I.

Pienen rantakaupungin kirkkoa vastaan sijaitsi kaupungin rauhaisin ja

kaunein tontti. Hiljaista, ruohon peittämää sivukatua päin oli

rakennettu talo, joka sisälsi viisi huonetta, suuren, läpi rakennuksen

ulottuvan kyökin vanhanaikuisine leivinuuneineen ja muuripatoineen.

Päässä oli kaksi kamaria. Porstuata vastaan, kyökin toisella syrjällä,

oli kamari ja rakennuksen perällä oli suuri sali kolmine ikkunoineen.

Tässä talossa asui Elma iso-äitinsä hoitamana.

Suku oli vanhaa talonpoikaisjuurta, jonka eräs jäsen, Elman iso-äidin

isä oli saanut Talousseuran palkinnon suoviljelyksestään. Tämä iso-äidin

isä oli ollut tarmokas mies, suuren talonsa hän oli pannut ensi luokan

kuntoon, rahaa hän oli koonnut sekä avioliitollaan että

maanviljelyksellään. Lapsilleen hän oli jättänyt melkoisen perinnön.

Iso-äidin vanhin veli oli ollut laivanvarustaja, tarmokas ja hommaava

mies. Hän oli omistanut yli miljoonan. Mutta sitte tulivat huonot

raha-ajat. Höyrylaivat rupesivat syrjäyttämään purjelaivat ja niin

hupeni rantakaupunkien vanhanaikuisten purjelaivojen omistajien

rahavarat vähiin.

Iso-äidin toinen veli oli ruvennut uudenaikaiseksi pankkimieheksi. Hän

osasi kapitalistisella tavalla välittää muitten rahoja ja huolimatta

feodaalisen tuotantomuodon häviämisestä, hän, purjehtien

suurkapitalismin vanavedessä, pysyi äveriäänä miehenä.

Elman iso-äiti ei sopinut tuon uuden kapitalistisen ryöstösuunnan

edustajan kanssa. Nuorimman veljensä perhettä hän piti joukkona, joka

hyötyi pikkueläjien nylkemisellä. Se sukuhaara jäi siksi Elmalle ihan

vieraaksi.

Vanhimman veljensä perheen kanssa iso-äiti sopi varsin hyvin.

Hänen vanhin veljenpoikansa oli taiteilijaluonne, hienosteleva ja herkkä

olemukseltaan. Eläen aivan ihanteita vailla olevan poroporvarillisen

mailman keskuudessa, tuo Kyösti-eno oli tehnyt henkisen ja

yhteiskunnallisen haaksirikon.

Elma muisti hyvin tuon enon.

Hänellä oli kaunis, tumma, tuuhea ja kihara tukka, joka vanhempana oli

harmaanläiskeinen. Lisäksi Elma muisti, että Kyösti-enolla olivat

omituiset tummat silmät, joiden katse oli pelottavan läpitunkeva,

silloin kuin Kyösti-eno puhui jotain syvää. Mutta enimmäkseen Kyösti-eno

singahutti pistosanoja ja pilkkapuheita kaupungin säädyllisistä

ylhäisistä porvareista. Hän nauroi pormestarille ja raatimiehelle ja

pankinjohtaja-enolle ja hänen perheelleen. Kyösti-eno nauraa virnui

Roobert-enon, pankinjohtajan, kauniille rouvalle ja hänen tanssiville

koreille tyttärilleen ja silloin iso-äitikin nauroi. Elma käsitti

puheesta, että pankinjohtajan rouva oli ollut hyvin kevytmielinen, jopa

tehnyt yhtä ja toista – rahasta. Pormestarin Kyösti-eno sanoi tyhmän

juopoksi ja raatimiehen viekkaaksi ja konsuli-enon roistoksi,

Takaapäin kuuli Elma sanottavan, että Kyösti-eno oli hassu. Se oli muka

johtunut Kyösti-enon huonosta elämästä.

Kyösti-eno oli käynyt paljon koulua ja seurustellut aatelisissa

piireissä koulussa ollessaan. Sitten Kyösti-eno oli lähetetty Tukholmaan

kehittymään liikemieheksi. Mutta Kyösti-eno oli tuhlannut isänsä rahoja

teattereihin ja konsertteihin ja halunnut ruveta taiteilijaksi. Siihen

ei isä antanut varoja. Kyösti-eno kutsuttiin Suomeen – ja rupesi

juomaan. – Sanottiin, että teatteri oli tehnyt tuosta nerokkaasta

Kyösti-enosta rentun.

Kyösti-eno ei ollut eläissään työpäivää tehnyt. Hän tapasi aina sanoa,

että rikas suku elättäköön häntä. koska se ei antanut hänen kunnostautua

taiteilijana. Ja silloin Elma näki, miten Kyösti-enon suupielet vihasta

värisivät.

Mistä suku siis syytti Kyösti-enoa? Hän oli muka juonut. Mutta suvun

muut jäsenet joivat tuhat hullummin. Hän muka rakasteli liikaa, mutta

itse asiassa Kyösti-eno oli rakastunut vain yhteen kunnon

työläistyttöön. Sekö oli se Kyösti-enon "hulluus"?!

Ja kaikkein suurin "hulluus" oli se, että Kyösti-eno ei tahtonut

liikekeinottelulla rikastua, vaan ennemmin verotti sukua, joka kyllä oli

rikas, mutta jota harmitti tämän laiskurin verotus.

Elma antoi laiskuuden anteeksi. Kun Elma ajatteli muita sukulaisiaan,

esimerkiksi konsuli-enoa, niin Elma kauhistui. Konsuli-enosta kertoi

iso-äiti, että hän osti halvalla vanhoja laivoja ja lahjomalla

asiamiehet sai ne merivakuutetuksi korkeaan hintaan. Sitten ne

lähetettiin merille, joilla ne hukkuivat myrskyssä, usein koko

miehistöineen. Hukkuneitten palkan konsuli-eno pidätti leskiltä ja

orpolapsilta, itse jatkaen vakuutusyhtiöiltä nostamilla rahoilla

"loistavaa" suurta laivanvarustajaliikettään. Leskien ja orpojen nimessä

iso-äiti kirosi konsuli-enoa ja Kyösti-eno singahutteli purevia

ivasanoja.

Toinen setä leivotutti laivaväelle leipää pilaantuneista jauhoista,

joissa oli toukkia. Sitä pilkkasi Kyösti-eno ja sanoi, että kun toukkia

on leivässä, ei tarvita sianlihaa. Ja loppumattomiin riitti iso-äidille

ja Kyösti-enolle puheenainetta kaupungin porvariston konnamaisuuksista.

Ja Elma ihaili molempia. Naurettiinhan koulussa, että Elmasta tulee kuin

Kyösti-eno ja että hän on tärkeän näköinen kuin iso-äiti.

Kukaan muu ei suosinut Kyösti-enoa kuin Elmaa iso-äiti. Kellekään muulle

ei Kyösti-eno puhunut kauniisti, tyynesti ja lämpimästi kuin

iso-äidille. Jos joku vieras tuli huoneeseen, heti Kyösti-eno tuli

levottomaksi ja pisteliääksi. Sanottiin sen johtuvan Kyösti-enon

pilaantuneista hermoista.

Elma kunnioitti kovin Kyösti-enoa ja ahmi joka sanan, joka sirona tulvi

hänen huuliltaan. Sanottiin, että Kyösti-eno oli puhehullu, Kyösti-eno

kuvasi, miten hän oli ollut Tukholmassa illallisella Suomen silloisen

nuoren kuuluisan laulajattaren Ida Basiliern kanssa, kuinka Ruotsin

hienostunut kuningas Oskar toinen puhui kauniisti Suomen

sivistystehtävästä. Miten Elma rakasti Kyösti-enoa! Miten hän ihaili

Kyösti-enon tummaa, kiharaa tukkaa, hänen hehkuvia tummia silmiään ja

noita herkkiä väräjöiviä huulia tummien viiksien alta. Kyösti-eno puhui

niin muotosointuisaa kieltä, hän loihti niin kirjavia mielikuvia silmien

eteen, hänen sanansa olivat niin leiskuvan purevia noista muista

typeristä sukulaisista! Elman mielestä Kyösti-eno oli nero, särkynyt

suuruus. Sanottiinhan aina, että jos Kyösti olisi elänyt ihmisiksi,

olisi hänestä tullut Suomen ylpeys ja ilo, – nyt hän oli Suomen

ikisuru.

Tämä yhä lisäsi Elman kiintymistä Kyösti-enoon ja iso-äitiin. Ne olivat

Elman mielestä periaatteen ihmisiä, muut olivat ahdasmielisiä

poroporvareita.

Elma kuuli myös Kyösti-enon kaikki rakkauden surut. Kyösti-eno saattoi

vilustua odotellessaan tuntimäärin sen talon edustalla, mihin hänen

ihanteensa oli mennyt vieraisiin voidakseen tarjota hänelle viimeisillä

penneillään ostamansa ruusukimpun keskellä talvea. Tämä ihailtu neitonen

oli sitten pilkannut Kyösti-enoa ja se särki Kyösti-enon mieltä. Surunsa

eno sitten purki iso-äidille, joka kärsivällisenä kuunteli.

Tuo oli Elmasta suuremmoista. Se oli kuin romaania. Uhrata viimeisensä

voittaakseen lemmittynsä ja vaikka kuolla pakkaseen häntä odotellessa!

– Mutta järkevät ihmiset nauroivat Kyösti-enon ritarillisuudelle, he

pitivät häntä hulluna, vaikka kaikki myönsivät, ettei kukaan osannut

niin ylevästi käyttäytyä kuin Kyösti-eno.

Kyösti-enolla oli kolme veljeä, kaikki iso-äidille mieluisia tavallaan.

Anton-eno oli tullut ulkomailla eteväksi insinööriksi ja muutti

Ameriikkaan. Toinen oli varatuomari, hiljainen ja siisti mies. Se oli

Henrik-eno. Kolmas oli hyvä maanviljelijä, Oskar-eno, humoristinen,

hauska vanhapoika.

Iso-äiti vetosi aina tähän sukuhaaraan. Muiden sukulaisten kanssa hän ei

sopinut.

Toiset sukulaiset rikastuivat keinottelemalla, mikä leipomisella, mikä

hattuompeluliikkeellä, mikä milläkin. Ne olivat kylmäsydämisiä,

sivistymättömiä ihmisiä. jotka kesteissä söivät, joivat ja panettelivat

toinen toisiaan. Iso-äiti oli kuuluisa siitä, että hän aina pilkkasi

heidän lörpötyksiään.

Kyösti-enon kera oli iso-äiti Elman ihanne. Ja isoäidiltä lie Elma

perinyt suuren osan luonnettaan ja oppinut elämänviisautta.

Iso-äiti oli tasavaltalainen sanan täydessä merkityksessä. Eno,

tehtaanomistaja, iso-äiti, tädit ja Elma söivät aina samassa pöydässä

työväen kanssa. Iso-äiti käytti kirkossakin vielä silkkiä, vaikka kaikki

muut rouvat käyttivät hattua. Eikä iso-äiti kärsinyt mitään säätyeroa

eikä arvonimityksiä.

Jos joku nousukkaana yritti näytellä ylevää osaa, niin ei kukaan osannut

häntä paremmin pilkata kuin iso-äiti.

Iso-äiti olikin kaupungin pelon aihe moitteittensa ja suoruutensa

vuoksi. Kälyjään hän julkisesti pilkkasi niitten väärennyksien ja

liikepetosten vuoksi. Erään kälyn alhaista karuutta hän nauroi ihan

ollessaan vieraana kälyn luona. Mutta kukaan ei uskaltanut hyökätä

iso-äidin kimppuun, sillä oikeudenmukaisuutensa perusteella koko kansa

häntä kunnioitti ja rakasti. Tuota Elma ihaili ja päätti tulla

sellaiseksi, että kansa häntä samalla tavalla rakastaisi ja

kunnioittaisi.

Siveysasioissa iso-äidillä oli ihan ihmeelliset periaatteet

porvarirouvien mielestä. Aviottomain lasten äitejä ei iso-äiti koskaan

soimannut, vaan auttoi niitä. Kerjäläisiä hän kohteli paremmin kuin

konsuli-enoa. Sen Elma pani merkille.

Ja sitte iso-äidillä oli vielä toisiakin kummia periaatteita. Hän sanoi,

että nainen voi olla yhtä etevä kuin mies, että naisella on muutakin

tehtävää mailmassa kuin keimailla itselleen aviomiestä. Näin Elma sai

toisista tytöistä eriävän kasvatuksen. Iso-äidin hommasta Elma pääsi

Helsingin yhteiskouluun. Iso-äidin suojassa Elma sai aivan vapaasti

kehittyä.

Ihmiset sanoivatkin, että iso-äiti tulkitsi piplian toisella lailla kuin

itse kirkkoherra, ja että kirkkoherra aina hänen kanssaan

raamatuntulkintakahakassa hävisi.

Elma olikin pikkuvanha ihmisten mielestä, siksi juuri, että hän seurasi

iso-äidin opetusta.

Elma ei kiinnittänyt huomiota vaatteisiin eikä tukkansa laittamiseen,

hän yritti olemaan koulussa etevä ja hyvä työkansalle.

Elma pääsikin hyvin nuorena ja hyvillä todistuksilla ylioppilaaksi.

Koulussa vanha sivistynyt opettajatar oli Elmaan ensin juurruttanut

palavan isänmaanrakkauden ja vapauden janon. Elma oli ihaillut Kreikan

itsenäisyyspuolustajia, Ranskan vallankumousmiehiä ja Suomen sodan

sankareita v. 1808–1809. Ja enimmin kaikkea Elma oli jo silloin

kiinnittänyt huomiota Suomen valtio-oppiin ja Aleksanteri II:n puheeseen

Porvoon valtiopäivillä.

Se oli Suomen kansan onnen lähde – itsenäisyys ja toinen onnen ehto –

oli naisten sivistys ja siveys. Niin Elma silloin ajatteli.

Lähteneenä ruotsalaisista porvaripiireistä ja kasvatettuna ruotsalaisen

aatelisten ja korkeimpien virkamiesten keskuudessa, Elma kehittyi

muotokauneutta ihailemaan ja kunnioittamaan sivistystä.

Ylioppilaaksi tultua kuvitteli hän Suomea köyhäksi, mutta

ihanteelliseksi maaksi.

Suomesta piti tulla taiteen maa niinkuin oli Ranska, jonka maan kieltä

Elma tutki. Suomalaisista piti tulla kreikkalaisia, joiden

sankarvartaloita Elma rakasti museoiden taideveistoksissa. Suomessa piti

saada versoa vapaus, naissivistys ja tasa-arvoisuus eri kansanluokkien

kesken. Se oli Elman elämän periaate.

Mutta kuitenkin Elman sielussa oli jo soraääniä. Tuo sivistynyt

ruotsalainen aatelisto käytti Suomen kansasta liian pilkkaavaa kieltä ja

kuitenkin Elma oli lukenut, että Suomen kansa oli verellään vuossatoja

suojellut Ruotsia Venäjää vastaan. Pilkka oli Elmasta rumaa. Ja siksi

Elma vähitellen vetäytyi erikseen aatelisista ystävistään ja etsi seuraa

kirjoistaan.

Mitä korkeampaan rahaporvaristoon tulee, niin Elma oli jo

kotikaupungissaan oppinut halveksimaan sen pyrkimyksiä, joista päätekijä

oli talonpoikain ja kansan petkutus sekä raakamainen syöminen, juominen,

vaatettaminen ja sukupuolielämän irstailu. Jo iso-äiti oli ylemmän

porvariston tuominnut häviöön.

Ruotsalainen sivistys Runebergineen, Topeliuksineen oli Elmasta ensin

ihailtava. Tuo tietämättömän kansan pilkkaaminen oli ainoastaan

sopimaton.

"Älkää vaatiko kansalta enempää, kuin mitä sille on annettu", sanoi

Elma.

Tämän johdosta levisi Elmasta puheenparsi, että hän on omituinen.

Silloin Elma tapasi suomenkieliset talonpoikaisylioppilaat ja hänen

elämänsä sai toisen suunnan.

Se sivistys, jonka Elma oli saanut ruotsinkielellä, oli nyt annettava

suomenkieliselle kansalle.

Elma erosi ruotsalaisista ja yhtyi suomalaisiin professorien suruksi,

sillä Elmasta toivottiin paljon.

Elma viskattiin näin ollen kiihkeimpään kielitaisteluun ja entisten

koulutoveriensa kauhuksi hän rupesi vastustamaan ruotsalaisia, se on

aatelisten ylimysmielisyyttä ja taisteli talonpoikaisylioppilaitten

rintamassa.

Tulivat routavuodet jälkeen v. 1900. Elma oli ensimäisenä

asevelvollisuusasiaa selvittelemässä talonpojille. Ja ihme tapahtui

hänessä. Selittäessään maalaisrengeille perustuslakien tärkeyttä, hän

näki suurta kylmäkiskoisuutta kuulijoissa. Ja miksi heitä ei liikuttanut

perustuslaki? He eivät sitä tunteneet, he eivät olleet sitä laatineet,

he eivät siitä välittäneet, sillä _heillä ei ollut äänioikeutta_!

Nyt Elman elämä sai sisällön!

Mitä merkitsi kansalle se, kävikö virastoissa keskustelu suomen tahi

ruotsinkielellä, kun kummallakaan kielisellä yläluokalla ei ollut

kaikupohjaa laajoissa työläispiireissä, ja mitä merkitsi kourallisen

ylioppilaiden taisteleminen Suomen oikeuksien puolesta, – _kun koko

kansa ei ottanut siihen osaa_!

Elma mietti, mietti, miten alkaa tuo jättiläistyö Venäjän

hirmuhallitusta vastaan, joka oli riistänyt Suomelta vapauden, sen lait,

ja uhkasi sen olemassaoloa kaikilla aloilla – taloudellisella

rappiotilallakin!?

Ensi synkkä kokemus kansaa koskettaissa, oli väkiviina, joka tylsistytti

aivot ja veti työläiset kurjuuden kuiluun. Ensi askel oli siis raittius

ja Elma kiintyi siihen. Seuraava askel oli yksikamarinen parlamentti ja

yleinen äänioikeus naisillekin, joka vetäisi koko kansan yhteisiin

pyrkimyksiin. Mikä avara työmaa näin aukeni Elmalle hänen mielestään.

Ja mitä Elma saikaan kokea! Nuo suomenmieliset ylioppilaat pilkkasivat

raittius- ja siveyskysymystä. He joivat itse ja elivät epäsiveellisesti.

Elma erosi heistäkin – erosi nuoruutensa lemmitystä, joka oli

suomenmielinen talonpoikaisylioppilas, vaan joka juopotteli kuin suurin

osa ylioppilaista silloin.

Valmiina maisterina melkein taantumushallitus riisti Elmalta viran ja

leivän saannin karkoittaen hänet yliopistosta hänen

asevelvollisuusvastaisen kiihoituksensa vuoksi.

Silloin Elma antautui taiteelle.

Hän uskoi nyt löytäneensä ihanteensa vapaan mielikuvituksen

valtakunnassa – mutta pettymys oli suuri. Taide ei vaalinut muuta kuin

muotoa. Sisältö oli sivuseikka. Köyhien, sorrettujen huokauksia ja

kyyneleitä ei saanut hummaavalle yläluokalle näyttää, vaan kutkuttavaa,

sokaisevaa, pumpulipehmeää tunnelmaa, jossa ei ollut totuutta

hiveniksikään, tahi paksua, aistillista, kevyttä pilaa, joka oli

mautonta!

Elma pakeni taidemailmasta – murtuneena, väsyneenä.

Synkkänä lepäsi sateisen kesäpäivän taivas pikkuisen rantakaupungin

yläpuolella. Saarnit iso-äidin puutarhassa kohisivat kaameasti ja sade

piiskasi yksitoikkoisen kiduttavasti pienen pihapuolisen kamarin

ikkunaruutuja, joiden ääressä Elma istui painaen päänsä ikkunan

keskipuuta vastaan.

Bobrikoffin rautaluja käsi kouristi koko maata, kuin raakalainen

raiskatun naisen kurkkua. Kansa virui väkiviinan huumeessa. Venäjän

kansa ja armeija oli kuin helvetistä komennettu hirviöjoukko, joka

tappoi kaiken, joka oli hyvää ja jaloa. Kuului viestejä

vapausmarttyyrien kauheista kidutuksista, kansan riettaudesta, hovin

hulluudesta ja kaiken turmiosta.

Oman maan virkamiehet vain lihoivat tässä Bobrikoffijärjestelmän

mädännäisyydestä, kuin valkoiset lihavat lihamadot raadossa. Koko mailma

ui kuin haisevassa lokaviemärissä. Ei uskaltanut avata suutaan

huutaakseen. Silloin olisi likavesi hukuttanut ihmisen – lantaansa.

Silloin viskattiin lyhyt sähkösanoma ovesta sisään.

"Eugen Schaumann oli ampunut kenraalikuvernööri Bobrikoffin".

Ei milloinkaan ennen suurta vallankumouspäivää 17 p. maaliskuuta 1917,

ole rinta noussut kunnon kansalaisella niin keveästi, kuin sinä päivänä,

jolloin levisi tieto, että nuori kansalaissankari Eugen Schaumann oman

henkensä hinnalla vapautti maan siitä hirviöstä, joka on sitä

painostanut, kuin tuikea kuolema. Ei milloinkaan ennen ole Suomen kansa

niin riemuinnut, kuin ihanan sankarin paarien ääressä. Usko vapauteen,

luotto tulevaisuuteen, taistelu-into, edistyshalu levisi kuin kulovalkea

uhaten taantumusta.

Ja suurlakossa syksyllä vuonna 1905 nousivat kumouksen aallot korkealle.

Vuonna 1905, eräänä kauniina heinäkuun aamuna, astui nuori venäläinen

tykistöluutnantti Pietarista tulleesta rautatievaunusta Helsingin

asemasillalle ja etsi silmillään kantajaa, jolle uskoisi matkalaukkunsa.

Hän näytti olevan aivan yksin. Virallisella kohteliaisuudella hän

tervehti paria korkeampaa upseeria, jotka sivumennen tekivät kunniaa.

Suomalainen kantaja otti hänen matkatavaransa, kuunnellen tyynenä

venäläisen upseerin vilkkaita selityksiä.

Suomalainen katsoi nöyrän näköisenä, mutta peitetyllä halveksumisella

hallituksen edustajaa. Ja tämä taas tunsi itsensä kuin noloksi tämän

tyynen, varman katseen vaikutuksesta.

Nuori upseeri istui ajurin roskaan, kysyi venäjäksi hotellia ja ajuri

läksi ajamaan poikki rautatientorin Mikonkatua ylös.

Upseeri katseli ympärilleen. Hän näki vilahdukselta Kansallisteatterin

jykevän edustan harmaasta kivestä hakattuine koristeineen. Hän kiinnitti

huomionsa Ateneumin puhtaisiin muotoihin. Hän vaipui mietteisiin. Tämän

pienen maan pääkaupunki vaikutti häneen kunnioitusta herättävästi. Hän

tunsi olevansa siistissä, sivistyneessä ympäristössä.

Ajuri seisahtui Kämpin eteen. Upseeri maksoi ja astui eteiseen. Siellä

vallitsi sama siisteys, sama järjestys, mikä vallitsi kaduilla. Sama

kohtelias, mutta halveksiva katse piili täälläkin palvelijoiden

silmissä. Ohikulkevat muut, myöskin suomalaiset, matkustavaiset

osoittivat selvemmin halveksumistaan.

Päästyään huoneeseensa Arkadj Petrovitsj Jemeljenoff viskasi päältään

pukunsa, peseytyi ja vaipui uneen.

Hän olikin viime viikot valvonut paljon. Koulututkinnot Mihailoffskin

tykistökoulussa oli hän suorittanut loistolla. Siihen hän oli hieman

ponnistanut. Hänen isänsä oli everstiluutnantti. Vanhemmilla oli kyllä

palkka ja aatelisasema, mutta se ei riittänyt ylen pitkälle. Arkadjin

täytyi ajatella, että hänen oli kunnostautuminen koulussa noustakseen

äkkiä arvossa. Se oli ollut äidin viimeinen sana. Ole kunnollinen

upseeri!

Arkadj Petrovitsh oli ollut hyvä poika. Hän oli kovin hyvin kasvatettu,

sen arvostelun antoi hänestä hänen kuolemansa jälkeen

taantumuksellisinkin upseeri. Hän oli hyvin kasvatettu, ehkä siksi liian

kokematon ja herkkä tunnelmille.

Keskikesän aurinko paistoi heleänä Esplanaadin kadun puoleisesta

ikkunasta nukkuvan vuoteeseen. Alhaalta kuului issikkarattaiden kolinaa.

Ja avonaisesta ikkunasta helähti lintujen viserrystä. Tämä tuntui

melkein maalaiselta. Olihan Helsinki pietarilaisten mielestä

kesähuvilakaupunki. Sen oli Arkadj Petrovitsjkin kuullut sukulaisiltaan,

jotka olivat viettäneet kesänsä Kaivopuistossa.

Nukkuva heräsi. Hän loi raskasmielisen katseen pitkien slaavilaisten

silmäripsiensä alta vastaiseen seinään, joka oli tyhjä. Hotellihuone on

aina alaston. Hän etsi kellonsa ja katsoi sitä. Se oli kahdentoista

korvilla. Iltapäivällä hänen vasta tarvitsi ilmoittautua rykmentin

päällikölle.

Menisikö kävelemään? Tuskinpa kannattaisi mennä, muualle kuin syömään.

Arkadj Petrovitsj ei ollut vielä vieraantunut tykistökoulun ankarasta

kurista. Ollen varaton ja umpimielisempi kuin muut, oli hän ottanut

hyvin vähän osaa juominkeihin loma-aikoina. Ne hän oli viettänyt

Sisä-Venäjän hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa sukulaistensa

maatiloilla.

Suurimman osan elämästään oli hän uhrannut lukemiseen ja urheiluun. Näin

ollen hänen elämäntapansa olivat hyvin yksinkertaiset.

Hän peseytyi äkkiä, veti uuden vaaleansinisen tykistö-upseerin univormun

yllensä, sitten saappaat, sitoi hopeoidun vyön vyötäisilleen ja nosti

sapelinremmin olkapäilleen.

Laskiessaan furaskan päähänsä hän vilahti peiliin, oliko se suorassa ja

lähti ulos.

Hotellin eteisessä hän tunsi taas nuo halveksivat katseet ympärillään ja

se painosti hänen mieltään. Hänhän kantoi sortajan univormua sorrettujen

maassa.

Raskasmielinen ilme kasvoissa hän astui väentungoksessa kadulla. Jokunen

venäjää puhuva nainen katsoi häneen tarkkaavasti. He näkivät kai, että

hän oli uusi tulokas.

Vilahdukselta Arkadj Petrovitsj huomasi, että noissa naisissa ei ollut

mitään huomiota herättävää. Ne näyttivät sangen keskisäätyisiltä – ehkä

ne olivat jalkaväen upseerien rouvia. Toisinaan tuli joitakin kauniimpia

tahi komeammin puettuja naisia vastaan. Mutta noitten naisten kasvot

olivat kylmän näköiset. He eivät kiinnittäneet kadulla huomiotaan

nuoreen tuntemattomaan luutnanttiin.

Kappeli oli täynnään yleisöä, suomalaisia naisineen, venäläisiä

upseereita naisineen, ehkä muitakin kansalaisuuksia. Arkadj Petrovitsj

teki havaintojaan. Rotuero venäläisten ja suomalaisten välillä oli

voittamaton. Suomalaiset elivät niinkuin venäläisiä ei olisi

olemassakaan. Suomalainen nainen ei koskaan katsahtanut venäläiseen.

Arkadj Petrovitsj katseli suomalaisia.

Hänen vieressään istui nauravia nais- ja miesylioppilaita valkoiset

lakit päässä. Hän olisi tahtonut yhtyä heidän vapaaseen pakinaansa.

Mutta hänhän kantoi sortajan univormua ja puhui vierasta kieltä.

Eräs naisylioppilas katseli sivultapäin häntä ja kohdisti häneen

vihaisen ja halveksivan silmäyksen.

Se viilsi Arkadj Petrovitsjin mieltä kuin neulan pistos, veri kuohahti.

Miten tuo tyttö tiesi, millainen hän oli. Se viha oli ennakkoluuloa,

mutta – ei ihme, – olihan Bobrikoff ja kumppanit saattaneet venäläisen

upseerin puvun oikeutetun vihan ja halveksumisen alaiseksi.

Arkadj Petrovitsj painoi katseensa lautaseensa alkaen syödä raikasta,

hyvää aamiaista.

Sen hän havaitsi, että ruoka Suomessa oli parempaa ja halvempaa, kuin

Pietarissa. Oli sekin ilahduttavaa. Hän tuli taas hyvälle päälle. Hänen

slaavilainen luonteensa sisälsi niin paljon ja vaihtelevia tunnelmia.

Häntä vain painosti yksinäisyys tässä iloisessa kesäisessä ympäristössä.

Orkesteri soitti kauniita, vieraita sävellyksiä. Ne olivat ehkä

suomalaisia, vuoroin hivelevän suruisia, vuoroin puhtaan hilpeitä.

Aistillisuutta ei niissä ollut.

Hän oli kuullut koulussa ja lukenut Novoje Vremjassa että Suomi oli

Venäjän surun lapsi. Hän oli myös kuullut, että Suomella oli oma

konstitutsiooni ja oma sivistys, hyvät raha-asiat ja suunnaton

edistymishalu. Hän oli kuullut myös, että suomalaiset olivat hyvin

viekkaita ja vaarallisia. Tyynen, tasaisen vaikutuksen tekivät ainakin

suomalaiset. Naiset etupäässä olivat ylpeän ja tyttömäisen kulmikkaan

näköisiä.

Arkadj Petrovitsj tilasi kahvia, sytytti paperossin ja tunsi mielensä

keveäksi.

Konstitutsiooni tekee kansan tyyneksi ja järkeväksi, se aikaansaa

sivistystä ja siisteyttä, järjestystä ja hyvinvointia.

Jumala paratkoon, sellaista ei nähnyt Venäjällä! Nuori luutnantti

huokasi syvään ja rupesi muistelemaan venäläisten maanalaisten

lentokirjasten sisältöä.

Oli häpeä, että suuri Venäjä oli niin kelvottomassa kunnossa! Millainen

oli armeija! Jaappanin sodassa oli häpeällisesti hävitty. Täytyi saada

duuma kokoon, parlamentaarinen hallitus kohottamaan kansan sivistystä.

Mutta milloin se toteutuisi!?

Kaksi silmiinpistävästi puettua, sminkattua naista istui hieman

loitompana, tähystellen Arkadj Petrovitsjia. Se nostatti suuttumuksen

punan nuoren luutnantin poskille. Tuollaisetko naiset vain tähystelivät

venäläisiä miehiä Suomessa?!

Iltapäivällä Arkadj Petrovitsj kulki pienellä laivalla Viaporin

linnoitukseen, ilmoittautuakseen rykmenttinsä päällikölle. Ilma oli

kuulakkaan kirkas. Satamassa höyrysi vaaleiksi maalattuja

matkustajalaivoja. Ne olivat kuin suuret vesilinnut. Linnoituksen kirkon

sininen katto ja kullatut pyörykät loistivat heleinä sinistä taivasta

kohti. Elämä oli niin valoisaa, niin riemuisaa, kuin lemmen unelma.

Oikealle jäivät Kaivopuiston vihreät kummut ja sirot huvilat. Sinne

häipyi iloinen Klippanin ravintola, mistä kuului veikeän operetin

säveleet torviorkesterin soittamina.

Vasemmalle jäi purjehdusseuran paviljonki. Sen rannalla keinuivat

purjeveneet kuin uivat sirot merenneidot! Kaikki uhkui huolellisuutta,

varmuutta, taitoa! Ja tämä ihana maa oli tuon harmaan linnoituksen orja,

sillä Viapori oli kuin peikkoluolasto!

Arkadj Petrovitsj hyppäsi laivasta Kirkkosaaren sillalle. Häntä vastaan

lehahti hänen kotimaansa tunnelma. Hän tunsi nuo harmaat, nöyrän

näköiset raskautetut sotilaat. Hän oli ennen nähnyt upseerien töykeät

kasvot sotilaita tervehtäissä. Hänen mieltään ahdisti niin, että silmät

vettyivät. Hän muisti lehmukset kotikylänsä peltojen takana, hän muisti

niitten tuoksun ja balalaikan äänen ja hänen tuli niin kovin ikävä.

– Arkadj!

Rumannäköinen, punatukkainen nuori upseeri tuli käytävää pitkin alas

rantaan.

– Hyvää päivää.

– Milloin saavuit?

– Tänään.

– Aiotko ilmoittautua?

– Heti.

– Seuraa minua.

Nuoret upseerit kulkivat epätasaista käytävää pitkin epäsiistien

kasarmien ohi, mistä kuului harmonikan rämpytystä. Ikkunoista tirkisti

harmaita, ikävystyneitä kasvoja. Ne olivat kasarmeihin teljettyjen

sotilaitten surulliset naamat.

Upseerit kulkivat upseeriasuntojen ohi kansliaan, missä käyskenteli ja

istuskeli häikäilemättömän ja tylyn näköisiä eri arvoisia upseereita.

Toinen toistaan puhutellessa he hymyilivät hätäilevän makeankohteliaasti

ylempiarvoisille, alemmille he olivat kylmäkiskoisempia.

Sotakuri oli painanut leimansa kaikkeen.

Sotilas teki kunniaa niin tärskävästi kuin ollen valmis lyömään päänsä

kivilattiaan. Luutnantti teki ajoluokan muotoisen syvän kumarruksen.

Kapteeni kumarsi kunnioittavasti. Eversti vain ohimennen suvaitsi nostaa

kätensä lakin reunalle. Itsevaltias hän oli rykmentissään, kuin keisari

itse valtaistuimella. Hänen suosiostaan riippui yksilön kohtalo.

Linnoituksen komendantti vain harvoin näyttäytyi tavallisille

kuolevaisille.

Arkadj Petrovitsjin astuttua kansliaan, kävi upseerien kesken nopea

tarkkaava arvostelu.

Nuoret luutnantit laskivat yhdellä silmäyksellä, ilmestyikö kilpailija

everstinnan suosiosta. Kapteeni tähysti, oliko tulokas kyllin

tottelevainen ja hommaavan näköinen, jotta hän itse voisi paljon ottaa

lomaa ja raskauttaa luutnanttia. Eversti tarkasti papereita, mitä sukua

ja seurapiiriä tulokas oli. Kukaan ei välittänyt tulokkaan tietomäärästä

tykistötieteessä.

Evgenj Lvovitsj Kohanski, se oli tuon äskeisen punatukkaisen luutnantin

nimi, esitti tulokkaan muille. Arkadj; Petrovitsj Jemeljanoff

Mihailoffskin tykistökoulusta.

Kumarruksia, kohteliaisuuksia.

Ja pian ystävykset, Evgenj ja Arkadj poistuivat Evgenjin asuntoon.

Se ei ollut liioin komea. Huoneessa oli telttavuode, muutama tuoli,

pöytä, tupakkalaite, kirjahylly ja suunnaton määrä kirjoja ja

sanomalehtiä.

Evgenj Lvovitsj Kohanski oli tarmokkaan näköinen nuori luutnantti, jonka

suunpielissä piili sammumattoman vihan varjo. Se oli kuin hän, ollen

puolalaista aatelia, olisi itseensä koonnut kaikki ne koston tunteet,

jotka Venäjän hirmuhallituksen verityöt olivat synnyttäneet Puolan

onnettomassa kansassa.

Evgenj Kohanski oli harvapuheinen ja juro seurassa. Hänestä eivät

pitäneet liioin upseerit, eivätkä myös naiset.

Katsahtaessaan nuoreen toveriinsa Arkadj Petrovitsjiin, nuo jurot kasvot

valaistuivat, kuin syksyinen maisema auringon tullessa äkkiä esiin

pilvien takaa. Hän hymyili koko kasvoillaan ja laski käsivartensa

Arkadjin olkapäille.

– Minun on ollut sinua ikävä, kuin olisin kaivannut morsiantani.

Evgenj veti Arkadjin telttavuoteen reunalle.

– Täällä on niin hirveän ikävä. Ei muuta kuin juopottelevia everstejä,

jotka pelaavat kaiket illat kapteenien kanssa korttia. Idioottimaisia

rouvia ja aasimaisia luutnantteja, jotka ottavat vastaan rahaa

maalatuilta everstinnoilta – ja naimahaluisia tyttäriä.

– Entäs sotilaat?

– Hyvännahkaisia pelkureita!

Tuo arvostelu hieman loukkasi Arkadjia, sillä hän tiesi vanhastaan, että

Kohanski halveksi venäläisiä; talonpoikia – puolalaisena. Hän sanoi

siksi hyvin vakavana:

– Meillä on siis täällä paljon työtä.

– On.

Kohanski huusi sotilaalle, että tämä laittaisi teetä. Sitten hän otti

esille valokuvan, joka esitti nuorta ylimyskoululaisen puvussa olevaa

tyttöä.

– Neiti – – –

– Niin. Lue.

Arkadj luki:

Es ist eine alte Geschichte

doch wird sie immer neu!

Und wem sie just passieret,

dem bricht sie das Herzentzwei.

(Se on vanha juttu, joka aina uudistuu. Vaan se, jolle se tapahtuu –

murtuu sydän).

– Unohdettu. – Kohanski veti syvästi henkeään. – Nyt en rakasta

muuta, kuin vapautta ja – sotilasakitatsioonia!

Arkadj Petrovitsj hypisteli viiksenalkujaan. Hän haaveili rakkautta.

Hänen ihanteensa oli nainen, mutta mistä sen löytäisi?

Sotilas laittoi teen kuntoon ja ystävykset rupesivat sotilaan mentyä

kuiskaillen puhumaan politiikkaa.

Tarvitsisi järjestää hyvä akitatsiooni ja harjoittaa propagandaa. Oli

linnoituksessa muutamia kapteeneja, jotka olivat vallankumouksellisia.

Kohanski lupasi heti suositella Jemeljanoffia hyvänä propagandistina.

Ystävykset puhuivat kauvan linnoituksen upseereista. Komendantti oli

kuvaava tyyppi. Hän varasti ja antoi varastaa. Kanuunat olivat ylen

kehnot. Hankkija oli rasvannut upseerit. Muonasta varastettiin,

arsenaalista, kaikesta. Linnoitus oli variksenpesä. Jos sota syttyisi,

ei sillä sinään tekisi mitään. Patterikanuunat eivät kantaneet niin

kauas, kuin laivatykit.

Jemeljanoff painoi päänsä alas. Oi, tätä kurjaa komentoa! Ja Pietarissa

mellastivat papit, puoskarit ja haahmujen näyttäjät taikauskoisen,

puolihöperön hallitsijan ympärillä.

Jemeljanoffilla ei ollut vielä asuntoa.

Ystävykset paneutuivat yhdessä nukkumaan rautasänkyyn.

Nukkuessaan laski Kohanski käsivartensa ystävänsä Kaulaan sanoen:

– Minun on niin ikävä, Arkadj, että voisin itkeä.

Arkadj Petrovitsj naurahti pimeässä.

– Kuvittele, että olen kaunis tyttölapsi!

Kohanski murahti nauraen:

– Silloin en voisi sinuun luottaa, enkä uskoa sinulle maanalaista

sotilasakitatsioonia. Parempi, että olet mies!