V.

Elma joi teetä illalla kello 10. On maanantai ja 30 p. heinäkuuta 1906.

Kuuluu kumeita kanuunanlaukauksia. Elma tarkkaa niitä.

Olisiko Viaporin kapina puhjennut. Ensi tärähdyskö annetaan

hirmuhallitsijan valtaistuimelle?!

Punakaartin päällikön luo on kokoontunut miehiä neuvottelemaan. Ne

siirtyvät Elman huoneustoon.

Elma ei ota osaa keskusteluun. Hän laittaa teetä, sillä palvelija on

varovaisuuden vuoksi lähetetty pois kotoa.

Agitaattorit ja suunsoittajat, politikoitsijat ja puolueen johtomiehet

väittelevät – väittelevät, otetaanko osaa kapinaan vai eikö.

Sill'aikaa nuoret ystävykset ja sotilaat soittavat kuolinsoittoaan

Viaporin pattereilla taistellessaan vapauden puolesta.

Koko yö kestää poliitillista kokouksenpitoa.

Elma sanoo:

– Aamiaiseksi tulemme Viaporiin.

Tykkiväenkapteeni sanoo arasti:

– Sitä ei tiedä.

Elma jää miettimään.

Miks'ei ole ennen harkittu asiaa, ennenkuin nuoret uhrit on viskattu

vallankumouksen vyöryyn, taantumuksen Molokin kitaan?!

Elmaa alkaa epäilyttää ja hänen kurkkuansa kuristaa..

Olisiko tässä yksityisten seikkailuhalu pelissä? Olisiko asema epäselvä?

Olisivatko sotilaat ja nuoret vallankumoukselliset upseerit saatettu

ansaan?!

Keskellä yötä Elma, oli juossut Kaivopuiston rantaan katsellakseen

Viaporia.

Sieltä kuului toisinaan kuularuiskun räiskintää. Toisinaan kumeita

laukauksia. Linnoitus oli muuten ihan pimeä.

Oi, kuinka Elma olisi tahtonut rientää taisteluun. Vaan hän ei sinne

päässyt. Eikä nuori upseerikaan päässyt sieltä enää pois. Arpa oli

langennut.

Seuraavana päivänä oli kuin touhun kuumetta. Elma toimitti monenlaisia

tehtäviä. Hän ei ajatellut, ei arvostellut. Hän kulki kuin unessa, kuin

kone, – ajatus yhteen kohdistuneena – kapinan voittoon – ja

taantumuksen hirviön kitaan joutumisen välttymästä.

Eläintarhan rinteellä, Töölönlahden rannalla leyhyy elokuun ihana ilma.

Punakaartilaisia valvoo rinteellä, valmiina taisteluun. Pimeässä

vallitsee ystävyys tuntemattomien ja tuttujen välillä niin lujana, niin

pettymättömänä kuin se ystävyys, joka yhdistää kuolemaan vihityt.

Kukaan ei ajattele itseään. Pikkusielujen arkipäiväinen toinen toisensa

repiminen yhteisen saalistamisen himosta ahtailla metsästysmailla, missä

metsästäjien täytyy riistan puutteessa poistaa tieltään toinen toisen,

se kidutushalu on vaiennut suuren laajentavan taiston edessä, joka

käsitti koko mailman vapautta, kansojen veljestyttämistä, sosialistisen

ihanteen toteuttamista ja Suomen ja Venäjän pelastamisen tuhoavasta

ryöstöjärjestelmästä.

Airueet tulevat. Päätöstä pohditaan.

Taas Elmaa ahdistaa. Sanomalehtimiehet juttelevat kylmästi keskenään,

onnistuuko kapina – vai eikö. Se ei heitä peloita. Heidän nahkansa ei

ole vaarassa – mutta niitten, joiden henki on viskattu vaakaan, niitten

on toisin laita.

Elma menee kotia. Hän istuu pimeässä huoneessa. Nuori suomalainen on

seurannut häntä toverillisesti läpi kaupungin. Suomalainen käsittää

hänen tuskansa – ja tarjoo lohduttavana kätensä. Ja Elman on niin

raskas olla.

Kuuluu tasaista astuntaa. Kadulla kulkee ohi miehet –- aseet mukana.

Suomalaiset – punakaartilaiset – marssivat Viaporiin taistelemaan

rinnan venäläisten kanssa.

Ikipäiviksi on hävinnyt rotuviha venäläisten ja suomalaisten –

tosiaatteellisten ihmisten välillä.

Mitä eivät ole aikaansaaneet Bobrikoffin pistimet eivätkä

suomettarelaisten viekkaat poliitilliset puheet, sen sai aikaan

kansainvälinen sosialismi. Se sai valloittajat avaamaan porttinsa

valloitetuille, se yhdisti. Kaksi vastakkaista rotua eroamattomasti

punavaatteen alle. Se vei suomalaiset Viaporiin, tuohon kaivattuun, jota

vuosisata oli itketty ja unelmoitu suomalaiseksi jälleen.

Viapori! Viapori! Viapori olisi meidän!

Viapori, joka kavalasti myytiin ja ostettiin vuonna 1808!

Hallitukset, te toisten kustannuksella rehentelevät, te kansan

tietämättömyydestä hyötyvät, te, jotka ylpeilette siitä, että teillä on

taito käyttää hyväksenne sitä, jonka toiset ovat valloittaneet, ne,

jotka uskaltavat kuolla niin sotatantereella, kuin nälkään ja

kurjuuteen, tienraivaajina tieteen ja taiteen mailla.

Kuolemaan tuomittuina tervehdimme sinua, Cesar!

Yhteiskunnan gladiaattorit, ihanteet ja unelmien taistelijat, olojen

orjat, kuolemaan tuomittuina te kuljette taisteluun.

Morituri te solutant, Cesar!

Mikä ihana sana, mikä jylhä totuus!

Mikä piiska kaikille niille, jotka johtajina ylvästelevät

poliitillisella viekkaudellaan, – ne hallitusmiehet!

Hallitusmiehet!

Venäjän laajoilla tasangoilla kyntää ja korjaa viljaa risainen,

nälkäinen, kiltti talonpoika.

Ahnas viljakauppias kahmasee siltä miljoonansa, ostaakseen talonpojan

tyttäret himoilleen ja viskatakseen talonpojan pojat omien

ryöstöyritystensä suojaksi murha-aseitten eteen tahi jäisiin

juoksuhautoihin kuolemaan.

Hallitusmiehet, te, jotka kansan asioita vaalitte, oletteko, yrittäneet

tuota vastustaa!?

Ette, sillä kauppias on ostanut hallitukset, ja keisari on ihramahaisen,

juoppoudesta pöhöttyneen naiseläjäkauppiaan bulvaani, joka rahasta

näyttelee osaansa: Me Jumalan armosta Venäjän maan itsevaltias.

Ja Jumala, siellä taivaassaan lepää työn tehtyänsä. Hän on vanha, hän ei

pysty enää mailmaa korjaamaan. Hän on eläkevaari, jonka eläkkeen papit

suuhunsa syövät aineellisesti. Jumalalle syötetään vaan saarnoja,

rukouksia ja uhrisauhuja.

Mutta Jumalan valtakuntaan on eräänä päivänä, kun tuska on ollut

suurimmillaan, tullut järjen piru!

Ja se piru on kuiskannut nuorelle upseerille näin:

Sinun ruumiisi on joustava kuin nuoren koivun ja sinun täytyy se myydä

everstinnalle, jotta pääsisit kapteeniksi. Sinun järkesi on terävämpi

kuin rykmenttipäällikön, mutta sinulla ei ole vielä luontoa naida

rinkelikauppiaan eli majatalonpitäjän raaka, irstas tytär, jonka

rahoilla voisit rasvata korkeampia virkamiehiä, päästäksesi päälliköksi.

Sinä olet kykenevä, sinä yrität olla rehellinen, mutta ne ominaisuudet

vievät sinut alaspäin, sinä saat sortua taloudellisessa taistelussa.

Sano tämä tuolle suurelle uinuvalle voimalle, kansalle ja vyörytä sen

viha hallitusmiesten yli kuin tulikivi ja laava Sodomassa ja Gomorrassa.

Sinä osaat komentaa sotilaita, sinä osaat käyttää kanuunoita. Käytä ne

järjen ja rehellisyyden eduksi. Sano kansalle, ota itse rahat viljasta,

älä syötä elostelevia rasvamahaisia kauppiaita! Älä mene taistelemaan

naisraiskaajien ja ryövärien puolesta. Hävitä rumuus ja irstaisuus

mailmasta.

Ja jos kansa herää, johda se taisteluun pimeitä voimia vastaan.

Jumala pannaan hautaan. Ja järki, nuoruus, kunto, hyve astukoon Jumalan

tilalle.

Ja jumalan eläke riistettäköön laiskottelevilta papeilta ja

kasvatettakoon sillä kaunista, kirkassilmäistä, rusoposkista

lapsilaumaa, jonka hymyilevästä katseesta näkee, että se on iloisen

rakkauden luoma!

Sinä nuori upseeri, sinä olet onnellinen, sinä saat nostattaa tämän

tulevaisuuden unelman punaisen vallankumouslipun.

Tämä ajatus täyttää sinun sielusi niin suurella autuudella, ettet jaksa

muistaa taantumuksen hirviöiden irvistäviä leukoja, jotka ahnaasti

aukenevat pureskellakseen veristä ihmislihaa, jonka sykähtelevät

hermosäikeet eivät kestä pitkien hampaiden pureskelemista.

Vaan perkeleen myrkyttämä ihmisliha rupesi vaivaamaan hallituksen

vatsassa niin, että eräänä päivänä se itse oksensi sen ulos, hukkuen

omiin haiseviin ulostuksiinsa.

Ja nuori upseeri muuttui ihanteeksi, joka elvyttää taistelevia läpi

aikojen, niitä, jotka kauneutta ja hyvettä kannattavat.

Kuolemaan tuomittuna, tervehdimme sinua, ajatuksen vapaus!

Viaporissa käy keskiviikkona ankara taistelu. Santahaminaan lentävät

vallankumouksellisten räjähtävän shrapnellit ja Santahaminasta

hallitusmieliset ampuvat herkeämättä.

Nuoret vallankumous-upseerit eivät voi ihan säälittä ampua omia

heimolaisiaan. He pitävät niitä taantumuksen pimittäminä uhreina eivätkä

itsetietoisina hylkiöinä.

Santahaminassa on vangittu kaikki vallankumoukselliset. Heidän toverinsa

Kuninkaansaarella eivät voi laskea selväksi Santahaminaa, sillä samassa

kuolisivat vangitut kumoukselliset. Kuitenkin taantumuksen joukot ovat

peloissaan. He pyytävät kahden tunnin aselepoa ja siihen suostutaan.

Nuoret upseerit uskovat, että heidän oikeutettu asiansa innostuttaa

kaikkia yhtymään heihin.

Voi nuoruuden suurta hyvyyttä ja herkkäuskoisuutta.

Etkö tiedä, jalo nuorukainen, että etupolitiikka vallitsee mailman

asujainten mieliä. Hallituksen miehillä oli vielä niin paljon saaliin

jakoa keskenään, että yleistä saaliin lähdettä, Venäjän taantumusta, ei

tahdottu kumota. Ja venäläinen sotilas ei ollut vielä kyllin myrtynyt,

ryhtyäkseen nopeaan upseerimurhaan. Kahden tunnin aselevon jälkeen oli

taantumus vallannut mielet. Santahaminasta alkoi uusi kiihtyneempi tuli

ja nuoret vallankumoukselliset alkoivat kuolinkamppailuaan.

Sotilaita haavoittui, ruoka loppui, siteitä ei ollut. Voimat rupesivat

vähenemään.

Kuin laupeuden veli kulkee Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff sotilaittensa

keskuudessa ja rohkaisee heitä. Hän puhuu heidän suuresta

historiallisesta tehtävästään. Hän on itse haavoittunut, mutta hän ei

tunne kipua. Niin luja on hänen antautumisensa vapauden aatteelle.

Joskus hänen mieleensä hiipii jokin muisto entisyydestä, mutta se häipyy

hetken suuruuden ja pyhyyden edessä.

Pattereilla toimii Evgenj Lvovitsj Kohanski. Hän kiroo hallitusta. Hän

pusertaa huulensa yhteen, hänen silmänsä ovat vihasta mustat kuin yö.

Hän sihahtaa hampaittensa välistä:

– Lasketaan koko linnoitus maata myöten sileäksi.

Arkadj Petrovitsj kauhistuu sellaista veljenmurhaa. Hän antaa aatteen

voittaa puhtailla omantunnonaseilla. Hän on marttyyriluonne.

Lisäksi, onhan "Slava" ja "Cesarevitsj", kaksi vallankumouksellista

panssarilaivaa tulossa Viipurista päin.

"Slava" saapuu vihdoin. Sillä on punanen lippu mastossa. Se lasketaan

lähelle linnoitusta.

Mutta miksi ei sieltä saavu toverien lähetystö Kuninkaansaarelle?

Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff tekee äkkinäisen laskelman.

Satatuhatta vankia viruu Venäjän vankiloissa. Kansa huokaa Jaappanin

sodan tuottamien tuskien alla. Ensi duuma on hajoitettu. Matruusit ovat

tyytymättömiä, niin myös suuri osa tykkiväkeä. "Slava" ja "Cesarevitsj"

tulevat avuksi. Ei hätää.

Hyveen täytyy voittaa – muuten olisi elämä mielipuolien naamiohuvia.

Evgenj Lvovitsj Kohanski muutamien suomalaisten seuraamana astuu laivaan

ja lähestyy "Slavaa".

Kohanski rientää kuin voitonjuhlaan. "Slava" on Venäjän ylpeys. Siinä on

2,000 miestä ja ne ovat kaikki vallankumouksellisia.

Kohanskin laiva lähenee suurta panssarilaivaa. Hän ihmettelee, miksi se

pysytteleiksi noin varovaisena loitolla. Pian hän heittää kuitenkin

epäilykset mielestään, sillä onhan sillä punainen lippu – ja

nuorukainen ei tunne kyllin hallituksen konnamaisuutta.

_Se punanen lippu oli provokatsioonia!_

Voi sitä, joka sen mastoon vedätti.

Hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoon hänen sukunsa kirottu!

Hänen sukunsa ja hänen käyttäjänsä suku!

Ei mikään rankaisu voi tuota rikosta sovittaa.

Kohanski nousee "Slavan" kannelle.

Hänet vangitaan suomalaisten kera.

Kuolema ja kirous. Suomalaiset laskevat äidinkielensä kaikkien hornan

henkien nimet suustaan.

Heidät on saatettu ansaan.

Laivaa komentaa keisarin sisarenmies _Aleksanteri Mihailovitsj_, raukka

ja roisto!

Evgenj Lvovitsj Kohanskin sielu vannoo sammumattoman koston valan. Ja

yli koko laajan Venäjän se koston vala vaikuttaa. Yksitoista vuotta

myöhemmin se sama meri, jolla hänen sinikirkkaat silmänsä syytivät vihan

voimaa provokaattorin kätyreille, nieli kitaansa hallituksen upseereita

vedenalaisten laivojen upottamina tahi muistotarkkojen

vallankumouksellisten matruusien surmaamina!

Hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoot provokaattori ja hänen

heimolaisensa kirotut! Joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu.

_Vapauteen, valoon!

Veriseen, jaloon

taisteluun käykää, te raatajat maan._

Arkadj Petrovitsj odottaa turhaan ystävänsä paluuta, Kuninkaansaarelle.

Roistot ovat vielä kerran voittaneet.

Nyt alkaa ammunta niin helvetillinen kuin minkä ainoastaan Belzebubin

sikiöt voivat hornan kuiluista syöstä.

"Slava" ampuu yhtämittaa. Santahaminasta ammutaan herkeämättä.

Nuori upseeri on kuin liekki, joka tuulessa leiskuen yrittää vielä

valaista pimeyttä.

Ruutikellari räjähtää. Hallituksen kätyri oli sen sytyttänyt. Ilma on

täynnään palkeita ja silvottuja ihmisruumiita. Kasarmit luhistuvat.

Suomalaisia ja venäläisiä viruu hurmeisina vierekkäin.

Arkadj Petrovitsjin hymy käy yhä kirkastuneemmaksi.

Tuo suuri ihmeellinen lähestyy häntä – marttyyrikuolema, joka on

venäläiselle vallankumoukselliselle kuin hellä äiti epätoivoisten

sieluntuskien ja rauenneitten toiveitten perästä.

Hän astuu hetkeksi huoneeseen. Hän ottaa brovninginsa, pitää sitä

kädessään ja aikoo asettaa sen ohimolleen.

Sotilas astuu ovesta sisään.

– Toveri!

Ja Arkadj Petrovitsj heittäytyy sotilaan kaulaan niin hillittömästi,

että nuo molemmat suuret miehet pusertuvat tuskassaan ja aatteessaan

niin lujasti toinen toisensa rintaa, vastaan, että Venäjän kaikki

miljoonat mustat peikot eivät voisi heitä erottaa,

Arkadj Petrovitsj suultelee sotilasta ja kuiskaa: – Kiitos toveri!

Ja hän astuu rohkeana ulos, yrittää järjestää viimeisellä ponnistuksella

vallankumouksen silvottuja joukkoja ja valmistautuu odottamaan aamun

valkenemista.

Suuressa ruutikellarissa uinuvat uupuneet, haavoittuneet suomalaiset ja

venäläiset vallankumoustoverit rinnakkain.

On yö ja koko Viapori ja Helsinki nukkuu.

Elma ei syö eikä nuku. Hän odottaa viestiä Viaporista. Hän oli kuullut

ruutikellarin räjähdyksen – ja hänen sydämensä on kuin rikki revitty.

Hänessä on jokin kuollut – elämän kauneus on ijäksi ruhjottu.

Päivä koittaa kirkkaana torstaina elokuun 2 p. 1906.

Elma pukeutuu ja lähtee kaupungille.

Siellä liikkuu huhu: Kapina on epäonnistunut, luutnantit Jemeljanoff ja

Kohanski, punakaartilaiset ja venäläiset vallankumoukselliset ovat

vangitut.

Milloinkaan ei Elma saisi nähdä enää Arkadi Petrovitsjia!

Elma joutuu toiminnan pyörteeseen. Hänen täytyy yrittää saada

siviilivaatteita muutamille Viaporista pakoon päässeille vallankumouksen

sotilaille. Hakasalmen torilla ovat mellakat.

Elma tapaa suomalaisia työmiehiä. Ne kertovat, että Punakaartin kanslia

on valloitettu, miehiä vangittu – lahtarikaartilaisia ammuttu – –

Nuori, mustakiharainen, kalpea latoja kertoo nähneensä Jemeljanoffin

tuotavan päivällä kello 1 satamasta vangittuna sotilaspuvussa ja

vietävän päävahtiin.

Hän sanoo hänen astuneen uljaana, pää pystyssä, kalpeana. Kerrottiin,

että hän oli haavoittunut.

Nuoren suomalaisen silmät kostuvat. Elman silmälautoihin nousee kuuma

tuskankyynel.

Hänen elämänsä on sisimmässään päättynyt.

Vapauden toivon touon on taantumus maahan lyönyt kuin tuiman takatalven

raekuuro. Musta maa vaan kaameana siintää.

Seuraavat päivät kuluvat kuin unessa.

Elma järjestää pakomahdollisuuksia niille, jotka pääsevät enää pakoon.

On paha paeta, sillä suomalaiset itse, varsinkin ruotsinkieliset

saaristolaiset ilmiantavat vallankumoukselliset taantumuksen hallituksen

kätyreille.

Siinä on palkka siitä, että todella tahtoi seurata Runebergin

isänmaallisuuskehoitusta, valloittaa Viapori.

Ei ihme, että Venäjän sortajamahti on voinut niin kauvan orjuuttaa

Suomea, sillä suomalaiset ovat itse tukeneet sortajia.

_Kaikk' ota haudan synkeys

ja tuskat elämän,

tee niistä luille nimitys.

Surua vähemmän

se nimi tuopi kuitenkin

kuin Viaporin petturin._

Häpeä, ikuinen häpeä koitukoon niille suomalaisille, jotka voitetuita

vapaussankareita vielä vainosivat. Ikuinen kosto lahtarikaartilaisille,

jotka kumartaakseen mailman mustinta mahtia, nostivat veljessodan kauhut

Hakasalmessa 2 p. elok 1906, silloin, jolloin nuoret venäläiset upseerit

ja punakaartilaiset viruivat pilkattuina vankiloissa.

Vaan Kohanskin kostonvalalla on vielä voimansa. Meressä ja maalla on

virunut venäläisten mustien miesten ruumiita – miten suomalaisten

kätyrien käynee!?

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

– – – – – – – –

Elma ei voi mennä päävahtiin. Hän ei saa herättää huomiota, sillä hän on

työttömyyskomitean puheenjohtaja ja voi poliisilaitoksesta saada

hankituksi vapaan rautatiematkan tarvitseville.

Elmaa sitoo puoluevelvollisuus. Yksilölliset tunteet saavat vaieta.

Perjantaina 10 p. elokuuta illalla nuori venäläinen ystävätär tulee

Elman luo ja kertoo, että hänen miehensä on paennut ja että nuoret

vallankumousupseerit ovat tuomitut kuolemaan.

Kuolemaan!

Venäjän laki sisältää armahduksen elinikäiseksi vankeudeksi. Miksi juuri

nämät kaksi ovat tuomitut kuolemaan!?

Elma jähmettyy, kun tämä kauan kiusaava aavistus toteutuu.

Kuolemaan! Kuolemaan! Ei kukaan yritä pyytää heidän puolestaan armoa. Ei

kukaan uskalla.

Belzebubin valta on jäätänyt sydämet, halpauttanut ihmiskunnan hyveet.

Tuomitut kuolemaan siksi, että tahtoivat hankkia muille onnea ja

vapautta.

Oliko mailma hullujen huone!? Oli! Roistojen tahi hullujen

temmellyspaikka se oli!

Näin ollen se on tuomittu häviöön.

Elman kaikki tunteet ja ajatukset kiteytyivät yhteen tosiasiaan. Se

yhteiskunta, joka surmauttaa elämän kannattajat, on itse tuomittu

kuolemaan.

Silmä silmästä, hammas hampaasta.

Nuori rouva itkee hysteerisesti. Hän kiroo oman paenneen miehensä

pelkuruutta, hän kiroo Viaporin vapaiksi jääneitten upseerien

alhaisuutta, sillä tämä ankara tuomio johtui siitä, että Viaporin muut

upseerit koettivat sillä osoittaa uskollisuuttaan vanhalle hallitukselle

pelastaakseen itsensä.

Ja kaikilta oli tukittu suu, niin ettei mitään saanut kansalle

selvittää.

Hallitus ja kotimainen porvaristo käsi kädessä käyttivät kansan

tietämättömyyttä hyväkseen, iloitsivat kansan ja nuorten haaveilijain

tuhoamisesta. Niin, sen teki Suomen sivistynyt porvaristo.

Kautta Arkadj Petrovitsjin sielun Elma vannoi leppymättömän vihan maansa

kaikille raukoille.

Tähän asti hän oli uskonut maansa sivistykseen, maalaistensa

kunniantuntoon. Nyt hän näki tuon suomalaisen hyveekkyyden koko rumassa

karvassaan. Tekopyhyyttä se oli, suunsoittoa, kansan vaalisyöttiä –

muutamille se oli repäsevä puhetilaisuus ammattipolitikoitsijan viran

saavuttamiseksi.

Elma tunsi ympärillään kuin haudan hiljaisuuden. Vasemmistopuolueenkin,

sos.dem. sanomalehdistö muuttui varovaiseksi.

Mutta vangittujen ja paenneiden leskiä oli avustettava. Koston vimma

sytytti mielet. Vapaiksi jääneet toverit ryöstivät rahaa, murhasivat

provokaattoreita ja muita porvareita. Ne raastettiin oikeuteen ja

tuomittiin elinikäiseen vankilaan. Ja puoluesihteeri, vapaamielisimmän

puolueen sihteeri kirjoitti lehteen:

_Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!_

Se oli suomalaistenkin kiitos siitä, että joukko huimapäitä oli mennyt

Viaporiin. Se oli vallankumouksen kiitos vallankumouksen marttyyreille!

Ilman määritelmää, noin vaan – pois varkaat ja provokaattorit

puolueesta.

Ja Elma tunsi, että häneenkin painettiin poissulkemisen leima!

Ha! Ha! Ha!

Ei sille voinut muuta kuin nauraa!

Elman hyvä ystävä, kuuluisa sivistynyt naisasianajaja, sanoi nähtyään

Elman kerran Arkadj Petrovitsjin kanssa kadulla:

"Eivätkö sinulle riitä ylioppilaat ja taiteilijat, ettet kulje Viaporin

tykistö-upseerien kanssa!"

Elma nauroi ja löi puheen leikiksi.

Oman puolueen naiset varoittivat Elman suomalaista puoluetoveria:

"Älkää vaan tuota naista naiko. Ties millainen on se, joka on

seurustellut venäläisen upseerin kanssa!"

Ja tämä oli ennakkoluulotonta kansainvälistä sosialismia.

Ha! Ha! Ha!

Nuku rauhassa Arkadj Petrovitsj Santahaminan hiekkarannalla!

Nuku siellä taistelutoveriasi rinnalla! Taistelu teidät yhteen liitti,

taistelu teidät puhdisti. Nouseva sukupolvi on siunaava teidän

muistoanne.