa minulle linnassa eläminen -- tuo puoliksi kuolleitten
valtakuntaan kuuluvien ihmisten eläminen... Joskus kuulee puhuttavan,
että vankilassakin elämiseen saattaa tottua ja totuttua ei haluaisi
siitä luopuakaan. Sitä en minä saata mitenkään todeksi uskoa. Kenties
hyvin alhaisella kehityskannalla oleville saattaa siltä tuntua, kenties
mielisairaille, vaan ei henkisesti kehittyneille. Shjedrin, esim., joka
ei kuuteen vuoteen kopistaan poistunut, huusi ja pani vastaan kun
tahdottiin aukaista hänen koppinsa ikkunanluukku -- hän ei voinut
sietää raitista ilmaa. Mutta pianpa hän tunsi mielihyvää päästessään
ulos kopistaan ja saadessaan nauttia auringon valoa ja kesäistä
lämmintä...
Kehittyneen ihmisen sielua on vaikeata sulkea ja saada siihen
tyytymään, ja vaikka hän koettelisikin lohduttaa itseään sillä
ajatuksella, että aatteen tähden kärsiminen on hyödyllistä, kaipaa
hänen sisäinen olentonsa elämää ja kehitystä, sillä se, joka ei mene
eteenpäin, se menee taaksepäin. Vankilassa ollessa saattaa vain jotain
tyydytystä tietoisuudesta, että taistelet ihmisarvon puolesta, jota
joka hetki koetetaan riistää. Mutta tämäkään ei riitä moniksi pitkiksi
vuosiksi, sillä kehittyneen ihmisen elämä vaatii elävää toimintaelämää,
sen puutteessa on jälellä vain -- kuolema.