II.

Suurlakko oli tullut kuin keväinen myrsky. Se rikkoi talven jäät. Se

karisti viimeisen huurteen kuusien oksilta. Se kuivatti lätäköt ja

loihti esiin lämpöisen iltasateen.

Ruoho alkoi päivällä viheriöidä. Muuttolinnut palasivat Etelästä.

Elma oli ensi kerran kuullut kymmentuhatlukuisen kansan laulavan

marseljeesia ja kansainvälistä työväenmarssia julkisesti kadulla.

Poliisit olivat tehneet lakon. Toreilla oli huudettu taantumus alas.

Ilman verta oli senaatti pantu pois ja poliisikamari valloitettu.

Elma oli joutunut miestoveriensa mukana poliisilaitokseen. Siellä hän

istui poliisimestarin pöydän ääressä ja seurasi mailman menoa.

Hänestä juttu kaikessa vakavuudessaan oli itse asiassa huvittava.

Suomen lippu vedettiin ylös ja vedettiin alas. Poliisilaitoksella sillä

nukkui sos.dem. puolueen väsyneet tilanteen valvojat öisin.

Slava-laivalta kenraalikuvernöörin kekkereiltä tullut luotsihallituksen

silloinen ylipäällikkö oli täydessä tuuterissa, mutta lupasi kannattaa

kapakoiden sulkemista, sillä hän ei juonut koskaan – paloviinaa.

Voikassa oli vangittu nimismies ja pari muuta herraa. Yöllä soitettiin

ainoalla käytettävällä telefoonilla poliisimestarin huoneeseen,

voitaisiinko ne vapauttaa, johon Elma vastasi määräyksestä, – että

voitiin vapauttaa.

Poliisiputkaan teljettiin kerran Suomen kaksi suurta taiteilijaa rauhan

häiritsijöinä kaduilla.

Viaporista eräs hallitusmielinen upseeri pyysi suomalaisilta luvan saada

tullista ottaa ulos valtiolle kuuluvia kaalinpäitä.

Sos.dem. komitea antoi maastalähtölipun Ameriikan kuuluisimmalle

miljardöörille.

Hauskoja kaskuja voisi kertoa suurlakosta kokonaisen kirjan täydeltä.

Mutta tapauksella olivat Venäjällä niin syvät juuret ja niin veriset

seuraukset, että leikki ei huvita.

Venäläinen sotaväki ei ollut niin herännyt, kuin sen siviliväki;

niinkuin suomalaiset. Toinnuttuaan hämmästyksestään taantumuksen

hallitus saattoi sotaväen avulla panna toimeen ankaran koston.

Ensimäinen duuma hajoitettiin, sen jäsenet vangittiin. Pietarissa

pantiin toimeen verilöylyjä. Moskovan kapina epäonnistui. Sevastopolissa

ammuttiin luutnantti Schmidt. Ken jaksaa luetella hirmuhallituksen

kauhuntöitä jälkeen v. 1905 ja viime maalisk 13 päivään saakka. Kenties

ajanjakso 1905–1917 on verisin Venäjän itsevaltiuden historiassa.

Mutta se myös teroitti mielet vastustamaan olevia oloja.

Bobrikoffin aika, suurlakko ja siitä johtuva mielenkuohu, ei laskenut

ensi vastustuksella. Ryhdyttiin taisteluun.

Äänioikeustaistelu alkoi yhdeltä puolen kiivaine, räiskyvine

väittelykokouksineen porvarien kanssa, Marx ja Bebel tulivat

päiväjärjestykseen – ja venäläisten keskuudessa alkoi

sotilasakitatsiooni.

Eräänä synkkänä, sateisena syyskuun iltana soi ovikello Elman äidin

asunnossa. Hän aukasi. Eteiseen astui sos.dem. lehden Venäjän osaston

toimittaja ja vieras.

Toimittaja oli ennestään Elmalle tuttu. Hän puhui lyhyesti Elmalle

asiansa, että venäläiset vallankumoukselliset pyytävät hänen asunnossaan

saada harjoittaa salaista akitatsioonia sotaväen keskuudessa.

Elma katsahti vieraaseen. Kaksi tummaa silmää kohdistui vakavina häneen.

Hän tarjosi kätensä slaaville ja sanoi:

– Tulkaa!

Venäläinen pudisti lujasti Elman kättä ja sanoi kevyesti kumartaen:

– Kiitän.

Ja niin Elma joutui ihan lähelle vallankumouksen vyöryä.

Harva se yö saapui hänen asuntoonsa noin kymmenkunta venäläistä

sotilasta – milloin tykistöväkeä, – milloin meriväkeä. Akitaattorit

puhuivat heille ja he levittivät tietoa kasarmeihin.

Mitä he puhuivat, siitä ei Elma aina saanut selkoa, sillä hän ei osannut

aivan hyvin venäjää.

Akitatsioonin päätyttyä vallankumoukselliset jäivät Elman luo saksaksi

selittäen hänelle Marxin periaatteita ja Venäjän vallankumouksen eri

vaiheita ja vivahduksia.

Suomalaisten kesken oli syntynyt aseellinen vallankumousliike –

punakaarti. Elma joutui sen iltamiin puhumaan ja tutustui siten sen

toimintaan.

Eräänä herttaisena kevätiltapäivänä Elma tupsahti tulla iloisena ja

äkkiarvaamatta punasen kaartin päällikön yksityisasuntoon.

Hän kertoi jotain ilahduttavaa päällikölle – mutta kääntyi samassa ja

näki sohvalla nuoren tykistöväen pukuun puetun upseerin.

Elma eroitti kaksi hymyilevää, teräsharmaata silmää, vaaleat viikset.

Solakka vartalo kohousi pöydän takaa.

Elma kuuli lausuttavan venäjäksi nimensä ja vieraan upseerin nimen.

Luutnantti Jemeljanoff, Viaporin tykistöstä.

Elma ei osannut venäjää, miehet jatkoivat äsken keskeytynyttä vakavaa

keskusteluaan ja Elma meni päällikön rouvan luo ruokasaliin.

Myöhemmin Elma tutustui vallankumoukselliseen tykistökapteeniin, tämän

rouvaan ja muihin vallankumouksellisiin. Kapteenin rouva oli Helsingissä

syntynyt saksatar, joka puhui hyvin ruotsia.

Kapteenin perhe asui Sockenbackassa ja sinne kokoontui usein

akitatsioonia harjoittavat.

Elma kehittyi heidän seurassaan nopeasti.