VI.

Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli

antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän

nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja

äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin

hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien

ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse

monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat

oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä,

silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota

mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi

myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet

näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti

laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin

pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta

kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja

onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin,

lakkasi ja kirjoitti nimet päälle.

Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen

leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo

päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset,

jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja

vehnäjauhoja tarpeen mukaan.

Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi

taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään,

kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän

aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki

veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan

taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella

otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen

kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä

keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle,

painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella.

Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli

niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta

vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja

sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski

olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi

kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi

ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja

syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat

henkilöt tunkeutuneet.

Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään

pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan

palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin,

suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.

Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä,

vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan

istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten

aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä

oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle,

teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki

toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta

ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se

jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat

ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja

pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon

uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin

suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei

kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi

puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan

Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar

silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias

ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän

suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat

kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan

siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa,

sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän

koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden

päästä voisivat viettää häitä.----

Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen

tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa

tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen

vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita.

Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut.

Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt

hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän

loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset

menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.

Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän

pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei

tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa

olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.

Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan

hän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja

totinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen,

sillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin.

Hänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta,

mutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä,

vaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon

alemmilla luokilla.

»Hauskaa olisi häntä nähdä», sanoi Hanna, »mutta missäpä me sattuisimme

yhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa».

»Kuinka?» huusi Olga silmät pyöreinä ja vetääntyi kappaleen matkaa

hänestä pois. »Etkö käy huveissa! Mutta tottahan tulet toisena

joulupäivänä tanssiaisiin Väinölänniemellä?»

Ei Hannaa haluttanut, eikä hänellä ollut semmoista leninkiäkään;

väsyneenä pudisti hän päätään. Olga katsoi häneen, täynnä kummastusta.

Mikä Hannaan oli tullut, ei hän ollut niinkuin ennen. Olga lähestyi

uudelleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. »Hanna, rakas, sinä olet

muuttunut, olet käynyt niin surulliseksi. Mitä varten, sano! Ovatko

ihmiset olleet sinulle pahoja? Elä huoli heistä, ollaan me vaan

yksissä, me vanhat ystävät ja toverit. Tiedätkö, että Edla ja Ineskin

ovat jo kotona? Kun me kaikki neljä yhtä haavaa ilmestymme kaupungin

seuraelämään, niin varmaan herätämme huomiota. Täytyy sinun tulla,

Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninkiä, sanot? Tuo tänne, niin

katsomme.»

»No, ja mikä tuotakin vaivaa», lausui hän, tarttuen erääsen vaalean

siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. »Ihan hyvä, ihan hyvä!

Se varmaan sinua kaunistaa, panehan päällesi.»

Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edessä ja tottuneella silmällä

tarkasti tämä leninkiä joka haaralta.

»Ihan hyvä», uudisti hän, »poimut vaan muutettavat tynikassa, niitä ei

enää pidetä tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, minä ne

kohta laitan.» Polvilleen hän laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja

poimutteli sitten uudelleen. Varmalla kädellä hän neulaa käytti ja

terävä oli silmä huomaamaan, miten hyvä tuli. Kun sai kaikki valmiiksi,

nousi hän ylös ja astui muutaman askeleen etemmäksi, tutkiakseen miltä

puku vihdoin kokonaisuudessaan näytti.

Sievä oli, ei vikaa mitään, ei kerrassa mitään. Mutta hiukset täytyi

kammata toisella lailla, kävertää edestä ja vetää alas otsalle. Kyllä

hän, Olga, tulisi nekin laittamaan.

Olga laski nyt molemmat kätensä Hannan olkapäille ja katsoi häntä

hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen.

Ehkäpä siellä sentään tulisi hyvinkin hauska.

Pienellä levottomuudella hän sitten kumminkin odotti tuota iltaa.

Pelkäsi, ettei hän osaisi oikein olla, näyttäisi kenties typerältä; ja

mitä hän ymmärtäisi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos

lausuisi vielä vahingossa jotain sopimatonta.

Olga häntä neuvoi, siinä kun vähää ennen menoa kampaili hänen hiuksiaan

peilin edessä. Kevyttä puhetta vaan, salonki-kieltä semmoista; ei

syvempiä asioita, eikä liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista,

mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta

varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei

koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seuraelämän tapoja

vastaan, tai tekemään jonkun muun tyhmyyden, ei pitänyt olla siitä

tietääkseenkään, sillä tavalla pääsi parhaiten pulasta. Hyvä, stiilinen

puku oli välttämätön, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.

Hanna yhä enemmän rupesi epäilemään tätä kuullessaan. Häneltä juuri

puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei

itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mitään. Mutta kun hänen

huolestuneet silmänsä tapasivat kuvan peilissä, miellyttävät, kauniit

kasvot, tunsi hän itsensä lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa

hänen hiuksensa somasti; nyt hän oli vallan toisen näköinen, ihanampi

paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastapäätä, sitä enemmän

pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.

Äiti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja hänen vanhempiaan.

Hirveätä oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui,

kuinka kaikkien silmät iskivät häneen kiinni. Onnellisesti hän

kumminkin pääsi tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin

turvan takana. Rohkeni katsella ympärilleen ja ihastui, kun näki Edlan

jonkun matkan päässä. Sitten ilmestyi jo Ineskin, hän tapasi

vuoronperään molempain silmät; he nyökkäsivät toisilleen ja hymyilivät.

Pitkissä riveissä istuivat naiset; mikä oli vanha, mikä nuori, mikä

ruma, mikä kaunis. Äideillä oli mustat harsomyssyt päässä ja tummat

leningit; pitsit kaulan ympärillä ja hiansuissa vähän niin, vähän näin;

varmaankin tyttärien hylkäämät, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja

sormien päät kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nenäliinalla tai

muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat

tyttäriään ja vertailivat heitä muihin. Erinomattainkin tehtiin

havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja

ompelijattarien avulla koettanut saada mitä parhaiten onnistuneiksi.

Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhmässä, toinen

toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa

huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset

kiilsivät edestä, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan

leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien

solmut juuri säntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut,

liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies

kiireestä kantapäähän tuiki moitteeton. Senpä he hyvin tiesivätkin ja

siksi niin varmoja katseita heittivät naisten puolelle, etsien visusti

nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat käsiinsä ja

musiikin ensi säveleitä odottaen, he valmistuivat kiidättämään lattian

yli kuin haukat suoraapäätä sen onnellisen luokse, joka armon oli

löytänyt heidän silmäinsä edessä.

Tytöt tunsivat hetken tärkeyden. Sydän parka vielä löi, vaikka olikin

hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien väliin.

Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen jälkeen valinneet

pukuunsa ne värit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla

viehätysvoimaansa enentäneet. Siinä he nyt olivat nähtävinä,

ihailtavina, kuka suurimmassa määrässä toisen sukupuolen mieltymyksen

voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.

Kun ensimmäiseen valssiin soitettiin, pelkäsi Hanna, ettei hän saisi

ollenkaan tanssia, sillä kavaljeerien joukossa ei näkynyt ainoatakaan

tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiertänyt salin pariin kertaan erään

pitkän ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi tätä hänen luokseen.

Esitteli: »herra Salmela, neiti Mellin». Herra Salmela kumarsi ja pyysi

valssiin; punastuen nosti Hanna kyynäspaänsä hänen käsivarrelleen ja

huimaavassa pyorinnössä he lensivät ympäri avaran salin. Kun

pysähtyivät, oli Hanna vähällä kaatua; häntä huimasi oudoksesta, kun ei

pitkään aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli häntä vielä

kädestä ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan »franseesi» ja kumarsi

päätään myönnytykseksi. Sitten vaipui hän alas tuoliin; silmiä hämärsi

ja sydän hakkasi kuin vasaralla. Ei hän kuitenkaan saanut kauan istua;

herrat olivat hänet huomanneet ja ihmetelleet hänen pieniä jalkojaan

tanssissa. Seurauksena oli, että noin kymmenkunta jo ensimmäisen

valssin ajalla antoi esittää itseään ja jokaisen kanssa hänen täytyi

lähteä lattialle.

Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi rivissä herra Salmelan rinnalla.

Ujoudesta ei hän ensimmältä uskaltanut katsoa ylös ollenkaan. Kun

Salmela puhui, ei hän kuullut mitään, sillä musiikki pauhasi ja kaikki

sohisivat ympärillä. Mutta hän tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi

erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sitä osoittaakseen hän aina

väliin äännähti; sanoi milloin »hm», milloin »niin», milloin »jaa»,

milloin »jaha»; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja

ilman että hän sitä juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyssä kaiken

aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa hän toisella silmällään

tarkasti muita naisia ja koetti liikkeissään ja tavoissaan olla heidän

mukaan. Yhden ainoan keran hän katsoi Salmelaa oikein silmästä silmään;

hän oli pudottanut nenäliinansa lattiaan. Salmela nosti sen ylös ja

siinä heidän katseensa tapasivat toisiaan. Mistä lienee tullut, että

Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: »sopisitte juuri hyvin

yhteen».

Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielestä liian

pian, ei hän ehtinyt vielä lainkaan tutustua Salmelaan, ja sitä hän

kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja

syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien

kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyryn kanssa saliin tunkeutui.

Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten

viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi. Vanhempain naisten

silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen

haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa. Mutta nuorista oli uupumus

kaukana. Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät

syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he

vartosivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi

palata jälleen heidän luokseen.

Toisen franseesin Hanna tanssi erään lyseolaisen kanssa, joka oli

tottumaton ja ujo niinkuin hänkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsensä

paljon vapaammaksi. Melkein häntä vähän säälitti, kun näki, missä

tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.

Näin hän alkoi. Rykäisi ensin; sitten:

»Täällä on paljon väkeä tänään.»

»On.»

»Ja kovasti kuuma.»

»Niin.»

»Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.»

»On.»

Pieni pysähdys; poika parka väänteli ja käänteli ruumistaan; tempoili

viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas hän jatkoi:

»Tykkääkö neiti tanssista?»

»Kyllä.»

»Vai niin; minäkin tykkään.»

»Vai niin!»

»Mutta tykkääkö neiti onkimisesta?»

»Kuinka? Onkimisesta?»

»Niin. Tykkääkö neiti onkimisesta?»

»Kyllä. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin järvellä olemisesta. En tiedä

mitään hauskempaa.»

Hän aikoi jatkaa; mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri

ollenkaan seurannut. Nähtävästi hän harkitsi uutta kysymystä. Hanna

odotti, mitä tuleman piti. Eikä aikaakaan, niin kuului:

»Tykkääkö neiti ajelemisesta?»

»Tykkään.»

»Uuden vuoden päivänä aiotaan pitää rekiretket.»

»Niin olen kuullut.»

»Semmoiset olisivat hauskat ylipään. Tahtovat vaan tulla niin hiton

kalliiksi.»

»Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?»

»Se on se hevonen, joka maksaa.»

»Niin, se on totta.»

»Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla

tulisi sentään vähän helpommaksi.»

»Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?»

»Niin, eiköhän?»

Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin

jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin

luonnollisesti.

Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui

vuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja

niinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella

muuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja

naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni

hymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti

muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä

tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän

kävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei

huolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli

itsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut.

Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua

ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan

ja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea

sama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi;

kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa

pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät

takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren

salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja

soiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään

kirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne

valtaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia

ja lopetti vihdoin kaikki.

Toisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään

tehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut

pitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi

häntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta

vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen.

Mutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut

hänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki

työtään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki

harmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin

sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan,

toinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia

vasten.

»No, oliko sinulla hauska eilen?»

»Oli, hyvin hauska.»

»Näes nyt. Tästä lähtein tietysti tulet mukaan aina.»

»Kyllä. Ja tiedätkö, Olga, minä niin paljon pidin Salmelasta. Hänessä

on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun hän aikoo papiksi,

se varsinkin todistaa hyvää. Etkö usko, Olga, että papit kumminkin ovat

parhaimpia ihmisiä. Niinkuin pastori Järvelä, esimerkiksi.»

»Minun mielestäni ne ovat liian pyhiä ja kunnioitettavia. En ikinä

saattaisi rakastua pappiin, enkä papin rouvaksi rupeisi. Pitäisi aina

olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sitä jaksaisi, herra varjele.»

»Voi sinua, kuinka puhut. Minä kaikkian ennemmin menisin juuri papille.

Häneen kun aina voisi katsoa ylös, saada turvaa ja neuvoa joka hetki.

Ajatteles, että elämä on sentään niin totista.»

»Niin, niin, onhan se.»

»Ja sitten ei ole kellään niin jaloa tointa kuin papilla. Hän on

Jumalan palvelija.»

»Vaikka vaan, en minä sittenkään. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole

teoloogi. Mutta pidä sinä vaan omat ajatuksesi. Ehkä ennustukseni pian

käyvät toteen, siltäpä eilen jo näytti.»

»Oih, elä nyt joutavia.»

Olga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä.

»Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.»

Äiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän

harmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli

vähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä

häneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati.

Hän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään.

Sydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät

kahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti

puhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti

sanoa jotain ystävällistä äidille.

Uuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela

oli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä

jonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä

Hannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä

ja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti

ja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli.

»Kuinka nyt on kaunista», hän sanoi. »Minä aina niin mielelläni

katselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa

olla.»

»En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän

maapallollamme», sanoi herra Salmela.

»Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa

olomuotoa kuin me ihmiset täällä.

»Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi

Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää

ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.»

»Miksi hän sitten on niin paha?»

»Tiedätte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka

syntiinlankeemisen kieltävät.»

»Kieltävätkö ne syntiinlankeemisen?»

»Ettekö ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri epäusko leviää kauheassa

määrässä ihmiskuntaan; kaikki revitään alas, mitä ennen on totuttu

pyhänä pitämään. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eikä anneta mitään

uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma

häilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, näettekös, on aika,

jossa me elämme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka tämän

häiriön matkaansaa. Tahdotaan tätä maailmaa vaan parantaa, tätä elämää

vaan korjata, eikä iankaikkisuudesta mitään välitetä.»

»Olen kuullut, että te aiotte ruveta papiksi?»

»Siksi minä pyrin. Olen pannut elämäni päämääräksi olla uskonnon

tukeena tähän aikaan, kun niin paljon vääriä oppia saarnataan ja kansa

niillä villitään.»

Hanna katsoi ihaillen häneen. »Kuinka te olette onnellinen», hän sanoi.

»Minäkin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mitään.»

»Elkää sanoko, nainen vaikuttaa äärettömän paljon aviopuolisona ja

äitinä. Se on hänen jaloin kutsumuksensa, pysyköön vaan siinä

uskollisena.»

Hanna vaikeni.

Aviopuolisona, äitinä--? Mutta ellei hän naimiseen joutuisikaan, entäs

sitten? Hänelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siellä

kaupungissa rännikadun varrella, pienessä matalassa kamarissa, ikkuna

melkein maan tasalla. Lapset häntä pelkäsivät, sillä hänen sanottiin

olevan vähän hupsun; ja kummalliselta hän todenperään näytti, kun mennä

leuhkasi kadulla, otti pitkiä askeleita ikäänkuin jotain paeten eikä

katsonut ihmisiin koskaan. Päässä hänellä tavallisesti oli

vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen enää pitänyt,

ja hame, joka liehui ympärillä, oli varmaan mummo vainaan ajoilta.

Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan

heittänyt silmänsä ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia

askeleita hän otti, jos tapasi sieltä terävän leuan ja kiikastavan

katseen nenälasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli

kädessä ja pienen pöydän luona hän istui ikkunan alla. Kasvava myrtti

oli hänen edessään pöydällä; muuten näytti huone surullisen elottomalta

ja yksinäiseltä.

Noinko elämä tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?

Hannaa pöyristytti.

»Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä

kun jäisikin naimattomaksi?»

»Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana

kuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?»

Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat

nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä

huononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen

matkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa.

Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen

ihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen

mielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he

Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista

ollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden

herrojen.

Perillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin

rekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat

keskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi

jätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta

saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli

herroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä

saivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä

niinkuin kaupungissakin välttämättömät jok'ainoan tanssin jälkeen.

Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön

huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli

ja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista

ja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän

taaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei

muuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten

runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli

syöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä

kaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun

aivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet.

Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda

niistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan

ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti,

aavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa.

Mitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan

Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi,

mitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään

nousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista,

josta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen.

Usein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat,

milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa.

Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä

vielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä

erosivat.

Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui

hyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja

viisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut

niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat,

sitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä

hän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada

Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva

aviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän

ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva,

hallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja

valoisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen

mieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen

suosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi

häntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi--oh, he

eläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä

äärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina

tulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin

pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.

Oltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut.

Vilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli

ihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja

hattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa.

Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien

ohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja

jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit

heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan

matkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät

toisiaan, muut vaan jöröttivät.

Näiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun »Elias Lönnrot» tuli

rantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi

kädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan

sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä

lähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni

tervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että

jalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan

ylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen.

Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan

matkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla.

Tätä he molemmat ajattelivat siinä kun äänettöminä kulkivat rinnakkain

kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina

toisten seurassa, mutta äänettömyys heidän välillään oli täynnä

sisältöä, tuota sielujen sanatonta yhdyselämää.

»Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?» kysyi vihdoin Salmela, kun

olivat tulleet likelle Hannan kotia.

»Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta», vastasi Hanna. »Kysymmekö noita

toisia, ehkä heitäkin haluttaa.»

»Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.»

Hanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne

viitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset

kääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat

kahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat;

Salmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta

alkaisi, ei se näin kadulla käynyt.

Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia,

ryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs

valkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja

kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja

huusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja

katselivat.

»Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.» Mutta eihän se; siinä vaan

kelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta

lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään

maahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään

painaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille

nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi

takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen.

He jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä.

Tytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he

tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat

niin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja

kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla

lailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja

löivät sääriin kiinni.

Hanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli

heitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas

silmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina

otsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli

päässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi

päänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka

Miinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se

kuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän

tiesi, minkätähden.

Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat.

Ryytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän

allansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät

läheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan

kukoistuksen hienoa tuoksua.

Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän

pitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut.

Hiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina

väliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai

kuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois

ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa

loppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin

poskin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi

hänen katsettaan ja rukoili vastausta.

»Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni

onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa

kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan

saakka?»

»Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi

paremmin kuin korva.

Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli

puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja

ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja

tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen

huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen,

oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän

pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa

jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se

oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen

kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela

oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin

väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli

rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja

hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja

onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan

toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.

»Kalle.»

Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän

vähitellen sentään oppisi siitä pitämään.

He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se

varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa

tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi

vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella

olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille

kenellekään.

Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan.

Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin

vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan.

Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan

ja pitkän pitkiä kirjeitä.

»Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti

kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden

kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös

Trobergin kallioille, linnaa lähellä.

»Muistan tok'», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule

olemaankaan».

Salmela palkitsi häntä suuteluilla.

»Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?»

Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen

leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.

»Lupaatko täyttää?»

»Jos vaan voin. Mitä se on?»

»Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei

ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos

maailma siihen henkeään puhaltaa.»

»Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan

haluttaa.»

Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi

hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan

vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi,

että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän

sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella,

sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja

hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.

Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta

kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.

»Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan

minua kaipaa».

»Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.»

Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä

tukehduttaa.

»Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa,

»jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä.

Silloin menee minulta maine.»

»Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo

ihmisiä liikukaan.»

Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen

hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut

niihin enää katsoa.

Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä

rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet

tuskallisen levottomaksi.

»Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään.

Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.

Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien

heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli

siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin,

valahtivat nyt alas poskille.

Salmela koetti häntä lohduttaa.

»Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin,----

luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne

meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.»

Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.

»Ei enää, Kalle, ei enää.» Hanna nousi ylös ja teki lähtöä.

»Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä

tavata toisiamme.»

»Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.»

Salmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla

enää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui

vasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he

astuivat kaupunkiin päin ja puhelivat.

»Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni,

armaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota

rakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka.

Kunpa se aika jo pian tulisi----»

Siihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan

taas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota

kummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut.

Tulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia.

Hanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina

keppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa

olisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia,

rauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla

vakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö

vitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas

heidän jälkeensä.