Puolihämärässä huoneessa istuu joukko suomalaisia. He ovat enimmäkseen
jäykkiä, työn jäytämiä keski-ikäisiä miehiä. He puhuvat hillityllä,
tyynellä äänellä. Sanat tulevat huulilta harkitusti, rohkaisten kuin
keväällä räystäästä tippuva vesi.
Yksi heistä, kookas, vahva ulkotyöläinen, nuori, vähän vilkkaampi mies,
tekee selkoa käynnistään paenneitten vallankumousjohtajien luona.
Hän kehoittaa jatkamaan suurta taistelua ihmiskunnan vapauttamiseksi
hirmuhallitusten ikeen alta. Hän vetoaa suomalaisten verrattain
vapaampaan yhteiskuntaelämään, jossa voi avustaa vielä enemmän
ahdistettuja venäläisiä tovereita.
Ja suomalainen luonne esiintyy tässä puhtaimmassa muodossaan.
Kun kerran oli tultu tietoisiksi siitä, että hallitus oli väärä, oli se
kukistettava. Ja jos se oli kukistettava, oli se todella tehtävä, eikä
vaan juhlatilaisuudessa suusanalisesti luvattava.
Venäläiset toverit tarvitsivat aseita. Heille oli hankittava rahaa â ja
sitten kuljetettava aseita salaa Ruotsista.
Vanhemmat miehet harkitsevat asiaa. He puhuvat julkisen sos.dem.
puolueen pelastamisesta taantumuksen vainoamisesta. He aprikoivat.
Nurkassa istuu nuorempia miehiä. He ovat iloisia veitikoita. Heillä ei
ole mitään menetettävää, heillä on kaikki voitettavana. He vilahtavat
toisiinsa ja naurahtelevat. He päättävät pelastaa julkisen puolueen
sekaantumasta näin vaarallisiin asioihin.
Kouvolasta Kymin tehtaalle kulkee yksinäinen metsäinen tie. Metsä on
jylhä â ja yö on pimeä. Mäkeä ylös tulee ajaen tehtaan kassanhoitaja
matkalla asemalle. Hänellä on työläisten niskoilta kiskottuja rahoja
lompakossaan.
Metsästä ryntäävät miehet. He seisauttavat hevosen, he ottavat rahat.
Ãkkiä kuuluu laukaus ja ajomies kellahtaa tieposkeen kuolleena. Miehet
pakenevat kauhun vallassa mikä mihinkin.
Huomispäivänä on lehdissä uutinen: Kauhea ryöstömurha Kouvolassa. Ja
seuraavina päivinä saamme lukea, että yksi roisto on saatu kiinni â
eräs nuori, tuskin kahtakymmentä täyttänyt nuorukainen. Hänelle on
matkalla annettu huumaavia aineita ja hän on tahtomattaan ilmaissut
kaikki.
Nyt alkaa ajometsästys näitten nuorukaisten perään.
Puolue ei tahdo tietää heistä mitään. Vanhemmat puoluetoverit
surkuttelevat tällaista harhaan johdettua puoluetoimintaa. Porvaristo
hylkii ja halveksii heitä. Ja Venäjän hallitus ostaa poliisilaitoksesta
etsiviä; jotka käyvät käsiksi "vallankumouksen hulikaaneihin".
Työväentalon kahvilassa istuu solakka, nuori iloinen räätäli. Hänen on
onnistunut piiloutua tähän asti. Hän juo kahvia hyvän tuttavansa ja
aatetoverinsa kanssa. Tämä aatetoveri poistuu hetkeksi ja tunnin perästä
tulee kahvilaan joukko poliiseja, jotka vangitsevat nuorukaisen.
Suomi on saanut uuden kansanluokan â kotimaisista provokaattoreista.
Nyt ei ole vaikea toimia. Eräs kovan onnen koettelema tunnustaa
etsivässä kaikki â huumaavien lääkkeitten vaikutuksesta. Hän peruuttaa
seuraavassa kuulustelussa sanansa, â mutta silloin on jo voitu vangita
tarvittavat henkilöt. Mies kiemuroi sieluntuskissaan.
Ajomies on murhattu. Kenkään ei tunnusta tehneensä murhaa. Kaikki
tuomitaan elinikäiseen vankeuteen.
Mutta mainita voi, että mukana ollut virolainen renttu on päässyt
pakenemaan murhapaikasta Ameriikkaan ja omistaa siellä ko'on kultaa ja
hopeaa.
Metsästystä yhä jatkuu. Useampia joutuu kuulustelun alaisiksi. Erään
muurarin vaimon täytyy kahdeksan, kuukautta virua tutkintovankilassa
rintalapsen kanssa, josta seurasi, että lapsesta tuli sairas ja
kivulloinen. Toinen vaimo oli raskauden tilassa. Lapsi, jonka hän
synnytti, kuoli pian. Kolmas vaimo tuli itse mielipuoleksi. Suruja ja
tuskia voisi kuvata loppumattomiin.
Aika oli kauhea. Veli pelkäsi veljeään, tytär äitiään.
Elmaa koetettiin onnettoman, harhaan johdetun äitinsä avulla saattaa
etsivien käsiin, milloin milläkin tavalla. â Kun todisteita ei ollut,
yritettiin Elmaa saada hulluinhuoneeseen. Mutta mentyään naimisiin
nuoren sos.dem. sanomalehtimiehen ja edustajan kanssa, hän oli paremmin
suojattu poliisilaitoksen koirilta.
Työttömyys lisäsi työväen tuskaa. Vaino ja viha porvarien puolesta
kohdistui mahdollisimman laajalle. Kurja luopio julkaisi kuuluisan
ilmianto-sekasotkun "Salat julki" ja Suomen itsenäisyysaatteen
julistajat asettuivat itse vapaustaistelijoiden ajokoiriksi.
Nyt alkoi viimeinen näytös siitä ilveilystä, jota sanotaan Suomen
itsenäisyyspyrkimiseksi! Ilveilyä se on tosiaan!!
Bobrikoffin hävitettyä Suomen autonomian, niin ruotsinmieliset yhdessä
osan suomalaisten kanssa, jotka eivät saaneet näytellä kyllin suurta
osaa suomettarelaisten leirissä, asettuivat muka
vallankumoustaistelijain riviin.
Senaattiin pääsy ja siitä johtuva virkavalta, jota seurasi suuria
taloudellisia etuja ja hyvät palkat ja eläkkeet, oli se aate, joka
elähytti näitä vallankumouksellisia "sankareita", joita kutsuttiin
perustuslaillisiksi.
He saivat pitkiksi ajoiksi kehittymättömän nuorison ja kansan
pauloihinsa.
Ylioppilasnuorisosta uhrautui moni â köyhä ja tuntematon. Ja monien
vuosien kalliit koulutiedot menivät siten hukkaan. Yksi noita
Bobrikoffi-aikaisen akitatsioonin uhreista tuli Elmasta itsestään.
Melkein valmiina maisterina sai hän, köyhänä tyttönä,
vallankumouksellisena karkoitettuna yliopistosta mennä tuuliajolle.
Suuri osa nuoria työläisiä pakeni etsimään epätietoista leipäänsä muilta
mailta. Perheen-isätkin joutuivat pois perheestään.
Sill'aikaa johtavat henkilöt hyvine varoineen viettivät maanpakolaisina
aikansa ulkomaan kylpypaikoissa tahi mailmankaupungeissa.
Mutta kehitys ei voinut tähän seisahtua. Vastustus Venäjän sortovaltaa
vastaan yhä kiihtyi.
Väkivallanteko väkivallantekoa vastaan tuli päiväjärjestykseen.
Kehittyi pomminheittämisjärjestelmä.
Mutta koska rahamiehet eivät itse tahtoneet panna henkeänsä alttiiksi,
niin ne ostivat rahalla työläisnuorukaisia palvelukseensa. He tekivät
niistä kapakassa vetelehtiviä laiskottelijoita, jotka näennäisesti
tekivät pommiyrityksiä kiskoakseen porvareilta rahaa.
Tällä ammattivallankumouksella olivat kamalat seuraukset. Se kehittyi
anarkistiseksi pahankurisuudeksi. Ja tämä sai osaksi hyvänkin
vallankumousperiaatteen huonoon huutoon.
Juuri siksi, että porvaristo ei itse uskaltanut astua taistelurintamaan,
se menetti luottonsa ja auktoriteettinsa kansan silmissä, ja tämä
synnytti luokkatietoisuuden työväen keskuudessa.
_Ei oikeutta maassa saa,
ken itse sit' ei hanki.
Ken vaivojansa valittaa,
on vaivojensa vanki!_
Elma aavisti tämän hyvin pian. Ja suurlakossa hän selvästi siirtyi
entisten radikaalisten porvarillisten tuttaviensa piiristä â kokonaan
työväen piireihin.
Aseellisen kapinan edeltäminen oli sotilasakitatsiooni. Oli valaistava
venäläisiä sotilaita, että heidän ei tule käskystä ampua työläisveljiä
â vaan mieluummin ampua ne upseerit, jotka heitä veljesmurhaan
komentavat.
Ja nyt Elman oli pakko syventyä sosialidemokratiaan ja oppia käsittämään
kapitalismin kaikkea turmelevan vaikutuksen.
Hän näki, että suurpoliitillinen vapaustaistelu Suomessa oli pyrkinyt
taloudellisesti hallitsevaan virkavaltaan. Ja kutka tätä konserttia
johtivat? Rasvamahaiset, sydämettömät liikemiehet, jotka äänestivät
edustajia valtiopäiville ainoastaan siksi, että suomalaiset
kapitalistitkin saivat vähän kumartaa ruotsalaista ja venäläistä virka-
ja poliisivaltaa â niin se oli "vallankumouksellinen".
Suurlakossa pääsi perustuslaillinen virkavalta satulaan. Sitä ennen
hallitsi suomettarelainen mateleva, vanhan hallituksen kätyripuolue.
Mutta aika kehittyi. Venäjän taantumus sysäsi kaikki kotimaiset ainekset
pois vallasta. Sill'aikaa varttui Suomen sos.dem. puolue.
Vuonna 1906 oli asema seuraava:
Suomettarelaiset olivat syrjään sysätyt suurlakon avulla, missä työn
teki työväki ja punakaarti. Siitä hyvästä vaati kansa, etupäässä
sos.dem. puolue, yleisen äänioikeuden niin miehille kuin naisille.
Taistelu äänioikeudesta oli kova v. 1905â1906.
Porvaristo oli pahassa välikädessä. Vastustaakseen kansaa sen
äänioikeus-mielenosotuksissa, jotka saivat usein uhkaavan muodon, olisi
porvariston täytynyt turvautua Venäjän sotajoukkoihin. Siihen he eivät
voineet alentua â alentamatta asemaansa parlamenttaarisen mailman
silmissä, joka oli sen verran epävarma tilanteesta, ettei julkisesti
uskaltanut lausua kantaansa sosialidemokratiaa vastaan. Ja niin Suomen
porvariston täytyi suostua antamaan yleinen äänioikeus.
Mutta silloin alkoi oikea luokkataistelu. Syntyi kysymyksiä
kunnallisella ja taloudellisella lainlaatimisalalla.
Suomen perustuslaillisuusparka!
Kansallisten pyrkimystensä perusteella täytyi sen olla
vallankumouksellinen Venäjän taantumusta vastaan herättääkseen kansan
pohjakerrokset apuun.
Niin tekivät ensin suomettarelaiset, jotka nostivat kansan avukseen,
saadakseen Suomen kielen oikeaan asemaan ja saamalla suomenkieliset
virkavaltaan. Mutta ennemmin, kuin että suomettarelaiset olisivat
astuneet taloudellisesti kansan etuja ajamaan, niin he möivät itsensä
Venäjän taantumukselle v. 1900 ja opettelivat â toista äidinkieltä â
venäjää!
Ha! Ha! Ha!
Virastoissa ei nyt käytetty suomea, â vaan venäjää, suomea â ja
ruotsia!
Ha! Ha! Ha!
Se huvitti Elmaa, jonka mielestä suomettarelaisten kielipolitiikka oli
aina ollut liian laiha keppihevonen.
Perustuslailliset puhuivat perustuslaillisesta itsenäisyydestä, â mutta
ajoivat kaikkia vapaustaistelijoita takaa kuin koirat, â siksi että he
näkivät tuon vapaudenhalun kohdistuvan sos.dem. taloudellisiin
kysymyksiin.
Ha! Ha! Ha!
Ja elokuun 28 p. 1917, kun suuri vallankumous oli vihdoin vapauttanut
Venäjän ja Suomen, ja kun Venäjän demokraattinen hallitus oli
hajoittanut eduskunnan juuri siksi, että eduskunta vaatii itsenäisyyden,
niin Suomen porvaristo iloitsi siitä, että Venäjällä oli vielä niin
mustia voimia, että ne estivät pistimien avulla sos.dem. edustajia
kokoontumasta laillisille valtiopäiville.
Tämä porvariston ilo oli provokaattorin teko!
Suomen porvaristo on kautta vuosisatojen harjoittanut provokatsioonia â
ja Suomen kansa on ollut sen provokatsioonin uhrina.
Kun v. 1157 Ruotsin kuningas Eerikki, joka sai nimen "pyhä" ja piispa
Henrik, tulivat Suomeen, niin ne houkuttelivat rannikkokansan liittymään
kristinuskoon ja suistamaan vanhan Kalevala-aikaisen suomalaisen
sivistyksen.
Lalli, joka silloin oli ensimäinen todellinen, luokkatietoinen
suomalainen, tappoi arvoisan provokaattoripiispan Köyliön jäällä. Mutta
tyhmä kansa tuomitsi Lallin.
Satoja vuosia mellastivat siksi Suomessa Ruotsin aatelisherrat anastaen
metsät ja kalavedet, nahat ja viljat ja ottaen miehiä
sotapalvelukseensa.
Vuoroin työstivät venäläiset, vuoroin ruotsalaiset ja aina vuoti
suomalaista verta.
Södermanlannin herttua Kaarle kiihoitti pohjalaisia nuijamiehiä
poistamaan kuningas Sigismundin luottomiehen, Klaus Flemingin vallan
Suomesta, jotta hän itse pääsi Ruotsin kuninkaaksi. Kiitokseksi siitä
vei Kaarlen poika, Kustaa Aadolf, suomalaiset kuolemaan Ruotsin vallan
voitoksi Saksanmaalle v. 1630. Ja kun melkein Suomen koko vankka
miehistö oli kuollut kolmenkymmenenvuotisessa sodassa, niin annettiin
kaksi kolmasosaa Suomea lahjoitusmaiksi Ruotsin herroille, ja viimeinen
kolmasosa sai suorittaa kaikki raskaat verot.
Tällaisesta tilanteesta kirjoitti Suomen silloinen kenraalikuvernööri,
Pietari Braahe, "maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen".
Mutta Suomessa oli tyytymättömiäkin. Yksi heistä, Arnold Messenius,
mestattiin hallitusvastaisena henkilönä, koska hän yritti saada Suomea
itsenäiseksi. â Vapaamielinen Axel Oxenstjernan johtama Ruotsin
hallitus sen teki uskonnonvapauden nimessä.
V. 1789 mestattiin ja pakeni joukko miehiä, jotka ajoivat Suomen
itsenäisyyspolitiikkaa. Ne olivat Anjalan miehet. Niistä on tiede
provoseerattu kirjoittamaan, että kertomus heidän Anjalan liitostaan on
mustin lehti koko Suomen historiassa.
Yksi Anjalan miehistä, Kustaa Mauritz Armfelt, hankki Suomelle v. 1808
Porvoon valtiopäivillä nimen "valtio" Venäjän keisarilta Aleksanteri
ensimäiseltä.
Elma vertasi tuota Kustaa Mauritz Armfeltia, jota historiassa sanottiin
maankavaltajaksi, niihin huimapäihin, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyttä
takaa vuoden 1906 kapinassa Viaporissa. Hän asettui Anjalan miesten
kannalle ja halveksi koko Suomen silloista matelevaa virka-aatelia, joka
uhrasi isänmaansa Ruotsin kuninkaan, Kustaa III:nen suosiosta.
Eräs Anjalan miehistä, Ankarcrona, ampui vihdoin Ruotsin kuninkaan! Se
oli miehen teko, sillä suurempaa näyttelijää ja valehtelijaa ei taida
löytyä viekkaalla politillisellakaan uralla, kuin mitä oli Ruotsin
kuningas Kustaa III.
Jos ei hänen vertaisensa ole se, joka sanoi suomalaisille: "Te saatte
kaikki, mitä tahdotte" â eikä antanut mitään, nimittäin Venäjän
väliaikainen hallitus ja sen pää!!
Kun vihdoin marttyyrien ja barrikaadimiesten verellä oli voitettu vapaus
vuonna 1917, niin suomalaiset porvarit, provokaattorit, ärsyttivät
vastavallankumouksen pimeät voimat nuoren vapauden kimppuun ja huusivat
kasakoille "eläköön" vaalikokouksissaan!
Se oli porvarillisen provokatsiooni-järjestelmän huippu!
Uhrata vapaus ennemmin tyhmyydelle, rotuvainolle ja turmelukselle, kuin
suoda kansalle rippuistakaan siitä ylellisyydestä, missä Suomen
"vapaamielinen" porvaristo oli tähän asti rypenyt.
Kadulla kulki siis paljon murhaajia. Ne olivat ne miehet, jotka
tuomitsivat Suomen ensimäisen itsenäisen miehen, Lallin, tyhmissä
pyhimystaruissaan. Ne olivat ne, jotka halveksivat ensimäistä
itsenäisyysmiestä Suomessa, Kustaa Mauritz Armfeltia. Ne olivat ne
aktivistit, jotka v. 1906 ensin ottivat osaa Viaporin kapinaan, vaan
jättivät yksin nuoret venäläiset luutnantit Jemeljanoffin ja Kohanskin,
teloitettaviksi â ja tuomitsivat punakaartilaiset vankilaan, jotta
saattoivat näyttäytyä Venäjän Stolypinin hirttonuorajärjestelmälle
"uskollisina"!
Ne olivat ne, jotka vuonna 1917 ennemmin turvautuivat kirgiisiläisiin
kasakkoihin, kuin yhteiskuntaparannuksiin.
Ne ovat Suomen porvarilliset provokaattorit.
Ja heidän vanavedessään kulkevat puolivillaiset nousukassosialistit ja
tyhmät revisionistit, jotka hetken etujen vuoksi myyvät suuren
periaatteen ja provoseeraavat kansaa kuitenkin vaalipuheissaan. Ne
varastavat kansalta voitonmahdollisuuksia, sillä ne eivät uskalla antaa
hyökätä etumaisessa rivissä, peläten kuolemaa aatteen edestä.
Olisi parempi kirjoittaa porvareista ja sos.dem. puolueen
revisionisteista:
"Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!"