Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja
matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin
muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse,
jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi
vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja
kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi.
Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja
sitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä
tavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja
harvoinpa sattui, etteivät onnistuneet.
Hannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut
siitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä
mihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain
puolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin
riippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain
semmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi
häntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa
unelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia
hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat
aina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat
järvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan
suuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi
rakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan
ympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana
kyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin,
valkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat
uunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä
hääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen
nimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa,
vaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä
kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja
puita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi
juhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen
luokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman
hyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he
kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus
lapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi
olla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas
uhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän
muistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa
siivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien
mädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä
tilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää
herättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin
hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja
huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin
sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea
kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen
rakentamista tuvistaan!
Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan.
Sanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa
kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat
kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja
häneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi
haitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut
suorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen.
Siinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä
jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi
kieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi.
Kerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään
ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi
jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen
päästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka
hänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen
tyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen
korvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan
opettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä
näyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät
mahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen
kirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa
jännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen
laukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa.
Sitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin
iltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta
opettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan.
Mutta isä nauroi.
»Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?» hän kysyi.
Hanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen
mieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä
karkoitettiin myös.
»Meinaan», sanoi hän.
Isä yhä enemmän nauroi.
»Elä, Hanna rukka, ole lapsellinen», lausui hän. »Mitä iloa sinä luulet
opettajattarilla olevan? Paljon työtä ja vähän palkkaa. Muutamassa
vuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet
haamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani
tulemaan.»
Hannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieriä alas poskille.
»Ihmettä», sanoi isä. »Mikä sitä tyttöä vaivaa? Täällä häntä pidetään
kodissa kuin kukkaa kämmenellä, saa olla ja elää melkein niinkuin itse
tahtoo, eikä se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyllästynyt hyville
päivilleen.»
Isä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois,
mutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan.
»Kyllä isä on oikeassa», puuttui nyt äitikin puheesen, »siinä suhteessa
kumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin
heikko, Hannaseni.»
»Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona», sai Hanna
hetken päästä sanotuksi.
»Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna
Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.»
»Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin
muutkin nuoret tytöt», jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan.
»Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.»
Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois,
»uhallakin». Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan,
vaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan
illemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan
huvin vuoksi. Miks'ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia.
Tahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi,
ei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään
kanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina,
koska kerran tahdottiin.
»No, mutta Hanna», sanoi äiti vihdoin, »minä en sinua enää tunne».
Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli
puhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan
hiljaa nenäliinaansa.
»Et tiedä, lapsi kulta», jatkoi äiti, »kuinka kauan saat vanhempiasi
pitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä
tahtoisit takaisin näitä päiviä.»
Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi
huoneesta pois ja jätti hänet yksin.
Toisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin
paitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja
neuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna
koetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja
ensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko
tusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat
hitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja
hioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä
kainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin;
selkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi
hänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut,
vaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin
pahinta, kun halu puuttui!
Koulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit
kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta
sisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä
ajatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän
välistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki,
johon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua
tuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä
tiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun
ikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja
oppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse
monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven
sisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän
pelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut.
Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä
ylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana
istui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä
juohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja
koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois.
Ja logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk'ei se heitä edellisenä
vuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään.
Hän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia
yhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo
melkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä
muutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt
alkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia
pakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta
johonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin
lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika
kaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut
niin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä
tottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki?
»Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.»
»Voi, sitä poikaa.» Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään.
Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän
tosin.
»Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?»
»Niin, kun se meni.»
»Ei suinkaan itsestään.»
»Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.»
»Aina sinä olet pahan teossa.»
Jussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan.
»Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?» tuumaili Mari, joka
toi iltapäiväkahvia sisään. »Ei tytöt sinnepäinkään.»
»Ilkeitä? Ole sinä vaiti.»
»No, Jussi!» Äiti sanoi sen painolla.
»Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.»
»Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri», jatkoi vielä Mari,
»antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat».
»Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään
niin just' piekseä.»
»Minkähän nuo tuolle taitaisivat?»
»Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok' sen verran
puoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät:
ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.»
»Jussi, oletkos siinä hiljaa.»
Ei äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.
Hanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä.
»Jätä tuo», kehoitti äiti, »sinä turmelet silmäsi».
»Olisi pari napinreikää vielä.»
»Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla.--Näetkös nyt, Jussi, kun
Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.»
»Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?»
»Pitäisi niiden olla.»
»Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa
paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.»
»Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka
olisivat kuinka lujassa.»
»Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.»
»Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on
niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.»
»Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?»
Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti
vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän
lakin päähänsä ja meni ulos.
Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi
aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan
kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä
hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään,
meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen
tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun
kuuli Jussin äänen ruokasalista.
Poika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla
aamiaisella, ennenkuin kouluun läksi.
»Eihän sitä kukaan syömättä elä», sanoi hän usein ja jatkoi: »paitsi
tytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.»
Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi
vaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin
huolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja
heikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin
jäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut
niin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan
halutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna
lausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti.
Olihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään
vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna
enää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän
kymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa
vallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki
mahdolliset velvollisuudet.
Mutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut.
Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä
lopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta
huolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi
huonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei
viitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin
paljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen
tähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli
hyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja
tohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä
hänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin
alakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan
lintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli,
kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä
oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.
»Miina, mikä teitä vaivaa?» kysyi hän, »ette varmaankaan ole terve.»
Miina lensi punaiseksi.
»Kuinka niin?» hän kysyi.
»Te näytätte niin kovasti huonolta.»
»Eikös mitä.»
»Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä
puhun mammalle.»
»Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.»
»Mikäs teillä sitten on?--Miina kulta, sanokaa minulle.»
Hanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
»Sanokaa nyt!»
Miina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja
puhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna
kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei
auttanut sekään.
»Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa.
Ehkä Mari?» kysyi Hanna vielä.
»Eikä ole.»
Hän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää
puhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki
huoneissa ja läksi sitten toisiin töihin.
Hanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät
liekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista
nenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli
vaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja
surisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se
nyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna
otti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan.
Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli
hauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne
astioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä
ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä,
tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski
kumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin,
pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta
jälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan.
Sen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun
muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän
tahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa
se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi
silloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä
myöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata
suoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli
Hanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin
hänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä
valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi
kysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä
äiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain
kanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun
kovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni
hän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen
toverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti,
vaikk'ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää.
Kerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin
pöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari
kun näki, sieppasi lasin hänen kädestään.
»Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista
ja siellä oli vieraita.»
»Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?»
»Hyvänen aika, vielä te kysytte.»
Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka
viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.
Pöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos
häneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada
sanaa suusta.
»Luuleeko Mari? Kun minä join--?»
»Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää
tehkö.»
»Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?»
»No, kai parin viikon sisään.»
Parin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän
sitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko
illan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja
karkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli
kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski
vähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun
vaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä
hänen ainoa ajatuksensa.
»Mamma», sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa,
»minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä».
»Oikeinko pahasti?»
Äiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään
tohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.
»Kyllä jotenkin.» Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. »Koskee
se, minun täytyy heti lähteä.»
»Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.»
»Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä
on.»
Äitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan
ei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa.
Mutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa,
siksi kuin vastaanottotunti alkoi.
Rauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä.
Kaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen,
oli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; »Bromkalium»,
hän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin
saanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä
ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton
moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa
sittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita
Hannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin
kertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta
sydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille
noussut.
Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet
alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta,
myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia
surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat
mustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan.
Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli
kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset
vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata,
nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen,
murjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti
tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin
ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei
tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella
kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat
silmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli
mutkassa.
Sanottiin: »yhä siellä vaan sataa». Vastattiin: »no; yhä vaan», ja
siihen keskustelu päättyi.
Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan,
ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka
piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että
se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä
vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä
keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä
toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän
pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät »vaan kodille».
Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun
aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö
laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään
sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei
tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa
päivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat,
langat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset
jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä
tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi
olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet
niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja
sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta
kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja
annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai
neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja
a la daube'a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös
kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä
kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr'illä kymmenen
paria rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää
näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli
vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli
näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä
lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta
muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi
nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita
tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että
kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan
asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että
herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun
erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä
aistista.
Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin
erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa
kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun
niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka
istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään.
Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui
sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos
karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja
helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.
Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa,
erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki.
Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat
tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä
hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen
perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti
mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä
tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan
rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli
raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla
mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen
nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi
ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli
n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin
paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla
semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun
saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit
kädessä.
Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta.
Köyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki
paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli
kissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita
korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että
jaksaa ainetta ostaa.
Seitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta
iltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa,
olla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä
lyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen
orjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja
kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy
taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta
ja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota
aina tarkoin noudatetaan.
Hannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta
varhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla
tuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä,
enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan
viemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla
käskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat
muuten jäähtyivät.
Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen
rätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta
kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa
pälinässä.
Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä.
»Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?» kuului Leena kysyvän.
»Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua
valehtelijaksi.»
»Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.»
»Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.»
»No, kukahan tuon on narrannut?»
Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään.
»Yhäkö sieltä vaan kannetaan», hän sanoi nähdessään Hannan nyytin.
»Karttuu pyykkiä», lausui Leena. »Pianpa näitä on yhtä paljon kuin
Linteenissäkin tässä toisella viikolla.»
»Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?» jatkoi Mari.
»Saihan se eilen.»
»Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?»
»Lieneekö kymmenes.»
»Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se
rouva vielä nuori ihminen.»
»Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää
elämäänkään.»
»Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli
tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä
teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin
hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä
lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä
mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä
komenna mies.»
»Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla
aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme
kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta,
vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. 'Luonto se tikan pojan
puuhun vetää', sanoo sananlasku.»
Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin
punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma
höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja
vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman
punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä.
Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli
polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla,
ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon
väännetyitä korkeaan kasaan.
»Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari.
»Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.»
»Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?»
»Kyllä.»
He kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät
ulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen
ylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton
hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi
sen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös
pinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi
padan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry
kattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa
silmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli
väsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä.
Ei hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän
oli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi.
Päätti olla kysymättä.
Iloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin
aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua
tulisikaan, niin kauan he viipyivät.
»Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte», sanoi Leena;
otti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan.
Hanna yritti lähtemään.
»Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona», sanoi Mari.
»Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä», lausui Leena, »niinpä minä
olen sitä vähän kuullut huhuiltavan».
»Elkää ottako Sassaa», varoitti Mari, »sillä on jo monta rouvaa
entistä».
»Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne», sanoi Leena, joka oli sattunut
kääntämään kasvonsa ikkunaan päin. »Katsopas!» Hän iski silmää Marille.
»No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?»
»Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.»
»Tyyneessä vedessä kalat kutevat.»
He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.
»Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.»
»En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.»
Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin
Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi
uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna
ei antanut myöten.
Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja
silmäilivät toisiaan.
»Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.»
Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta,
veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän
lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli
Miina uudelleen tupaan.
»Joutukaa, neiti, pappanne muuten--»
Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti
vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin
kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen
pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri
meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti
nousta: ei päässyt, siihen jäi.
Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin
hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he
molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta
painoivat.
»Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari.
Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi
vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput
kupeihinsa.
»Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille
tuonne».
Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä
raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.
»Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari.
Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään.
Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten
laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin
jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.
»Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken
perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään
puhunut, itki vaan hiljaa.
Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.
»Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia
sijaa johonkin?»
Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä,
raskaita ja vaikeroivia.
Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla
likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen
silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden
tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.
»Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät
siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.
Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja
kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman
ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa
takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin
vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein
molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja
poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen
kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui
tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan
paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän
kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.
Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.
»Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja
kerran nenäänsä vedettyä.
Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja
katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.
»Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole
tänne kyökkiin.»
Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa,
kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.
Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen
oli mentävä.
»Vossikkaa hakemaan ensinnäkin», sanoi Mari. »Miina viedään Leenan
kotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan
tahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.»
Mari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla
mennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan.
Äiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi
olla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään.
Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä
aukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa
itseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.
Hanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan,
vaikk'ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä
menemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan
odottanut. Isä suuttui viimein.
»Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan.
Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.»
Sitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti
houkutella Hannaa.
»Mene edes tervehtimään ja kiittämään», sanoi hän.
Mutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä
tiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut,
puhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan.
»Ehkei hän ole oikein terve», sanoi hän, »en voi muuta ymmärtää. Minä
tulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.»
Ja äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia
otsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja
jotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei
kuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki
koko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi
seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen
hän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää,
miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli
äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä
kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän
muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen
asti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että
häntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin
saastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että
äidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen
kanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon
tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki,
taikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok'ainoa
side hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan
tahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä
maassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä
yksinäisyydessä rauhan löytänyt.
Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi
vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun
hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät
taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota
kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä
enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän
heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä
silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran
taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui
hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä
ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi
kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa;
hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen
jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli
yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi
keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?
Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn
johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän
lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja
rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi
häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja
eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun
hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui
hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse
se taas meni, ja elämään hän jäi...
Hannan nyyhkytykset harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun
heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei
löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa
pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.
Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään
toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin,
yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta.
Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja
antaa päivän tulla, toisen mennä.
Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt
kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän
sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään
hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti,
ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa
huoneessaan.
Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä
hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt,
sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne
tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen
oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään,
kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä
vielä ainakaan tuntunut apua olevan.
Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä
tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän
jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä,
jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän
uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään
koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat
aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen
koomin enää mennyt.
Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä.
Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska
olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua,
tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa
viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne
vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai
hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka
pojat kuinka härnäsivät.
Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä,
ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan
ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli
vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika
vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö,
joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli
helmoja säärien ympäri.
Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui
nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään
katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa
välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan
jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui
kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti
hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.
»Poltatko sinä, Jussi?» kysyi Hanna nuhdellen.
»Poltan», vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.
»Ai, ai, mitä pappa sanoo!»
»Ei mitään, kun ei tiedä.»
»Kerropas nyt se hauska.»
»Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!»
»Noh?»
»Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.»
»En, en.»
»Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet,--tiedäthän sinä, ketä
me Polleksi sanomme?»
»Tiedän.»
»Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin
juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta
päästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko
paha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää
sävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes,
näinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten
kun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä
töyttäsi rehtorin luokse.»
Hän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän
rohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä
Jussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä:
»Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.»
»Kuka sen teki, Jussi?»
»Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko
pojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.»
»Ethän vaan ollut sinä, Jussi?»
»En sano.»
»Sen verran voit kumminkin ilmaista.»
»En, en vaikka. Elä pyydäkään.»
»Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan
koulusta.»
»Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei
sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.»
»Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää
urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?»
»Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.»
Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.
»Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.»
Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.
Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli
ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan
koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin
luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia
oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti
suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana.
Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti
olisi huomannut.
Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä
seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt,
tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi
ilmi.
Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita
ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo
kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin
ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo
opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat,
antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi,
kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks
siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin.
Siihen se juttu päättyi.