On suuri kansanjuhla Hesperian puistossa. Ensi kerran yhtyvät sortajain
kansa ja sorretut. Sortajat huomaavat olevansa hekin sorrettuja ja
yhtyvät sortamiinsa. Venäläisen sotilaspuvun näkee suomalaisen
työläistäkin rinnalla.
On punakaartilaisten edustajakokouksen lopettajaisjuhla.
Puhujina esiintyy ensi duuman sos.dem. jäseniä. Mailmankuuluisa
venäläinen kirjailija puhuu.
Duuman jäsenet ovat vaatimattomassa venäläisen talonpojan puvussa. He
puhuvat tyynesti, lämpimästi. Venäläinen kirjailija puhuu hitaan
satiirisesti. Hän on puettu talonpoikaispukuun hänkin. Hänen veren
punasta tihkuvat teoksensa ovat juuri tehneet voittoretkensä yli
mailman.
Kivihiilimustansilmäinen venäläinen sos.dem. agitaattori puhuu. Hänen
sanansa ovat kuin räiskyvää lieskaa, hän sytyttää, hän polttaa, hän
peloittaa, hän pieksee. Yleisö on kuin huumeessa, sotilaat tulevat
levottomiksi, ilmassa on sähköä.
Sitten on Elman vuoro. Häntä ahdistaa. Hän tietää, mitä valmistellaan ja
hän epäilee taisteluin voittoa.
Tuolla hyvin kaukana â Viaporissa istuu kai nuori upseeri mietteissään.
Miljoonien vapaus kangastaa hänen mielessänsä. Hän näkee suuren Venäjän
viljavat maat ja niillä tulevaisuudessa aaltoilevaa kultaista viljaa.
Hän näkee kansan iloisia vereviä poskia, viisaat ilmeet heidän
kasvoissaan ja rehelliset, avomieliset katseet. Hän kuvittelee laajaa
rautatieverkkoa, joka kuljettaa viljaa muuttumaan kullaksi ja tuo
kullalla takaisin kauneutta ja virkistystä. Hän näkee uljaat, hyvin
puetut armeijat kansan rakastamana miliisinä, kunniavahteina, eikä
harhaan johdettuina hirviöinä. Hän unelmoi ihania unelmia.
Hesperian puistossa puhuu Elma. Hän kuvaa kansan tuskan, hän kutsuu
miehet sankartyöhön. Hän lupaa naisten vaalivan taisteluissa kaatuneiden
sankarien muistoa. Ja hän näkee sielunsa silmillä nuoren sinipukuisen
tykkiväkiupseerin makaavan hurmeessaan.
Samettitummien silmien loisto sammuu, lämpöinen ääni vaikenee, sydän ei
enää syki.
Elman ääni värähtää ja hänen sanansa ovat kuin kyynelsoittoa. Hän vihkii
kansan kuolemaan ja kansa vannoo uskollisuuden valon vapaudelle.
Hän lopettaa.
Soiton säveleet leijailevat yli kansanjoukon kuin nyyhkyttävät valkoiset
haahmut.
_Vapauteen, valoon!
Veriseen, jaloon
taisteluun käykää, te raatajat maan!_
Kymmentuhatlukuisen kansan suusta tuo laulu soi. Elman sielu nousee kuin
haaksi hyökyaallon harjanteella.
Niin huimaavan autuas on vapauden taistelu. Ja rakkaus, tuo suuri
veljeys-aate yhdistää ihmiset, joita on ennen erottanut tuhansien
kilometrien taipaleet ja vuossatojen veriset vainot.
_Vapauteen, valoon!
Veriseen, jaloon
taisteluun käykää, te raatajat maan!_
Sos.dem. puoluesihteeri puhuu harkitusti ja pollitillisesti. Punakaartin
päällikkö komentaa puheessaan kuin esikunnan lähetti. Eräs kiihkoilija
puhuu kuin uskonnon julistaja. Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus!
_Tää on viimeinen taisto.
Rintamaamme yhtykää,
niin huomispäivänä kansat
on veljet keskenään!_
Väkijoukko menee kotia. Tulevan viikon tapahtumat saa ihmiset
ajattelemaan, â â raskaita asioita.