Muistelmani kolmitoista vuotisesta elämästäni Pähkinälinnassa ovat
kirjoitetut yleispiirtein, antaakseni lukijalle käsityksen noiden
vuosien tärkeimmistä tapauksista. Luoda tarkka kuva näin pitkästä
elämän ajasta, jolloin on niin paljon eletty sisäisesti ja niin vähän
ulkoisesti, on hyvin vaikeata. Sen saattaisi ehkä tehdä toisenlaisissa
olosuhteissa ja toisenlaisen mielialan vallitessa, kuin nykyinen
kirjoittajan on. Olenkin, näin ollen, tähän merkinnyt vain huomatuimmat
tosi-asiat, vaikkakin pienemmätkin asiat, jotka joka päivä lakkaamatta
sielua rasittivat, ehkäpä sittenkin olivat kauheimpia ja varsinkin kun
niistä ei saattanut millään tapaa vapautua. Mutta kertomukseni
tällaisenakin antaa jonkinlaisen käsityksen Pähkinälinnan vankilasta.
Pähkinälinnassa on kaksi vankilaa -- vanha ja uusi. Jälkimäinen otti
vastaan ensimmäiset uhrinsa v. 1884. Sitä ennen oli linnassa vain
pieni, yksikerroksinen vankila, johon saattoi sijoittaa vain
kymmenkunta vankia, tämä rakennus seisoo vieläkin. Tämä ei ole se
historiallinen vankila, mutta sen paikalle noin kolme tai neljäkymmentä
vuotta ennen uutta vankilaa rakennettu; historiallisesta vankilasta on
enää jälellä vain yksi tornikoppi [Luultavasti se, jossa Ivan
Antonovitsh säilytettiin. Suom. muist.] nykyisen vanhan vankilan
kylkeen yhdistetty.
Siitä, ketä tuossa vanhassa vankilassa ennen meidän tuloamme
säilytettiin, minä en onnistunut tietoja saamaan. Meidän ensimmäisinä
seitsemänä vuotena käytettiin sitä karsserina; sinne suljettiin myöskin
sairaat vangit sekä kuolemaan tuomitut. Siellä niinikään säilytettiin
uudet vangit ensimmäiset kolme tai neljä kuukautta jotta saatettaisiin
pitää vangit rangaistuksen ensi aikoina mahdollisen ankaramman
järjestyksen alaisina. Kuutena viimeisenä vuonna pidettiin siellä
työverstaita, joissa vangit työskentelivät, mutta tällöinkin, kun
nähtiin tarpeelliseksi eristää jokin vanki toisista, lakkautettiin
verstoissa työt ja huoneet muutettiin taas kopeiksi. Tämän vankilan
pihalla toimitettiin mestaukset; viime vuosina istutettiin pihaan
keittiökasveja ja puita. Tämä piha on vanhan vankilan etupuolella;
vankilan takana on sitäpaitsi pienempi piha, ja tähän pieneen pihaan
päin ovat sekä vankilan ikkunat kuin myöskin sen tornikomeron ikkuna,
jossa komerossa säilytettiin Ivan Antonovitsh. Eristetyt vangit saivat
lyhyen ulko-ilmassa oleskeluaikansa olla tässä, pienemmässä pihassa.
Vanhaan vankilaan vie vain yksi käytävä ja sekin uuden vankilan
pihasta, joten aina saatoimme ikkunoistamme nähdä milloin vanhaan
vankilaan vietiin eristettyjä tai uusia vankeja. Vanhan vankilan
ympärillä on historiallinen muuri. Uusi vankilarakennus on tiilistä
rakennettu kaita, pitkä, tiilinvärinen, kaksikerroksinen rakennus,
ikkunat pienet ja niissä himmeät ruudut. Uuden vankilan pihalla on
niinikään ryytimaa sekä vankein kävelypaikat.
* * * * *
Aikana, jota kertomukseni koskee, oli Pähkinälinnan vankilassa
kaikkiaan neljäkymmentäkahdeksan henkeä. Näistä mestattiin kaksi
miestä, itsemurhan teki kaksi miestä ja yksi nainen, seitsemän miestä
tuli hulluksi, joista sittemmin kolme kuoli, tauteihin kuoli kymmenen
miestä, Siperiaan lähetettiin kuusi miestä, Sahalinille lähetettiin
yksi mies ja yksi nainen ja vankilaan jäi seitsemäntoista miestä ja
yksi nainen.
Kun Pietari-Paavalinlinnan Aleksejevskin varustuksen vankila v. 1882
lakkautettiin siirrettiin sieltä vangit, yhdeksän henkeä, Pähkinälinnan
uuteen vankilaan. Vangit olivat kaikki hyvin kurjassa tilassa,
laihtuneita ja keripukin vaivaamia.
Aleksejevskin varustukseen oli teljetty v. 1882 tapahtuneeseen n.s.
Michailovin juttuun sekaantuneet. Näistä vuoden kuluttua kuoli
varustuksessa kuusi henkeä ja yksi tuli hulluksi. Jälelle jääneet
olivat puoliksi mädäntyneitä kun vasta asianomaiset "huomasivat"
vankien tilan. Tähän saakka "ei huomattu" mitään, yksinpä lääkärikin,
vanha äijä Williams, kosketellen sormellaan sairasten vankien
pöhöttyneitä jalkoja, joka kerran sanoi: "ei tämä vielä ole mitään", ja
määräsi sairaalle lusikallisen maitoa sekä mädäntyneen ruoan sijaan --
hapankaalia ja puuroa. Hoitajain, päällikkökunnan ja vartijain käytös
vankeja kohtaan oli kyynillistä, sydämmetöntä ja raakaa.
Varustukseen teljettyjen joukossa oli kolme naista Lebedeva, Terentjeva
ja Jakimova lapsensa kanssa. Puoliksi mädänneinä vietiin heidät Karin
vankilaan, paitsi Terentjevaa, joka oli kadonnut tietämättömiin.
Minkälainen olo Aleksejevskin varustuksessa vangeilla oli, siitä
todistukseksi kertoivat siellä olleet vangit, että eräänä yönä olivat
rotat syödä Jakimovan lapsen, jonka äiti vain hädin tuskin sai
pelastaneeksi, eräs heistä näytti leipää, jota olivat saaneet syödä, --
se oli kaikkea muuta kuin leipää.
Elokuussa v. 1884 tuotiin Aleksejevskin ja Trubetskoin varustuksissa
istuneet ja sittemmin sieltä Karin vankilassa pakkotyössä olleet
kymmenen vankia meidän linnaamme; usea heistä oli jo useampia vuosia
ollut tyrmässä ja pakkotyössä ennen kun asiansa ratkaistiin. Karin
vankilassa olonsa oli jonkun verran helpompaa, kuin linnassa olo, mutta
sittenkin olivat kärsimyksensä niin kauheita, että he päättivät karata
ja jos ei onnistuisi -- polttaa itsensä tyrmässä. Vankilan muurin alle
oli kaivettu käytävä, rovio oli valmistettu, mutta yrityksensä
keksittiin ja estettiin. Vankeja Pietariin kuletettaissa pantiin heidät
rautoihin, suljettiin akkunattomiin koppeihin jokialuksessa ja Kamaa
sekä Volgaa kulettaissa seisoi kunkin kopin oven edessä asestettu
vartija.
Näistä hajanaisista piirteistä toivon jossain määrin käyvän selville
sekä vankilamme ulkonaiset suhteet että onnettomien vankien olo ennen
Pähkinälinnaan siirtämistä.