III.

Kallion reunalla istuu nuori tykistöväen upseeri. Hänen sininen, hyvin

istuva verkapukunsa paljastaa sulavat olkapäät. Sinisten,

pingoittuneitten housujen läpi näkyy säärilihasten soikeat muodot.

Hän istuu pää kumarassa, katse luotuna saappaisiin ja leikkii sapelinsa

kahvalla puhuen osaksi venäjäksi – osaksi saksaksi.

– Minä en ole koskaan voinut kärsiä venäläisiä upseereita, – sanoo

Elma viivytellen, mutta varmasti.

Nuori luutnantti nostaa päänsä ja nauraa heleästi, niin että koko

hammasrivi paljastuu täyteliäitten huulien välistä.

– Sitten täytyy minun käännyttää teidät, – vastaa hän.

Elma katsoo nuoreen slaaviin epäilevin ilmein.

Venäläinen on hänelle kuvattu huikentelevaiseksi, aistilliseksi

viettelijäksi. Hallituksen upseerit ovat koulutetut sortamaan pienempiä

kansoja.

Elma katsoo tuskan tuike silmissä nuoreen upseeriin.

– Minä ymmärrän, – vastaa slaavi matalammalla äänellä.

Ja slaavi alkaa selittää Elmalle, että Bobrikoffin politiikka jo

valloitusteoriankin perusteella oli erehdys; että keisari Aleksanteri I

oli ollut viisaampi, joka suvaitsevaisuudellaan teki suomalaisista

Venäjän uskollisimman rajamaakansan. Mutta hän lisää, että hovia

ympäröivät kaikenlaiset saksalaiset nousukkaat, jotka itse panevat

toimeen kapinoita tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja välttämättömiksi

niitten kapinoitten tukahuttamisen kautta.

– Tuo on inhoittavaa, – vastaa Elma tiukkana.

Slaavi kohottaa olkapäitään.

– Se on Venäjän alituinen hallitustaktiikka, harjoittaa

provokatsioonia.

Elma alkaa kuunnella nuoren venäläisen esitystä.

Hän kuulee puhuttavan Donin kasakoiden orjuuttamisesta ja

ohjelmallisesta siveellisestä turmelemisesta. Hän kuulee puhuttavan

tjerkassien köyhdyttämisestä, Puolan hävittämisestä, tataarien

kiihoittamisesta kristityltä armenialaisia vastaan. Hän kuulee historian

suuresta Venäjästä, Moskovan tsaarien veritöistä ja bojaarien

suistamisesta mongoolien avulla, jotka ensimäisinä strelitseinä ja

viimeiseksi kirgiisiläisten kasakoiden haahmussa tukevat itsevaltiutta

ja tukahuttavat Länsi-Euroopasta tulleet heikommatkin vapaustuulahdukset

Venäjällä. – Nuori slaavi puhuu paljon ja kauniilla soinnukkaalla

baritooniäänellä.

Elmasta on kuin istuisi hän hirvittävällä teloituspaikalla. Korpit

rääkkyvät ihmishaaskojen ympärillä, yö levittää mustan vaippansa yli

kyynelkostean maan. Tuuli valittaa ja itkee. Elmaa väristyttää. Silloin

tulee tietä pitkin nuori bojaari, joka kietoo hänet lämpöiseen siniseen

turkisvaippaansa ja sanoo:

– Me ratsastamme kotiini. Siellä kukkii kirsikkapuu ja tuoksuu punanen

tattarakukka. Siellä balalaikat soivat illan suussa ja nuorikot

tanssivat nurmella. Minä nostan sinut satulaan ja me kiidämme kuin

tuulispää yli aron taivaan rantaa kohti.

Nuori slaavi unhoittaa saksan kielensä. Hän puhuu venäjää, hänen

kummalliset suhahtelevat äänensä vaikuttavat kuin kuuma kesätuuli. Hänen

silmäänsä verhottu säihky pakottaa Elman sulkemaan silmänsä ja Elmaa

raukasee. Itku nousee kuumana silmiin ja hän kätkee kasvonsa käsiinsä.

– Mikä teidän on?

– Minun on niin kovin ikävä. En parane, ennenkuin koko Venäjä on

vallankumouksen liekissä. – Elman ääni värähtää.

Ja nuoren slaavin silmistä välähtää liekki, kuin kuuman sulatusuunin

aukosta. Elma sulkee taas silmänsä. Hän horjahtaa noustessaan seisomaan

ja slaavi auttaa häntä kalliota alas.

Elma kulkee pari askelta, – irtaantuu ja kulkee ylpeänä yksin.

Katsahtaessaan kerran kumppaniinsa, hän huomaa tämän silmissä

veitikkamaisen hymyn. Häntä huvittaa luultavasti suomalaisen naisen

koppavuus. Se on niin outoa Venäjällä. Sen on Elma kuullut muilta

akitaattoreilta.

He palaavat muitten luo. Keskustelu kiertyy venäjäksi Marxin ja Bebelin

ympäri ja naiset eroavat herroista hetkeksi.

On ilta. Hyvännahkaisen näköiset, rokonarpiset venäläiset

tykistösotilaat ovat saappaat kainalossa hiipineet portaita alas ja

hävinneet yöhön. Nuori slaavi astuu ikkunan ääreen, katsoakseen

poistuvia sotilaita. Elma sanoo:

– Varokaa, jos voisi löytyä kadulla urkkijoita. Minä sammutan tulen.

Nuori upseeri istuu sohvan kulmaan.

Elma ei eroita hänestä katulyhdyn valaisemassa huoneessa muuta kuin

hienon profiilin ja tummat pitkät silmäripset.

Nuori slaavi ei puhu mitään. Hän uneksii vapaudesta ja onnellisesta

suuresta Venäjästä. Hän on kai mielikuvituksissaan kotonaan ja unohtaa

Suomen ja suomalaiset.

Elma on mustasukkainen Venäjälle.

Hän istuu sohvan toiseen kulmaan ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Slaavi kääntyy silmissä vielä unelmoiva samettitummuus.

Oi, miten Elma rakastaa tuota surullista samettitummuutta.

Hän tahtoisi hiipiä niitä lähelle ja unelmoida loppumattomista

tulevaisuusihanteista, kuin aromaan rajattomuudesta.

– Mitä te mietitte, – sanoo Elma hiljaa.

– Kapinaa.

Elma hiipi vaistomaisesti nuoren slaavin luo.

– Mutta jos ei se onnistu, niin teidät vangitaan –

– Ammutaan, – korjaa slaavi.

Elma tarraa kiinni hänen käsivarteensa.

– Itkisittekö?

– Itkisin, – purskahtaa Elman huulilta.

Ja nuori muukalainen kuljettaa kätensä Elman otsalle.

– Muistaisitteko minua?

– Muistaisin. Me suomalaiset naiset emme osaa teitä rakastaa, mutta me

muistamme teitä aina.

Ja nuori venäläinen painaa päänsä lähelle Elmaa ja sanoo:

– Minulla ei saa olla rakastettua. En tahdo, että kukaan minua jälkeen

kuolemani kiroo.

Ja Elman tulee niin ahdistava olla. Hän kohottaa kätensä nuorta upseeria

kohden, kuin tahtoisi hän kuolemaa torjua ja hänen päänsä vaipuu

vavisten hänen rinnalleen.

– Älkää ennenaikoja surko, – sanoo upseeri.

– Minä pelkään niin.

– Nyt minä lähden, – sanoo nuori mies. – Kello on lähemmäs kaksi.

Hyvää yötä.

– Hyvää yötä.

Oi, miten Elma olisi tahtonut hänet pidättää. Mutta hän ei voinut. Suuri

Venäjä ja tykistösotilaat olivat propagandistille rakkaammat.

Elma tarjoo hänelle kätensä hymyillen.

Nuori mies painaa sille lämpöisen suudelman ja poistuu.

Vaan Elma heittäytyy täysissä pukimissa sohvalle ja itkee – itkee

hillittömästi ja ääneti.

Haaksirikkoutuneitten juurella leyhyy lämmin kesäyö. Alhaalla sataman

veteen heijastuu välkkyviä valoja, kuin tähtiä talvisella

pakkastaivaalla.

Helsingin kaupunki on ihana tällä kohdalla.

Nuori upseeri nojautuu sohvan selkää vastaan leuka käsien varassa. Hänen

oikea polvensa on sirosti taipunut sohvan ympäri, hänen solakka vasen

säärensä saappaineen on joustavasti ojossa. Sapeli on poikittain hänen

polviensa yli.

Tuossa asennossa on jotain julmaa ja kiehtovaa, kuin leopardin ruumiin

asennossa väijymistilassa.

Se on oikein, että kenkään ei voi olla niin julma, kuin slaavilainen, ei

kenkään niin siron pehmeä.

Nuori slaavi kääntyy suoraan istumaan, oikoo jalkansa, nostaa sapelin

sivulleen ja ristii kätensä rinnoilleen, tuijottaen yön pimeään.

Elman mieleen johtuu kaunis sulttaani, joka samettikatseella voi tuomita

lemmittynsä kuolemaan, jos tämän aatteet rikkovat hänen päätöksiänsä.

Elma katselee nuorta vallankumouksellista kauan. Otsa hänellä on jalo,

kuin kaukaasian rodun puhtaimmalla heimolaisella ainakin. Furaskan alla,

joka on suorana otsassa, ei näy muuta kuin sen ääriviivat ja

kasvonkulma. Nenä on hienosti kaareva, kulmakarvat tummantuuheat ja

kaartuvat, silmäripset pitkät ja mustanraskaat. Harvoin niitten takaa

näkyy muuta kuin verhottu katse. Huulet ovat täyteliäät ja suu

aistillisen kaareva, kuin slaavilaisilla.

Vartalo on solakan joustava, ehkei se kestäisi suomalaisen kanssa

painissa. Mutta ratsun selässä se vartalo taipuu kuin kaisla rannan

aallokossa. Sääristä näkyy, että hän on paljon voimistellut.

Vaitioloa kestää kauan. Muukalaisen ajatukset ovat kaukana täältä,

rotuharrastukset erottavat venäläisen ja suomalaisen, upseeri on

unohtanut kokonaan siviilihenkilön rinnallaan.

Elmassa herää pelko, että olento hänen rinnallaan katoaa ja hän jää

yksin.

Silloin Elma hiipii uneksijan luo.

Tämä kääntyy äkkiä kuin heräten. He ovat yksin kukkulalla. Elma katsoo

rukoillen nuoreen slaaviin ja kuin hallitsija tämä kepeästi hymyilee ja

painaa huulensa Elman poskelle.

Elmasta tuntuu, kuin leviäisi muukalaisen ihosta mantelintuoksu. Se

huumaa ja hän vetää syvälle henkeään. Nuori upseeri kietoo käsivartensa

Elman ympäri. Elma nojaa poskensa pehmeää univormun verkaa vastaan ja

niin he istuvat kauan vaieten.

– Eikö Helsinki ole kaunis iltavalossaan, – kuiskaa Elma.

Slaavi ei kuule.

Elma luulee loukanneensa hänet ja sanoo, pehmeästi kosketellen hänen

kättään:

– Mitä te mietitte?

Venäläinen havahtuu äkkiä mietteistään, paljastaa valkoiset hampaansa ja

ottaa hänen kätensä käsiinsä.

– Ajattelen, että jos asettaisin kuularuiskun tänne

haaksirikkoutuneitten juurelle, niin voisi kai tuon rannan pitää

kurissa.

Elma vavahtaa.

– Onko teidän vilu, – sanoo slaavi hyväilevällä äänellä.

– Ei, – vastaa Elma, vaikka hän hermojännityksestä ihan vapisee.

– Onpa, – sanoo nuori mies, ja sulkee hänet syliinsä. Sitten katselee

muukalainen Elmaa hymyillen silmiin ja sanoo:

– Jälkeen kapinan minä sanon teille jotain.

Ja ihan suutelee Elmaa molemmille käsille, lämmittää niitä kuumilla

kämmenillään ja kuljettaa Elmaa vähän matkaa käsivarsi vyötäisillä. He

lähestyvät sitten valaistuja käytäviä ja kulkevat vierekkäin vaihtaen

mitättömiä lauseita.