Olen jo maininnut että kaikki v. 1884 Pähkinälinnaan tuodut vangit
säilytettiin ensin Pietari-Paavalin linnassa. Jo Pietari-Paavalin
linnassa saimme tuntea, mitä meidän vastaisuudessa oli odottaminen.
Päällystön äänen sävy meitä puhutellessa oli, joskaan ei aina raaka,
niin kumminkin aina pikkumainen ja vihainen. Minkä vuoksi esim. tuli
ihmisille, jotka tuomion jälkeen vain väliaikaisesti muutamia päiviä
täällä säilytettiin, minkä vuoksi luettiin näille pakkotyöläisten
ohjesäännöt, joissa uhattiin raipoilla, y.m.? Mielialamme oli
ylenmäärin raskas: kukin tunsi tulevan pitkän koppivankeusajan kaikki
kauhut, ajan, jolloin tuli olla eroitettuna kirjoista, olla kaukana
kaikesta ihmisellisyydestä. Istua päivästä päivään yksinäisessä kopissa
ilman kirjoja, ilman minkäänlaista työtä tuntui samalta kuin kuolema --
ja niin se olikin. Mieli oli niin synkkä, että alussa luuli, että
meidät aijotaan päiviltä ottaa; ja kun meitä kutakin, jotka kaikki
olimme kahleissa, kädestä kiinni pitäen talutettiin laivarantaan, luuli
usea meistä, että eiköhän meitä viedä hukutettavaksi. Vankilaan
vietäessä niinikään kädestä pitäen talutettiin, miltei kannettiin,
vaikka jokainen meistä saattoi kahleissakin vapaasti astua. Ja kaiken
lisäksi oli saattajana toistakymmentä aseellista sotamiestä. Laivaan
päästyä jo arvasimme matkamme määrän. Ajatukset loihtivat mieleen kuvan
toistaan kauheampia: kuvittelimme maanalaisia komeroita, joihin ei
pääse valoa, ei raitista ilmaa, alituinen toimettomuus, kahleet...
Se kumminkin oli erehdys: maanalainen vankeus ja ruumiilliset
kidutukset ovat jo vanhenneina hylätyt; niiden sijalle on keksitty,
niin sanoakseni, hienostettuja, vähemmän huomiota herättäviä
kidutuskeinoja. Ensimmäiset havaintomme Pähkinälinnassa olivat osaksi
mieluisiakin: kopit olivat puhtaat ja kuivat ja huolimatta
himmeälasisista ikkunoista, jotenkin valoisat. Vuodevaatteet puhtaat ja
-- vankilan vaatteiksi -- hienot, silmien pesuastiat ja klosetit
käytävissä. Koppi oli jotenkin pieni, vain seitsemän askeleen pituinen
ja neljän levyinen, muuten saman mallinen, kuin tutkintovankilan kopit.
Vuode lukittiin päiväksi seinään, ja paitsi puujakkaraa ei kopissa
ollut mitään muuta huonekalua.
Koppiin tuotua ilmoitettiin meille kullekin, että ohjesääntöjen mukaan
tulee vartijan puhutella meitä oikeutemme menettäneitä "sinä" sanalla,
vaikkakin sittemmin vartija aina koettikin puhutellessaan käyttää
kolmatta persoonamuotoa. Jälkeenpäin sain kuulla, ettei näin menetelty
kaikkien kanssa. Sekin oli olevinaan omaa lajiaan systeemiä:
näin tahdottiin eristää vankien pyyteet tai kehoitettiin olla
naputtelematta, joten vankilan päällystö olisi saavuttanut
tarkoituksen: pitää vangit yksinäisessä vankeudessa sanan täydellisessä
merkityksessä.
Tässä tarkoituksessa sijoitettiin meidät ensipäivinä siten, että
jokaisen vankikopin vieressä oli aina tyhjä koppi; mutta kun sitten
tuli uusia vankeja lisään, täytyi ne sijoittaa tyhjiin koppeihin ja
naputteleminen lisääntyi. Naputteleminen kävi hyvin hiljaa ja
tavallisesti toimitettiin se semmoiseen aikaan, jolloin vahdit jakoivat
ruokaa tai olivat muissa välttämättömissä toimissa. Mutta huolimatta
kaikesta varovaisuudestamme saatiin meidät usein kiini itse teossa ja
silloin alkoivat mitä ilettävimmät kohtaukset: sinuteltiin; asetettiin
santarmi oven aukosta vankia silmällä pitämään, joka heti, kun napatus
alkoi, jyskytti oveen: sanottiin, että se on "lapsellista leikkiä, jota
tulee hävetä;" kiellettiin kirjojen lukeminen, jotka kirjat, vaikka
olivatkin huonoa hengellistä sisältöä tai jotain joutavan päiväistä
roskaa, sittenkin olivat arvaamattomasta arvosta niille, joiden mieli
ei tehnyt taistelutta hulluksi tulla; ja jos mikään muu keino ei saanut
naputusta lakkaamaan, puettiin niskoittelija hullun paitaan.
Mekin puolestamme koetimme todistaa toimemme vaarattomuutta, sanoimme
että kun vankilaan suljetut kaikki ovat tuomituita, niin ei kieltoon
ole minkäänlaista järjellistä syytä, huomautimme myöskin, että kun on
mahdollisuus vaihtaa ajatuksia naapurin kera mutta pakosta täytyy
vaieta, on se kiduttamista, jotenka siis ei ole kummeksittavaa, joskin
emme voi kieltoa totella. Tämmöistä sallittiin vain ensi päivinä;
pitempi aikaisille vangeille ei sallittu tämmöisiä vapauksia, vaan jos
naputusta kuultiin, hyökkäsivät vartijat heti koppiin ja silloin tuli
tulvimalla haukkumisia ja sadatuksia. Jos tällöin vanki vieläkin
uskalsi vastata, antoi vartijain vanhin merkin, vartijat hyökkäsivät
onnettoman kimppuun, kaatoivat hänet maahan, pieksivät siinä onnetonta,
pukivat hänet pakkopaitaan, sitoivat useimmaksi tunniksi rautasänkyyn,
ja ettei vanki saisi huutaa -- pistettiin kapula suuhun.
Viereisissä kopeissa olijat, kuultuaan toveriansa pieksettävän,
ilmaisivat vastalauseensa, -- he itsekin joutuivat saman kohtalon
alaisiksi. Tällöin nousi selittämätöin mellakka, kuului huutoa,
kolinaa, kaatumisia ja kapula suussa makaavien korinaa. Mellakka kuului
vankilan kaikkiin komeroihin. Tämän välttämiseksi sittemmin vietiin
syylliset vanhaan vankilaan, pistettiin karsseriin ja siellä vartijat
vihansa onnettomien yli purkivat.
Eräs tovereistamme kertoi mitenkä kerran varsin mitättömästä syystä
vankilan päällikkö hyökkäsi hänen koppiinsa ja sähisten vihasta huusi:
"rosvo, lurjus, minä sinut opetan!" Tähän vastasi toverimme:
"barbaari". Silloin hyökkäsivät santarmit hänen päällensä, sitoivat
hänet ja sidottuna pieksivät veriin. Kun hän sitten vaati lääkärin
tutkimaan vammoja, sanoi lääkäri: "vastarintaa tehdessä sai pieniä
vammoja".
Kun kerran oikeusministerin apulaisen Orshevskin ollessa
tarkastuksilla, ilmoitimme hänelle näistä pieksämisistä, vastasi hän:
"se ei ole totta, sillä vartijat sanovat ettei ketään ole piesty".
Taistelumme vankilan hallintoa vastaan oli hyvin vaikeata. Useimmat
vangeista olivat käyneet kokonaan voimattomiksi -- pakkotyön ja linnan
ulkovarustuksissa istumisen kauhut olivat vieneet heiltä kaiken tarmon;
he odottivat vielä helpompia päiviä. Kokemattomat luulivat, ettei
moista helvetin piinaa saata kestää kuin vuosi tai pari, jonka tähden
päättivät kaikin voiminsa kestää kärsimykset. Kokeneet sitävastoin
tiesivät, ettei vuodeksi tai pariksi olisi vankeja ulkovarustuksista
tänne tuotukaan; he tiesivät myöskin, etteivät mitkään lait vaadi
tämmöistä petomaista julmuutta vankeja kohtaan, vaan että se on vain
viranomaisten mielivaltaisuutta, jota vastaan on taisteltava.
Entäs tulokset?
Kolme kuukautta oltuaan Pähkinälinnassa päätti Minakov syyskuussa v.
1884 nälkälakolla pakottaa myöntämään hänelle kirjoja sekä saada nähdä
tovereita. Kun voimansa heikkenivät ja häntä koetettiin väkisten
syöttää, löi hän lääkäriä korvalle ja vaati, että hänet mestattaisiin,
niinkuin ohjesäännöissä "väkivallasta päällystöä kohtaan"
rangaistukseksi määrättiin.
Muutaman päivän kuluttua vietiin hänet oikeuteen ja luettiin kuoleman
rangaistus. Häntä kehoitettiin kirjoittamaan armonanomus, mutta hän ei
huolinut sitä tehdä. Mestauspäivänä pyysi hän saada kirjoittaa
sukulaisilleen, mutta se häneltä kiellettiin. Aamusella kuului
käytävässä sotilasvartion tasaista astuntaa. Kopeissa vallitsi kuolon
hiljaisuus, kukin odotti mitä oli tuleva. Minakovin koppiin astui
useita henkilöitä; vankilan päällikön ääni kuului: "nuttua ei huoli
pukea, hatun saa ottaa". Sen jälkeen kuului Minakovin ääni: "hyvästi,
veljet, -- minut viedään ammuttavaksi!" Muutaman minuutin kuluttua
kuului isolta pihalta yhteislaukaus... Se oli Minakovin kärsimysten
loppu!...
Muutaman päivän kuluttua poistettiin kaikista kopeista venttiilit ja
säpit ikkunoista. -- Klimenko oli hirttäytynyt ikkunan säppiin.
Kahden viikon kuluttua, ensimmäisenä joulupäivänä, häiriintyi taas
vankilamme tavallinen hiljaisuus: kuului metallisen lautasen helinää,
sitten jalkojen kopinaa, kaatumista ja Myshkinin huuto: "mestatkaa
minut ... älkää lyökö, mestatkaa!" Jähmetyimme kauhusta, emme uskoneet
korviamme emmekä tietäneet asiaa, sillä vain yksin Myshkinin naapuri
tiesi hänen tahallaan tehneen väkivaltaisuutta vartijalle ja niin
vaatien kuoleman rangaistusta itselleen, kääntääkseen siten
asianomaisten huomion tapahtumiin Pähkinälinnassa.
Kolmen viikon kuluttua tuomittiin Myshkin kuolemaan ja tuomio pantiin
kohta täytäntöön.
Taistelumme mielivaltaa vastaan sai yhä suuremman vauhdin; vangit
alkoivat naputella jo niin kovasti että käytävän toisella puolella
kopeissa olijat naputuksen kuulivat; koetimme saada kaikkia
yksimielisyyteen toimissamme. Tottelemattomimmat vietiin vanhaan
tyrmään, mutta jälelle jäänet alkoivat sitä kovemmin naputella vaatien,
että heidätkin siirrettäisiin vanhaan vankilaan, toivoen siten päästä
taas yhteen, sillä vanhassa vankilassa oli vain kymmenen koppia.
Naputteleminen kasvoi niin suureksi, että santarmien oli pakko
voimainsa takaa rämisyttää vaskisia vateja, etteivät vangit kuulisi
toistensa naputuksia.
Nyt alkoivat taudit raivota vankien keskuudessa. Silloin saimme kokea,
ettei sairaille anneta ensinkään lääkärin apua. Keripukkia
sairastaville ja keuhkotautisille, verta sylkeville, annettiin samaa
ruokaa kuin terveillekin, s.o. kaksi kertaa viikossa paastokaalia ja
puuroa ja muina päivinä lientä ynnä pikkuinen lihasiruinen.
Pitempiaikaiset vangit olivat kokonaan nälissään, he kun olivat saaneet
kauhean vatsakatarin eivätkä saattaneet mitään syödä. Muutamat kärsivät
näköhäiriötä, jotkut makasivat liikkumattomina lattialla, kun eivät
voineet koko päivää istua puupenkillä. Naisten puku oli hyvin
vaillinainen, heillä kun paitsi paitaa, ei ollut muuta kuin
ruutuselkäinen levätti yllä. Miehillä oli paitsi alusvaatteita,
verkanuttu ja housut, päällyslevätti oli ommeltu puoleksi mustasta,
puoleksi harmaasta sarasta, keltaset vangin merkit selässä.
Sairaalaa ei vankilassa ole ollenkaan. Lääkäri kävi sairasten luona
kutsuttaissa tai vankilanpäällikön käskystä. Lääkäri oli nuori mies,
vasta opintonsa päättänyt, Svonkevitsh nimeltään. Hän ei ollut häijyn
luonteinen, mutta vailla tahdon voimaa, taipui aina vastaan sanomatta
päällystön tahtoon. Lääkkeitä annettiin joskus jonkunlaisia, mutta eri
ruokaa ei yhdellekään sairaalle määrätty. Sairashoitoa ei ollut
minkäänlaista. Ensimmäisinä kuoli Tihonov; kuollessaan hän vaikeroi
ankarasti. Hän ei ollut koskaan naputellut, ja oikeudessa asiataan
käsitellessä oli hän kovin surullinen ja hajamielinen. Vankeudessa
ollessaan lienee hän sittemmin kadottanut järkensä. Hän lienee kuollut
keuhkotautiin. Jo aikaa ennen kuolemaansa siirrettiin hänet vanhaan
vankilaan, ettei vaikeroimisensa synnyttäisi vankien kesken
levottomuutta.
Vankien tyytymättömyys kasvoi yhä suuremmaksi; useilla oli kinaa
päällystön kanssa. Shebalin kieltäytyi syömästä ja vaati saada tavata
omaisiansa. Kolmenakymmenenäensimäisenä nälkäpäivänänsä joutui hän
tunnottomaan tilaan ja alkoi syödä. Ignati Ivanov, joka oli Kasanista
tuotu, kärsi unettomuutta, muuttui alakuloiseksi ja öisin sekä päivin
lakkaamatta kuului hänen askeltensa ääni.
Sen jälkeen alkoi öisin kuulua huutoa -- Shjedrin oli tullut hulluksi.
Vankilan hallinto ei ottanut sitä uskoaksensa, vaan määräsi hänelle
rangaistuksen kuni terveelle. Vartijat eivät jättäneet häntä rauhaan ei
päivällä eikä yöllä, useamman kerran kuletettiin hänet vanhaan
vankilaan. Shjedrin oli kaksi kertaa tuomittu kuolemaan, toisen kerran
hänen ollessaan matkalla Siperiaan syystä, kun hän silloin puolusti
erästä naisvankia, joka jostain syystä pantiin köysiin. Karin
vankilassa oli Shjedrin kiinnitetty kahleilla kottikärreihin, jota
hänen täytyi muassaan kaikkialla kulettaa, jopa nukkuakin sen viereen.
Pähkinälinnaan tuotua alkoi hän heti puhella sekavasti. Hän uskotteli,
että santarmit olivat päättäneet "kuivattaa hänen henkisen kykynsä" ja
sen vuoksi yhä tirkistävät hänen koppinsa ovenaukosta. Sitten hän sanoi
häneltä kadonneen puoli päätä, toinen puoli päästä ja yksi silmä oli
enää jälellä ja ne hänen täytyy pelastaa millä keinoin tahansa, eikä
sallia santarmien niitä katsoa. Hän valitti tämän olevan hänelle hyvin
vaikeata, sillä santarmit eivät olleet tavallisia, mutta "erinomaisia,
jotka tuntevat koko nykyaikaisen tieteen". Nämät houreensa hän
naputteli naapurillensa. Useimpia raivokohtauksia oli hänelle jo
tapahtunut, tällöin hän aina koetti estää santarmien katsomasta
ovenaukosta. Ja nuo, tietysti, sitä useammin katsoivat, josta Shjedrin
parka yhä enemmän raivostui. Varsinkin vankilan päällikkö Sokolov (jota
me tavallisesti kutsuimme Herodekseksi) joutui suunniltaan Shjedrinin,
muka, itsepäisyydestä, ja vähän väliä taas antoi sitoa vangin köysiin
ja viedä vanhaan vankilaan. Ei ottanut uskoaksensa Shjedrinin olevan
sairaan ennenkun hän v. 1891 muuttui kokonansa idiotiksi ja kaikesta
välinpitämättömäksi.
Kun ei sairaista ensinkään välitetty, alkoi vankien keskuudessa surma
tehdä kamalaa työtään. Malarskij, Butsevitsh ja Nemolovskij kuolivat
keuhkotautiin. Useita oli keripukin vaivaamia ja sylkivät verta. Nyt
vasta nähtiin tarpeelliseksi päästää vankeja pihalle niin, että saivat
nähdä toisiansa, kuusi meistä saivat sen armon. Tämä tapahtui kahdesti
viikossa, puolituntia kerrallaan. Muuten saimme yksin olla puolituntia
ulkona, jos milloin keltä jostain syystä ei tätäkin armoa riistetty,
vaikka yleensä pihalle päästettiin vain semmoisia, jotka vähimmin
naputtelivat, siis jo puoliksi mielisairaita. Butsevitsh sai myöskin
armon nähdä tovereitansa, mutta sen vain pari kertaa, sillä hän ei
sitten enää jaksanut nousta vuoteesta. Kuolinvuoteellaan hän surkutteli
ettei enää jaksanut kävelytoverilleen viedä paria sokeripalasta. Niin
suuri on rakkauden tarve koppivankeudessakin; yksistään jo se seikka,
että sai nähdä ihmistä, joka sinua ymmärsi, voi nostattaa lapsellista
riemua ja ihastusta!
Butsevitsh kuoli hiljaa. Kuulimme vartijoiden pari päivää ennen hänen
kuolemaansa menevän hänen koppiinsa, sitten ei enää kuulunut mitään.
Luultavasti hänetkin vietiin vanhaan vankilaan kuolemaan. Sen jälkeen
kuoli kohta vielä kaksi: Nemolovskij ja Dolgushin, edellinen
keuhkotautiin, jälkimäinen kuihtui vähitellen kunnes kuolema pelasti
kärsimyksistä. Kumpikin vaikeroi kovin ja heidätkin vietiin vanhaan
vankilaan.
Näitä kahta siirrettäessä huomasimme me muut selvään, että heidät
viedään kuolemaan. Vanhassa vankilassa on hyvin tuoresta ja kylmä ja
nuo onnettomat, horroksista herättyään saattoivat selvään huomata syyn,
miksi heidät oli sinne tuotu, eivätkä he ennen kuolemaansa saattaneet
edes tovereilleen jäähyväisiä naputtaa.
Tämän jälkeen useat meistä vaativat, ettei kuolevia vietäisi vanhaan
vankilaan. Vankilan hallinto suostui siihen ja Hellis sekä
Slatopolskij, jotka niinikään kohta kuolivat, saivat kuolla kopeissaan.
Kauheata on muistella kahta ensimäistä vuottamme Pähkinälinnassa. Sen
ilma ikäänkuin henki kuolemaa vankein keskuuteen ja millainen olikaan
kuolema -- yksinäisyydessä, ilman ainoatakaan ystävällistä sanaa!
Kuolevien tila oli hirmuinen, he saivat maata avuttomina, ei vaihdettu
vuodevaatteita, ei edes tarpeelle nostettu.
Useat tiesivät varmasti, että kuolema lähestyi. Keuhkotautiset saivat
usein verensyöksy kohtauksia, joka heitä heikonti niin, etteivät
jaksaneet sormellaan vuoteensa laitaan naputtaa, tai jos naputtivat
joskus, niin tapahtui se niin säännöttömästi, että sitä oli vaikea
ymmärtää. Tavallisesti sanoivat he tällöin jäähyväiset tovereille, kun
jo tunsivat kuolemansa lähestyvän.
Mutta eipä aina kuolevillekaan annettu anteeksi heidän naputuksiansa.
Niinpä esim. Köbulinskiä rangaistiin naputtelemisesta ja vankilan
päällikön "sinuttelemisesta" eikä suotu hänen tavata tovereitaan,
vaikkakin ennen oli luvattukin, ja niin sai hän silmänsä ikuiseen uneen
sulkea ilman, että hartain toivonsa -- saada viimeisen kerran syleillä
tovereitansa, -- olisi toteutunut...
Jonkun aikaa turhaan taisteltuaan naputtelemista vastaan kaikilla
mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla, jätti vankilan hallinto
viimein kovuudet tätä vastaan; täydellinen vankien eristäminen ei
onnistunut ja nyt jo alettiin päästää vankeja kohtaamaan toisiansa,
vaikka kylläkin yhtä kerrallaan ja vain muutaman minuutin aikana. Sen
sijaan koettivat santarmit nyt tukahduttaa vangeissa kaiken
itsenäisyyden; varsinkin heikkojen sairasten puolesta puhumista ei
tahdottu sallia ja vähimmin kaikkea, että se tehtäisiin yksimielisesti.
Mitä julmimmassa vihan vimmassa tavallisesti tällöin vankilan
päällikkö kiljui: "kuinka uskallat puhua toisista: se ei ole sinun
asiasi, -- täällä ei ole 'toisia'!"
Sen parempaa apua ei ollut ylemmistäkään viranomaisista. Vankilan
tarkastus toimitettiin noin neljä kertaa vuodessa. Sisäasiainministerin
apulainen kävi kerran santarmiston päällikön kera, departementin
päällikkö kerran, pari kertaa santarmihallituksen päällikkö, joskus
käväsi prokuraattorikin. Nämät tekivät meille kysymyksiä
terveydestämme, kävelyistämme, j.n.e. Tietäessämme, että kaikki
valituksemme ovat turhia, vastasimme kysymyksiinsä ylimalkaisesti,
päästäksemme vain heistä. Näissä tilaisuuksissa sisäasiainministerin
apulainen Orshevski huomautti vangeille, kuinka, muka, täältä
poispääseminen on sula mahdottomuus, lisäten tähän joskus: "muuten
riippuu asia suuresti teistä itsestänne, kuinka täällä käyttäydytte".
Kuinka turhia moiset tarkastukset olivat, se parhaiten käy ilmi siitä,
että heikot sairaat kuolevat ja mielipuolet jäivät yhä edelleen
avuttomaan tilaan.
Tähän aikaan tuli Juvatshev mielipuoleksi. Hän muuttui uskonnolliseksi
hourailevaksi, melkein lakkaamatta oli hän polvillaan ja katse luotuna
linnoituksen kirkon ristiin, höpisi rukouksia ja teki ristinmerkkejä.
Orshevski kehotti Juvatshevia menemään luostariin munkiksi, johon hän
vastasi lyhyeen: "olen mahdoton". Kohta sen jälkeen vietiin hänet pois
Pähkinälinnasta emmekä tietäneet mihin hän joutui.
Arontshik sai luvan tavata toisia vankeustovereitaan, mutta hän ei
kertaakaan lähtenyt kopistaan. Kuten jo on sanottu, pelkäsi hän
santarmien katseita ja niitä pakoon piiloutui kopin nurkkaan. Tämän
estämiseksi muurattiin nurkkiin tiilipatsaat ja Arontshik-paran täytyi
pysyä santarmien näkyvissä.
Naisvangit saivat vankilan päälliköltä osakseen naisen arvoa mitä
suurimmassa määrässä alentavaa kohtelua. Jokaisena lauantaina toi
hän naisvankien koppiin naistarkastajan, jonka tuli toimittaa
henkilökohtainen tarkastus. Nuo tarkastukset olivat mitä kauheimpia,
sillä ne olivat kokonaan turhanpäiväisiä, kyynillisen raakoja ja
kiduttavia. Tarkastusta toimitettaessa katsoi päällikkö oviakkunasta.
Kun naisvangit, tämän huomattuaan, alkoivat huutaa, sanoi päällikkö:
"kaikkeapa, ikäänkuin ei olisi ennen alastomia naisia nähty, --
joutavanpäiväisestä huutavat!"
Muuten on sanottava, että naisia kohdeltiin hiukan paremmin kuin
miehiä. Naisia ei sidottu nuoriin eikä piesty; joskus, kun sattui
yhteentörmäyksiä vankilan päällysmiesten kanssa, heitä "vahingoissa"
tyrkittiin ja vietiin karsseriin. Eikä heille oltu raakojakaan niin
usein, kuin miehille. Kaikesta päättäen tahdottiin heitä hengissä
säilyttää. Kun eräs naisvanki tuli sairaaksi, annettiin hänelle
lääkkeitä ja ruokaa; hoitoa sitä vastoin ei hänkään saanut
minkäänlaista, vaikka olikin niin heikko, että houraili eikä voinut;
vuoteelta avutta nousta. Hänen luonaan ei käyty muutoin kuin ruokaa
viemässä ja tarkastusta toimittamassa.
Suurinta kärsimystä sittenkin tuotti meille yksinäisyys. Se oli
hirmuisinta, sillä ei edes kuolemaisillaan oleville suotu, kuten
jo sanoin, sitä vähäistä lohdutusta, että olisivat saaneet
vankeustovereitansa tavata. Kirjoja oli käytettävänämme vain muutamia
vanhanaikuisia hengellisiä, tai kertomuksia pyhiinvaellusretkiltä
y.m.s. Työtäkään ei ollut minkäänlaista; kirjoittamista ei ollut
ajateltavakaan. Jotkut sepittivät runoja ja piirsivät niitä seiniin,
joista santarmit mitä raaimmilla huomautuksilla säestäen ne pois
pyyhkivät. Ainoa, mikä mielipuolisuudesta pelasti, oli naputteleminen
toisillemme, mutta hintansa se sekin monelle maksoi! Useille hengen ja
toisille järjenvalon.
Vain se, joka itse on kokenut yksinäisen vankeuden päiviä, kykenee
käsittämään kaikki sen tuottamat kärsimykset ja kauhut. Koppivankeus on
rangaistuksista raain, se on kidutuksen veroinen. Mutta ah, kuinka
harvat sivistyneistäkään siitä välittävät! Jos joku on jonkunkaan aikaa
ollut suljettu karsseriin tai saanut viettää yksinäisiä päiviä
sairaalassa, mimmoisella kauhulla hän niitä päiviänsä muisteleekaan! Ja
kumminkin -- mitä on heidän kärsimyksensä yksinäisen koppivangin
kärsimyksiin verrattuna, joille ei toivoakaan niiden loppumisesta?...
... Kuinka hyvin sopiikaan tässä johtaa mieleen Shukovskin runon:
Vanki perholle.
Sä mistä lensit, perhoseni?
Sanoppa, ilman asukas,
Mi johti sinun kulkuas
Mun kurjan kurjaan koppihini?
Ei valo aamuruskosen
Voi milloinkahan päästä tänne;
On kauhu täällä ystävämme,
Ei jälkeäkään ilojen.
Oi, olet tänne tervetullut!
Tunsitko, perho, sääliä?
Oletko tuolla ylhäällä
Mun kurjan huokauksein kuullut?
Ah! näkee kuollut sydämmein
Sinussa maailman nyt taasen;
Lens' rintahani ahtahasen
Taas toivo kanssas', perhosein.
Sanoppa, perho, onko viellä
Ain' nytkin niityt kukkaisat?
Virtaako vedet kirkkahat
Kuin muinoin? Sinitaivas siellä?
Ja josko öillä metsässä
Nyt linnun laulu helisevi?
Mitenkä päivä päilyilevi?
Oi, kerro mulle keväistä!
Vapaudesta virka sana;
Sä kohtasitko niityllä
Sen, iloisessa piirissä
Sen laulu soiko raikkahana?
Oi, näitkö maani kallihin,
Joss' ennen onnellisna elin
Ja iloisena lauleskelin?
Kaikk' onko siell' kuin ennenkin?
Kevättä täällä, perhonen sa
Ja kukkia et löydäkään;
Novellin vangit käsillään
Ne piirsi tänne vaivojensa;
Ei kuulla täällä milloinkaan
Saa yhtään tuulen huiskausta
Saat kuulla vankein valitusta
Ja liehuella kahleillain.
Vapautehen lennähtele
Pois täältä, ilman asukas,
Ja nauti, perho, riemujas
Sull' joita kevät tarjoelee.
Jo riennä! Sua kutsuvat
Luoksensa kukka-kultaisesi,
Siell' oikkusi -- on kahlehesi
Ja vankilasi -- taivahat!
Siell' ehkä satut lennellessä
Kaks' pienokaista näkemään,
Myös äidin, kyynel silmissään
Ja syvä murhe sydämmessä;
Oi jospa voisit lohduttaa
Sä heitä suuren surun alla:
"Hän elää teitä muistamalla --"
Ah! ... ethän osaa puhua, --
Oi, vaikka kultasiivilläsi
Sä lapsiani viehätä;
Ja lennä hiljaan, ystävä,
Kuin näyttäisit jo väsyväsi;
Kukalta lennä kukalle,
Sua salli heidän tavoitella,
Näin koeta heitä ohjaella
Mun vankilani ovelle.
Ja suojanansa äiti hellä,
Mä uskon, seuraa lapsiaan;
Sä huojentele kulkuaan
Sun ilollasi hilpeällä.
Mull' lohdutus on viimeinen:
He mua vielä rakastavi,
Ja vahdit ehkä taivuttavi
Rukous pienten orpojen...
Aukeevat rautakahleheni, --
Taas vaimon, lapset, taivahan,
Ja metsät, vuoret kotimaan
Saan uudestansa nähdäkseni...
Se mikä?... Kahle kalisi;
Jo haihtuu kuva mieleiseni,
Lennähti kultaperhoseni --
Oi kuule!... Pois jo lensikin!
... Mutta jatkanpa kertomusta.
Nyt muistellessa niitä aikoja ihmettelen sitä, kuinka innokkaasti
silloin taistelimmekaan saadaksemme luvan tavata toisiamme, vaikkei
sitä lupaa suotukaan kuin kahdesti viikossa ja silloinkin vain puoli
tuntia kerrallaan! Saattaako tätä lupaa pitää helpoituksena
yksinäisessä kopissa istujalle? Siihen ei ole muuta kuin yksi vastaus:
epäilemättä. Kuulla joskus ystävällistä puhetta, nähdä ihmistä joka
sinut ymmärtää, saada vaihtaa ajatuksia, tunteita -- se on
arvaamattomasta merkityksestä. Naputteleminen onkin vain olenkorsi,
johon epätoivoinen tarttuu saadakseen edes jotain lohdutusta, mutta
vuosimääriksi ei se lohdutus riittäisi ihmistä ihmisenä pitämään.
Vankilan virkailijat koettivat tätäkin käyttää tarkoituksiinsa ja
sallivat alussa vain niiden tavata toisiansa, jotka virkailijain
mielestä käyttäytyivät hyvin. Mutta tämä ei heille onnistunut. Vangit
kieltäytyivät semmoisista kahden keskisistä kävelyistä, sanoivat että
"on siveellisesti väärin kylläisen oleskella nälkäisten keskuudessa".
Virkailijat kiukuttelivat, mutta yksimielisyytemme pelotti heitä ja
vielä suuremmasti sitä teki kuolevaisuuden suuri lisääntyminen, --
sehän oli vastaansanomaton todistus siitä, millaisessa tilassa vankeja
Pähkinälinnassa pidettiin.
Tähän aikaan kuoli Isajev keuhkotautiin; kuollessaan hän vaikeroi
kovasti sekä sai ankaran nikotuksen ja lienee kuollut tunnottomassa
tilassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen naapurinsa Ivanov. Tämän
kuolintaudista emme saaneet selvää; vähää ennen kuolemaansa hän
naputtelemalla sanoi naapureilleen hyvästit.
Saadessamme kävelyllä kohdata toisiamme tutustuimme oloihin
vankilan eristetyissä osastoissa. Mutta kun taas ei enää päästetty
toisiamme näkemään, alkoi naputteleminen, vieläpä siinä määrin, että
vaihdettiin ajatuksia käytävän toisella puolella olevien koppien
asukasten kanssa. Vankilan päällikkö ei nyt niin raa'alla tavalla
naputtelijoita kohdellut, vaikkakin entistä suuremmalla tarmolla koetti
eristysjärjestystään toimeenpanna. Tässä tarkoituksessa vietiin useita
vankeja vanhaan vankilaan ja pidettiin siellä kuusi kuukautta vanhassa,
kosteassa rakennuksessa, vaikka heidän joukossaan oli useita
sairaitakin. Sinne saatettaissa tyrkittiin ja mukiloitiin vankeja,
vaikkapa nämät eivät mitään vastarintaa tehneet. Useat uuteen vankilaan
jätetyistä vaativat silloin myöskin päästä vanhaan vankilaan, he kun
eivät tahtoneet jättää tovereitansa.
Vanhassa vankilassa säilytetty Gratshevski ilmoitti nyt tovereillensa,
ettei hän enää jaksa kestää kidutusta vaan on hän päättänyt lyödä
lääkäriä tullaksensa siitä syystä mestatuksi. Tällaisissa tapauksissa
tuli aina lääkärin osalle ottaa lyönnit vastaan, sillä vankilan
päällikkö piilotteli aina santarmin selän taa; häntä vastaan ei voitu
mitään heittääkään, sillä Myshkinin jutun jälkeen ei enää jätetty
koppeihin yhtään astiata.
Ennen pitkää Gratshevski pani uhkauksensa täytäntöön ja vaati, että
hänet mestattaisiin. Viranomaiset joutuivat neuvottomiksi, mutta
päättivät pitää asian salassa. Linnoituksen päällikkö ilmoitti, ettei
mielipuolia tuomita. Tähän vastasi Gratshevski, että jos häntä ei
mestata, niin päättää hän itse päivänsä. Hänet pantiin vanhan vankilan
erikoiseen koppiin ja lisättiin vartijoita. Kahden viikon ajalla
kuulivat naapurit hänen joka päivä puhuvan santarmien kanssa ja
vaativan mestausta, mutta kun hän puheli rauhallisesti, eivät
vartijansa luulleet hänen uhkauksillaan totta tarkoittavan. Ettei
toiset vangit kuulisi hänen puhettansa, muutettiin hänet kokonaan
eristettyyn koppiin.
Eräänä iltana kuului äkkiä lyhyt, kauhea kiljahdus. Sen jälkeen seurasi
käytävässä kiiruisia askeleita, vahtikellon kilinää ja viimein
tunkeutui koppeihin savua ja palaneen käryä. Pian kuului lääkärin ja
vankilan päällikön ääniä. Vaikeata oli arvata, mitä oli tapahtunut, se
vain oli varma, että jotain kauheata oli Gratshevskille tapahtunut,
Seuraavana päivänä ei hänen koppiinsa enää viety ruokaa. Jälkeenpäin
saimme kuulla, että hän oli valanut päälleen paloöljyä ja sytyttänyt
sen tuleen. Vain pari kolme minuuttia oli hän hiljaa vaikeroinnut ja
sitten kuollut. Lääkäri ja päällikkö poistuivat kohta; savu ja
palanneiden vaatteiden sekä ruumiin hajua tuntui vielä seuraavanakin
päivänä. Parin päivän kuluttua tarkasti esikunnan päällikkö Petrov
koppeja ja pian sen jälkeen katosi vankilan päällikkö Sokolov ja hänen
sijaansa tuli uusi päällikkö. Vaikka jo edelläolevastakin saa
käsityksen tuon Sokolovin luonteesta, olkoon kumminkin tässä sen
lisäksi mainittu muutamia piirteitä hänen elämäkerrastaan, johon
tutustuimme hänen Pähkinälinnasta poismuuttonsa jälkeen.
Syntyisin oli hän juutalainen, vaikka tällöin jo ortodoksiseen
uskoon kastettu. Palvelusuransa oli hän alkanut tavallisena
sotamiehenä, josta oli sittemmin ylennyt upseeriksi. Vuoteen
1884 saakka oli hän Aleksejevskin ulkovarustuksen vankilan
päällikkönä; jo silloin, kuten Pähkinälinnassakin, oli hän erittäin
innokas virkatoimiensa täyttämisessä. Kuinka tarkkaan oikein
kuumeentapaisella, pikkumaisuuksiin menevällä tarkkuudella hän
seuraisikaan käskynalaistensa toimia! Jos jaettiin vangeille
alusvaatteita -- hän mitä huolellisimmin tarkasti erikseen jokaisen
vaatekappaleen ja yksitellen muutti ne toiseen paikkaan, tai jos
jaettiin ruokaa -- seurasi hän erinomaisella tarkkuudella mitä, miten
ja mihin pantiin. Lakkaamatta oli hän vankilan käytävissä, yksinpä
suurina juhlinakin. Niinpä kerran varhain pääsiäisaamuna aloimme
naputella, luullen ettei näin varhain juhla-aamuna kukaan tule ovea
kolisuttamaan. Mutta ei aikaakaan kun jo Sokolov hyökkää vahtien
seuraamana käytävään ja kiljuu kohti kurkkua: "juhlapäivän aamuna jo
ilkamoivat! Lakkaatteko koskaan?" Yleensä oli hän sekä älyllisesti että
siveellisesti kovin takapajulla oleva mies.
Gratshevskin kuoleman johdosta sai hän Petrovilta semmoiset ripit, että
siinä heti sai halvauksen. Siitä hän jälkeenpäin kyllä toipui, mutta
palvelusuransa oli lopussa ja hän sai siirtyä eläkkeelle. Senkin
jälkeen, kohdattuaan entisiä käskynalaisiaan vankilan vartijoita, hän
mielihyvällä muisteli päällikkönä oloaikaansa; vartijat taasen tunsivat
entisekseen häntä kohtaan pelkoa ja osottivat tavanmukaista
kunnioitusta hänelle. Vartijoitakin oli hän pitänyt rautakourin, ja
olivatkin nämät melkein karkoitusvankien asemassa. Saarelta saivat he
luvan poistua vain kerran viikossa, senkin lyhyeksi ajaksi; ruoka
tuotiin heille linnoituksen portille eikä heidän luokseen päästetty
ketään linnan ulkopuolella asuvista. Kaikki he olivatkin koeteltua
väkeä; useat Pietari-Paavalin linnoituksen ulkovarustus vankilasta
tänne siirtyneitä. Toimessaan pysyivätkin vain kahdenkertaista palkkaa
vastaan, jommoinen palkka kaikilla muillakin Pähkinälinnan
palveluskuntaan kuuluvilla oli; eipä kummaa, jos vankilan vuotuinen
kustannusarvio nousikin useampaan kymmentuhanteen ruplaan. Vartijoita
oli neljäänkymmeneen henkeen ja kaikki vain ihmisten varalta, jotka
kärsivät koppivankeutta monien muurien ja lukkojen takana muusta
maailmasta kokonaan eristetyllä saarella, jonka rantaan ei kukaan
syrjäinen henkilö saanut venettään laskea ja jossa, paitsi muuta
vartijajoukkoa, linnoituksen päällikön käytettävänä oli komppania
sotaväkeä.