Elokuussa istui Hanna eräänä iltana kukkatorilla, keskiympyrän
kohdalla. Ihmisiä kulki edes takaisin torin poikki. Hän ei heitä
katsellut ja paremmin heitä välttääkseen painui hän penkin nurkkaan
syvälle, koivun alle. Hame vaan ja jalat jäivät näkyviin. Ilma oli
lämmin, ilta hämärä. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta
näytti heinäkin maassa. Hän vaipui unelmiin, vaikka valvoi...
Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa
maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa
kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli
autuutta!
Jumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja
vaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan.
Hän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen
toisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen
rakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella
Jumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän
sitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi...
Tulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska
koti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi.
Sairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he
olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia.
Eikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin
lukuun ottaa niitä vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen
puuttuvaisuus jokaisen elämää rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta
lopun tekee...
Hän nojasi päätään koivun valkoiseen runkoon. Ympärillä oli hiljaista,
väki oli hälventynyt kaduilta ja torin käytäviltä. Hämärä oli muuttunut
melkein pimeäksi. Torvisoittoa kuului jostain läheltä, mutta se oli
epävakaista harjoitusta vaan.
Ei hän malttanut vielä lähteä pois. Oli niin suloista uinailla tässä
armastaan ajatellen.
Vesimyymälästä päin kuului askeleita, jotka lähenivät keskitoria. Maa
tömisi kiireellisestä ja jäntevästä poljennasta. Hanna ei ollut
tietääkseenkään, istui rauhassa vaan ja käänsi päänsä pois. Pimeä jo
tosin oli, vaan mitä siitä. Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän
vapisi pelvosta.
»Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.»
Jussi istui hänen viereensä penkille.
»Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua
hakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman
mukaan, kun »Savotar» tekee huvimatkan.»
»En minä.»
»Et sinä! Mikset?
»Mitä minä siellä?»
»Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotaväen
torvisoitto mukaan. Ja minä menen kanss'. Pappa jo antoi rahaa. Hullu
olet, jos jäät pois.»
»Menevätkö ne ihan varmaan, Ines ja Olga?»
»Lupasivat ainakin.»
Olisihan tuo ollut hauskaa, mutta hän oli Kallelle luvannut, ettei
seuroissa kävisi...
»Niin, en minä kuitenkaan.»
»Ole sitten poissa. Mutta lähde kotiin nyt, siellä illallinen odottaa,
paistetuita ahvenia näytti olevan ja uusia perunoita.»
»Ei minulla ole nälkä, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo
myöhäistä.»
»Sinulla ei milloinkaan ole nälkä. Kävisit uimakoulua niinkuin me, niin
takaan, että ruoka maittaisi.»
»Joko sinä kohta tulet meri-maisteriksi?»
»Johan minä olen. Eilen ja tänään uin koko määrän. Ja näkisit kuinka
korkealta me hyppäämme. Herran poika, sinä pyörtyisit varmaan. Tulepas
katsomaan huomenna. Maisterimme sentään on paras kaikista. Mutta nyt
hänen on kätensä särkynyt.»
»Oikeinko pahasti?»
»Kyllä jotenkin, mutta kaks niistä! Ei miehet sen vertaisista mitään.
Tohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa hän tänään taas oli
järvessä.»
»Hyvänen aika, vaikka tohtori oli kieltänyt?»
»Vaikka vaan, mekö pieniä kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme
paljon piittaa, vaikka pää poikki menköön. Ensi talvena sitä pojat taas
voimistelevat Kuopiossa.»
»Mutta luvut, Jussi?»
»Luvuista vähät. Jääkööt naisille, nehän niitä tuntuvat tähän aikaan
niin haluavan. Miehillä on Suomessa parempaakin työtä. Maata pitää
viljellä, että leipää saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan
olla, ajan kulua. Nähdäänpäs, eikö tästä kasva toisenmoista sukupolvea,
kuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eivät
jaksaneet maata kaivaa eikä itse leipäänsä hankkia, niin palkkalaisiksi
rupesivat, toisten elätettäviksi.»
»No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehiäkin maassa.»
»Tehtäköön naisista virkamiehiä. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat
vähemmällä toimeen ja olisivat nöyriä ja tottelevaisia. Ymmärtäisivät
taikka elleivät ymmärtäisi, niin heitä opetettaisiin ymmärtämään, ettei
virkamies ole mikään herra, vaan että hän on kansan renki--»
»Jussi!»
--»ja että hänen kiltisti tulee kuulla sitä, joka hänelle leivän antaa.
Sen vaan sanon, että kun minä tästä ohjaksiin tartun, niin kerrassa se
mahti vähenee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Vielä sitä minustakin
mies tulee.»
»Sinä olet aina niin raju. Eläkä luule, että naiset virkoihin haluavat.
He tietävät että heillä aviopuolisona ja äitinä on ihanin
vaikutusalansa.»
»Teitä Jumala näyttää siunanneen niin paljon maailmaan, että riittää
vaan jos johonkin.»
Illallisen syötyä kirjoitti Hanna pitkän kirjeen Kallelle. Kertoi siinä
rakkaudestaan, onnestaan ja heidän toivorikkaasta tulevaisuudestaan.
Salmela oli valittanut ikävyyttään; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen
kolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat häitä pitää. Mutta
Hannan mielestä tuo aika oli lyhyt. Hän ei vielä likimainkaan ollut
valmis niin ankaran totiseen elämän muutokseen. Vakavasti hän koetti
edistyä ja kasvaa ennen kaikkea hyväksi ihmiseksi. Siinä hän toivoi
apua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin hän ymmärsi eroittaa
hyvän ja pahan.
Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin hän sai kirjeensä lopetetuksi. Kello
kävi kahta. Hän aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita
kuului portailta. Hanna säpsähti. Tiesipä hän hyvin, kuka siellä tuli.
Etehisen ovelle hän jäi, ei löytänyt varmaankaan avaimen reikää. Hanna
epäili, pitikö mennä aukaisemaan ja näyttämään tulta, vai ollako
menemättä. Ei hän millään ehdolla olisi tahtonut nähdä isää tuossa
tilassa; mutta äidillä oli ollut päänkivistystä, ehkä hän nyt nukkui ja
jos isä soittaisi, tulisi hänen unensa häirityksi. Hanna otti lampun
käteensä ja läksi.
»Vai niin, sinäkö, tyttöseni----arvasitko, että minulla--oli--oli
sinulle uu--uutisia----»
Isä oli niin humalassa, että hän tuskin jaloillaan pysyi, ja henki
löyhkäsi jo kaukaa väkevältä; mutta miksi oli hän nyt noin hyvällä
tuulella eikä äreä niinkuin tavallisesti muulloin?
Hanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tietä. Isä otti kädellään
tukea ensin uunista, sitten pöydästä ja kaapin nurkasta.
»Tule----tule----tänne kuu--kuule--le--maan----»
Häntä nikoitti aina välillä. Hanna seurasi jäljessä ruokasaliin. Isä
hoiperteli äidin sängyn reunalle.
»Mamma--elä nyt nuku--kuule kun minä kerron----kas kun posket punottaa
----juuri kun nuorella tytöllä----»
Hän taputteli äitiä ja kumartui alas häntä suutelemaan. Äiti vavahti,
käänsi päätään pois ja veti peitettä ylemmäksi.
»Sassa meinaa naida meidän Hannan----niin--mamma saa laittaa häitä----
tyttärelle häitä----»
Hän lopetti tyytyväiseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas
painaen turpean suunsa äidin huulille. Äiti koetti sysätä häntä pois,
mutta isä ei siitä välittänyt. Hanna katsoi toisaanne.
»Hannaseni», sanoi äiti, »sytytä kynttilä ja lähde kamariisi».
»Elä pelkää, lapsi», lisäsi hän puoliääneen, nähdessään Hannan vaaleat
kasvot, »elä pelkää, minä tulen aamulla heti luoksesi».
Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eikö hän arvannut,
kuinka tuskallisen pitkäksi tämä yo kävisi.
Seitsemän aikaan aamulla tuli äiti hiljaa ruokasalin läpi, yöpuvussaan
vielä.
»Isä jäi nukkumaan», puhui hän kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten hänen
pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. »Et sinä Sassaa ota, tiedän
sen kysymättäkin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siitä kirouksesta,
johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sinä et voi
aavistaa----enkä minä voi kertoa----mutta elä mene naimiseen, ellet saa
toisenmoista miestä. Saastainen yhteys saastuttaa----ja saastainen on
se mies, joka huonosti elää, olkoon maailman silmissä kuinka kunnian
arvoinen hyvänsä. Ei rikkaus eikä loisto ihmistä semmoisesta puhdista.»
Hanna kietoi kätensä äidin kaulaan.
»Mamma--rakas--»
Hän oli vähällä kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan
Kalleen, joka oli niin hyvä, niin vakava ja luotettava, parhaimpia
miehiä, mitä olla voi. Mutta hän ei sentään uskaltanut, kun Kalle oli
kieltänyt.
»Mutta jos pappa pakoittaa?»
»Sitä hän ei saa tehdä. Anna kohta jyrkkä kielto, että pikemmin pääset.
Tänään kuuluu Sassa jo tulevan.»
»Jos mamma puhuisi hänelle minun puolestani.»
»Ei lapseni, itse sinun täytyy se tehdä. Ole kohtelias, mutta samalla
horjumaton.»
Isä soitti kelloa makuuhuoneessa, ja äiti riensi hänen luokseen jättäen
ovet auki mennessään.
»Toimittakaa tulta uuniin, täällä on niin kylmä», kuuli Hanna hänen
sanovan.
Äiti yritti tulemaan takaisin.
»Kyllä minä menen sanomaan», lausui Hanna ja kiirehti kyökkiin.
»Olisiko Liisa niin hyvä ja toisi sänkykamariin puita, papalla on
kylmä.»
»Kylmä? Mikä kylmä nyt kesällä on. Tyhjää siellä vaan juonittelee.»
Liisalla oli huivi sidottuna pään ympärille ja nutun hihat
ylöskäärittynä. Hän puuhaili taikinan laittamista. Pöydällä oli korkea
kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita hän talrikilla ajoi penkillä
vieressä olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja hämmenteli että
jytisi.
»Minä vähättelen koko kamreerista. Pitää humalapäissään aina semmoista
siivoa, että ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme
ja kumma, että se kamreerska jaksaa sitä kärsiä. Minä hänet olisin
tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista
porsasta--thyi!--iljettää jo ajatellakin--»
Hanna ei kuullut enempää; hän riensi itse puuliiteriin. Palatessaan,
puusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui:
»Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.»
»Ettäkö olen valhetellut, sitten?» huusi Liisa hänen jälkeensä. »Kun te
viitsitte vielä puolustaa tuommoista isää----»
Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän
oli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin
palamaan.
»Et suinkaan sinä, Hanna, tuossa leningissä meinaa tänäpäivänä olla,
kun kosijoita odotat», sanoi isä.
»Onhan tämä hyvä», vastasi Hanna hiljaa.
»Muille ehkä, mutta ei Sassan morsiamelle. Etkös ole nähnyt, kuinka
hänen sisarensa käy puettuna.»
»Eipä Hanna vielä olekaan hänen morsiamensa», muistutti äiti.
»Melkeinpä voi sanoa että on, koska illalla jo puhuimme kaikki
valmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti tänne. Ja tikkuja kanssa. Sassa
kertoi jo pari vuotta pitäneensä Hannaa silmällä.»
Hanna oli yhä polvillaan uunin ääressä, nojasi taaksepäin, tueten
toisella kämmenellään lattiaan ja käänsi nyt kasvonsa isään. Hänen
huulensa vapisivat, mutta silmissä oli vakava katse.
»Pappa, en minä Sassalle mene.»
»Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?»
»En.»
Isä katsoi äitiin.
»Mikä tyttöä riivaa? Kreiviäkö hän odottaa?»
»Ehkei Hanna rakasta häntä.»
»Ei, minä en rakasta.»
»Rakasta, hy! Että sinäkin viitsit löpistä, vanha ihminen. Hannaa en
ihmettele. Tuolla iällä vielä haaveksitaan yhtä, toista, milloin
ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sinä vaan naimiseen
Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on
hyväluontoinen mies, sitä paitse.»
»Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.»
»Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?»
»Hän elää huonosti.»
»Ja kuinka sinä sen tiedät?»
Isä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti.
»Onhan se tunnettu asia», sanoi äiti.
»Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi. Kuuntelette
juorupuheita ja sitten ... hyi, hävetkää Ja mitä se teitä liikuttaa,
kuinka hän ennen naimistaan on elänyt. Voi hänestä siltä uskollinen
aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon
minä annan teille.»
Isä viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi:
»Kaikista vähin sopii nuoren tytön puhua ja ajatella tuommoisia. Sinä
menet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun päällesi ja odotat Sassaa.
Edeltäpuolen hän aikoi tulla.»
Hanna ei uskaltanut panna vastaan. Hän muutti toisen leningin
päällensä, mutta itki koko ajan kamarissaan, eikä voinut syödä sinä
päivänä ollenkaan.
Turhaan he kuitenkin Sassaa edeltäpuolen odottivat. Isä kummasteli ja
oli vähän suutuksissa; ei hän mitään puhunut, mutta se näkyi hänen
silmistään. Kohta päivällisen jälkeen toi kuitenkin pieni poika
kirjelappua Sassalta ja silloin isän kasvot kirkastuivat.
»Neljän aikaan tulet, Hanna, rantaan», hän sanoi, »lähdemme
purjeveneellä Vaajasaloon».
Hanna ei puhunut mitään, näytti vaan onnettomalta.
»Haudo silmiäsi vedellä, lapseni», sanoi äiti, kun isä oli mennyt
huoneesta. »Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua väkisen naimiseen
pakoiteta missään tapauksessa.»
Hanna käveli kuin unessa isän rinnalla alas rantaan, jossa iloinen
seura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siellä oli ja kaikki nuo muut
vanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seuraelämään
tottuneita. Hanna tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan; eipä hän
heitä tuntenutkaan paljon muuta kuin nimeltä. Niillä puhetta riitti ja
naurua. Välistä he lauloivatkin sekaäänisesti ja hyvin se sointui.
Heillä oli harjaantuneet äänet, eivätkä he milloinkaan epäilleet. Kun
joskus meni väärin, he vaan nauroivat.
Päivä paistoi ja selällä kävi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene
meni että hurisi eteenpäin. Mutta Hannan mieli ei sittenkään
keveämmäksi käynyt. Hän tunsi itsensä niin kovin yksinäiseksi, oli
juuri kuin kaukana kaikista, jotka siinä iloitsivat hänen ympärillään.
Eikä hän voinut käsittää, miksi Sassa juuri häneen oli mieltynyt,
vaikka hän niin mitätön oli noiden muiden rinnalla; ehkä isä kumminkin
oli erehtynyt, taikka Sassa humalapäissä puhunut semmoisia, joita ei
enää selvänä muistanutkaan.
Mutta siellä perillä hän tuli tietämään, ettei niin ollut.
He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi isä ja pari muuta vanhempaa
herraa, jotka löivät korttia sisässä. Sassa ja hänen sisarensa iskivät
silmää toisilleen. Neiti Wiik nousi ylös ja ehdoitti kävelyretkeä,
johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin jäädä sinne lehtimajaan
yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin jäävän, nousi hän ylös ja yritti
seurata toisia.
»Elkää menkö», kuiskasi Sassa, tarttuen hänen käsiinsä.
Ei auttanut mikään, hänen täytyi jäädä. Peljätty hetki oli tullut...
Kuinka vihainen isä sitten hänelle oli tämän päivän jälkeen! Ei
ystävällistä sanaa milloinkaan eikä lempeää katsetta. Mitä ikänä hän
teki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina hän sai nuhteita. Hanna
kävi niin araksi, ettei enää tiennyt, kuinka olla; pelkäsi joka askelta
ottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei hänellä entiseltäkään ollut paljon
itseluottamusta, mutta nyt se tyyten hävisi ja onnistumaton hän sitten
todenperään olikin kaikin puolin. Kun heillä oli vieraita ja hänen
täytyi tulla sisään, istui hän aina jäykkänä tuolin reunalla, puhui
vaan puoliääneen ja suurimmasta pakosta. Tyhmältä se kuului hänen omiin
korviinsakin, mitä hän sanoi. Kamarissaan hän enimmiten oleskeli, eikä
isä juuri usein sinne tullut. Mutta ruokapöydässä hän siihen sijaan sai
kiusaantua ja kestää noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat
sydämmen jäätymään ja käden vapisemaan.
»Mitä sinä pidätät vatia sillä puolen», sanoi isä kerrankin, »anna
tänne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No,
pudotapas vielä käsistäsi. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihinkään.»
»Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sitä ei joka tyttö
tee», muistutti äiti sävyisällä äänellään.
Hanna loi häneen kiitolliset silmät; tuo puolustus lämmitti hänen
sydäntään ja itsekseen hän nyt päätti tästä puolin kahta kiivaammin
polkea konettaan.
»Ompelijattareksi hän ehkä juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa.
Seuroissakin istuu kuin mikä nolla, että oikein harmikseen katselee.»
»Mutta ei se nyt olekaan kumma», puhkesi Jussi puhumaan, »niissä
melkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinhän ne ovat hienoja, ne naiset,
ja yleviä, että tulepas vaan lähelle. Äh, Hannan sijassa antaisin hyvän
päivän koko joukolle.»
»Eipä sovi sanoa, että Hanna seuraelämässä paljon aikaansa viettää»,
lausui äiti.
»Kun toki huomaa, ettei hän siellä osaa käyttääntyä eikä olla niinkuin
muut», lisäsi isä.
Hanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niellä
suuria palaisia, että kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi,
joka aina väkisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt hän tunsi, ettei
voinut enää estää niitä tulemasta.
»Mamma, saanko nousta ylös pöydästä», hän kysyi, »ei minun käy syönti».
Äiti näytti alakuloiselta.
»Nouse vaan», hän sanoi hiljaa.
Hanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa
ääreen, josta oli päivällispöytään lähtenytkin. Suuret, täyteläiset
vesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille
tyynyvaaruille hänen sylissään.
Mutta mieli kävi keveämmäksi, kun hän oli siinä vähän aikaa itkenyt.
Olipa hänellä Kalle ja Kallen rakkaus, mitä hän muusta välitti. Kalle
ei vaatinut, että hänen seuraelämässä tuli loistaa ja viehättää.
Hyväksi, kelpo vaimoksi hänen vaan oli valmistuminen, nöyräksi ja
ahkeraksi, joka löytäisi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin
tukalaa ja raskasta, mitä siitä! Pian kului kolme vuotta, sitten
muuttuisi kaikki. Ei vihaisia silmäyksiä enää, eikä tuommoista
ylenkatsetta. Kalle rakasti häntä semmoisena, kuin hän oli, ei
soimannut häntä milloinkaan vähäpätöisyydestään. Hän tiesi, ettei hän
Kallen mielestä vähäpätöinen ollutkaan, vaan juuri päin vastoin. Ja nyt
hän muisti, kuinka Kalle oli pitänyt häntä viehättävänä ja kauniina,
kuinka hän----
Kyynelet olivat jo kuivaneet, hän hymyili. Ja sitten hänen täytyi
nousta sieltä koneen äärestä ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei hän
vaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kesänä
tulisi häntä tervehtimään, niinkuin kirjeessään oli luvannut. Hän
laitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sillä peili
vakuutti, ettei hän rumempi ollut kuin ennenkään. Isä sanoi, etteivät
ne seuroissa olleet hänestä tietävinään; mutta isä olikin nähnyt häntä
vaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous häntä aina
niin painoi. Olipa hän kyllä iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja
ikäistensä parissa. Eivätkö olisi hänestä tietävinään! Kun Kalle aivan
toista pelkäsi ja sen vuoksi juuri oli pyytänyt häntä seuroja
välttämään. Ja hän päätti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta,
teki sen niin hartaasta halusta, sillä hänellä ei mitään hauskuutta
tanssista enää ollut. Kallea hän ainoastaan tahtoi miellyttää, häntä
varten ainoastaan olla kaunis ja viehättävä. Ei Sassaa eikä ketäkään
muuta.
Tuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin pöydästä. Hanna kiirehti
jälleen työhönsä, sillä hän arvasi äidin tulevan häntä lohduttamaan,
eikä toki tahtonut, että äiti yhyttäisi häntä peilin äärestä.
Äiti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen.
»Elä huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni», sanoi hän, »vaikka pappa
onkin vihainen. Tämä kyllä menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi
murtanut koko elämäsi.»
Äiti otti molemmin käsin hänen päästään kiinni ja katsoi häntä silmiin.
»Eikö totta, lapseni!»
»Totta», vastasi Hanna hymyillen.
Illempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingissä. Siitä
hänellä oli iloa ja lohdutusta taas moneksi päiväksi. Ei Kalle enää
joutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, hänellä kun oli
paljon työtä tutkintoa varten, jonka hän aikoi jouluksi suorittaa.
Mutta Hanna kirjoitti hänelle uskollisesti kerran viikossa, eikä
tuskastunut, vaikka vastaukset viipyivätkin. Joskus hänestä Kallen
kirjeet tuntuivat kylmemmiltä, ja juuri kuin väkinäisesti
kirjoitetuilta, ja silloin aina kipeä pistos viilsi sydäntä. Mutta hän
karkoitti pois kaikki epäilykset, ei hän sallinut niiden tulla heidän
väliään hämmentämään. Arvattavasti oli Kalle väsynyt liiallisesta
lukemisesta eikä sen vuoksi jaksanut virkeämmästi kirjoittaa. Sitä
enemmän hän silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siinä suhteessa
mitä suinkin voi. Ei maininnut koskaan ikävyyksistään kotona sanaakaan,
ettei turhanpäin Kallen mieltä niillä raskauttaisi. Olipa hänellä
ainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mitä enemmän hän siihen
kokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynnä nykyisen ja tulevaisen onnensa.
Salmela oli kyllä kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta
rakkaudesta, joka antoi hänelle takeita siitä, että Hannasta tulisi
hyvä vaimo, niinkuin hän oli ajatellutkin, nöyrä, hiljainen ja
ystävällinen. Hän asetti Hannan kuvan sievään kehykseen pöydälleen,
suuteli sitä ensimmältä aamuin ja illoin, mutta vähitellen hän
kumminkin sen tavan jätti, kun rupesi pitämään sitä kovin lapsellisena.
Joka kerran kun hän Hannalta sai pitkän ja lämpimän kirjeen, päätti hän
viipymättä kirjoittaa yhtä pitkän vastaan, mutta eihän se tullut
tehdyksi. Aina ilmestyi esteitä, milloin oli toveria hänen luonaan,
milloin taas johonkin meno. Mutta eipä Hanna näyttänyt sitä pahaksi
panevan. Hän oli järkevä ja hyväluontoinen, oikein kelpo tyttö. Salmela
taaskin kerran monesta aikaa suuteli hänen kuvaansa.
Lukea hän aikoi ahkerasti tänä vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin
meni, ilman että aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu
Helsingin elämä vei aikaa. Helmikuussa joulun jälkeen hän tarttui
kirjaan lujalla päätöksellä, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa,
kun oven takana kuuli toverein ääniä. Hän luki, joi virkistyksekseen
monta karahviiniä vettä päivässä, poltti puntin papyrossia
vuorokaudessa, käveli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta
nurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sitä kesti kaksi viikkoa
säntilleen. Silloin hän uupui, mieli kävi alakuloiseksi ja päätä
kivisti. Oli perjantai-päivä. Luku ei sujunut, puuttui sekä halua että
kykyä. Sohvallaan hän venyi, katsoi kelloa vähä väliin ja mietti, eikö
pitäisi kuitenkin mennä ulos virkistystä hakemaan. Kaksi viikkoa hän
oli paastonnut ja kiduttanut itseään, ei ollut viisasta liian paljon
ponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymmentä markkaa rahaa; lainaa
hänen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden
tekevä tapahtui se sitten ennemmin tai myöhemmin. Hän hyppäsi ylös,
sammutti sylkemällä papyrossin pään ja pisti nutun päälleen. Hyräillen
otti hän lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja
läksi.
Mieli tuntui kohta kevyemmältä, kun hän taas astui katua pitkin ja
katseli ihmisiä. Hullua, että hän niin yhtä mittaa oli aivojaan
vaivannut. Tästä puolin hän päätti lukea vaan aamupäivästä ja viettää
illat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eikä
suotta elämäänsä ikävöittänyt.
Ylioppilashuoneella hän tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni
kävelemään. Astuttiin katua ylös, toista alas, puheltiin niitä, näitä,
kuinka sattui. Erityisellä huomiolla he tarkastivat vastaantulevia
naisia, varsinkin niitä, jotka olivat sieviä ja kauniita. Kohteliaasti
nostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi päästyä
lausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteivät naiset
niitä kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, hänen parhaiten
onnistui toisia nauramaan saada. Eivätkä he sitä minäkään pahana
pitäneet, olihan tuo tavallista miesten kesken.
Osuivat he sitten kulkiessaan tulemaan »Uuden kuopan» kohdalle ja
samassa heräsi halu pistäytyä sisään. Ja portaita he vajosivat alas
kaikki neljä, eikä tuntikausien kuluessa näkynyt heistä ainoatakaan
takaisin tulevaksi...
Puoliyön aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja neljä herraa
hoiperteli rekeen. Käskettiin ajamaan »Tarkk'ampujan» kadulle erääsen
tunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, hän tunsi hyvin
paikan, harva ilta, ettei hän sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet
loukkua löivät, kun hän portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle
rahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi
mennä kerran. Poika kiitti, ja hämärässäkin tiedossaan ymmärsi Salmela
arvonsa kohonneen tämän auliutensa kautta. Mielihyvällä hän kääntyi
portista sisään, toiset olivat jo menneet edellä. Hevonen ajoi pois ja
katu jäi tyhjäksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei
näkynyt eikä kuulunut mitään sen enempää...
Seuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. Hän oli
riutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, käynti oli ryhtiä vailla.
Vaatteet riippuivat nuojaantuneina hänen päällään, ruumiin rähjäisyys
tunki niiden läpi ja saastutti ilman hänen ympärillään. Inhotti häntä
itseäänkin ja ylenannatti; koetti päästä pois kortteeriinsa, ennenkuin
tuttuja kadulla liikkuisi. Päässä paukutti ja sydänalassa tuntui
pahalta, eikä vetelät jalat tahtoneet häntä oikein kantaa. Päästyään
kamariinsa, hän suoraapäätä meni sänkyyn, johon riisumatta heittäytyi.
Tuossa paikassa hän nukkui sikeään uneen. Kuorsaten hän veti henkeä
puoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen
sylki valui alas tyynylle. Tylsissä kasvoissa ei sielun merkkiä
ilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja työtään teki. Kun unta oli
kestänyt kuusi tuntia yhtämittaa, alkoi naljakkuus nenän ympäriltä
vähentyä ja ihon hikirei'istä lämmin kosteus huokua. Puolipäivän aikaan
hän viimeinkin heräsi. Raoitti turpeita silmäluomiaan, örisi ja pyyhki
huulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivettä teki
mieli, mutta kukkarossa ei enää ollut penniäkään. Harmissaan kääntyi
hän seljalleen, suoristi itsensä ja torkahti vielä uneen. Mutta jano
esti kuitenkin pitempää nukkumista; hän kahnusteli ylös pöydän luokse
ja joi karahviinista lämmintä vettä. Lasi oli vielä tyhjänä hänen
kädessään, kun silmät sattuivat pöydälle ilmestyneesen kirjeesen. Hän
katsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vettä lasiin ja joi. Tarttui
sitten kirjeesen ja meni takaisin sänkyyn, joka entiseltä vielä
lämmintä höyrysi ja oli kuoppainen. Päällekirjoituksesta hän huomasi,
ettei kirje Hannalta ollut. Mutta keneltä sitten? Hän aukaisi ja
vilkaisi allekirjoitusta.
»Ahaa, setä Salmelalta Mikkelissä! Noo, mitä hän?»
»Hyvä Kalle!
Tämän kautta saan minä lähestyä sinua muutamalla rivillä ja tietä
antaa, että me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervennä, jota
samaa Jumalan lahjaa myös sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me
olemme nyt mamman kanssa päättäneet lähettää Elman Helsinkiin, koska
hänen tekee niin mielensä eikä, Jumalan kiitos, varojen puute esteenä
ole. Hän tulee sinne parhaasta päästä pianon soittoa harjoittelemaan,
johon hänellä näyttää olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja
pyytäisimme, että tekisit hyvin ja menisit junalle häntä vastaan
tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä, ja pitäisit huolta sekä
hänestä että hänen kapineistaan, elleivät sattuisi hänen
kortteeripaikastaan ketään avuksi lähettämään. Eikä nyt muuta
tällä erää, vaan jää herran haltuun, toivoo
setäsi
Petter Salmela.»
»Kahdeksastoista päivä? Sehän on juuri tänään», mutisi Kalle ja hyppäsi
ylös vuoteeltaan.
Hän alkoi kiireimmiten siistiä itseään, muutti paidan ja harjaili
vaatteitaan.
»Kunnon ukko tuo setä», ajatteli hän siinä pukiessaan, »semmoisen
varallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin
ja eikö vaan liene siellä rikkaimpia kauppiaita tätä nykyä. Hauskaa
nähdä Elma serkkua. Kaunis tyttö, luulemma, helkkarin sievä hän oli jo
pari vuotta takaperin.»
Hän siinä keskeytti ajatusten juoksun, ja, pitäen päätään pesuvadin
ylitse, valeli hän kosolta vettä niskaan ja kasvoihin.
Siisti herra se oli, joka sinä iltana ajoi ylös junalta nuoren ja
miellyttävän neidin rinnalla.
»Sinä saat minusta paljon vastusta, serkku», puhui neiti, »tulet
olemaan oppaanani, sillä minä en osaa yksin mihinkään».
»Hyvä on», hymyili serkku ja auttoi häntä reestä.
»Huomenna täytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekemään, kohta
aamusta päivin, muistatkos.»
»Kyllä.»
Hän oli erinomaisen viehättävä, Salmela vallan ihastui. Serkun
oikeudella hän tarjosi hänelle käsivartensa.
»Tuletko koko kevään olemaan Helsingissä, Elma?»
»Tietysti. Entä sinä?»
»Samoin.»
»Matkustammeko sitten yhdessä kotiin?»
»Ehkä.»
He olivat tulleet ovelle. Salmelan täytyi heittää irti tuo pieni,
hansikkainen käsi, mutta serkun oikeudella hän puristi sitä lämpimämmin
kuin muuten oli tavallista.
Kotiin tultua hän ensi työkseen korjasi Hannan kuvan pöydältä
laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan hänen asuntoansa, sen vuoksi
se oli pantava näkyvistä pois. Kirje velassakin hän taas oli Hannalle,
mutta eipä hänellä nyt ollut aikaa. Tuonnempana hän sitten kirjoittaisi
pitemmältä, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehkä
odotti siellä ikävissään, mutta hänen täytyi oppia kärsimään. Siitä oli
hänellä hyötyä elämässä.
Näin Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle
laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna
juuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen,
niinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.
Mutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei
tiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen
kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään
lohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti
kirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja
odotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin
ruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein
varmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä
vielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi
silloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen
vaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen
edessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä
vastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan.
Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän
nytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili
hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan,
vaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja
rakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa
toivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois.
»Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi
minusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.»
Kun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä.
Mutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa
sydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä,
jota hän kauan oli luvannut.
Mutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään
kirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti
viimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei
kukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä
jaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille
pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja
voimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä
kohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei
ensinkään.
»Mitäs te olette niin ikäviä», hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä
kerran siitä nuhteli, »niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista.
Niitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka
korvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman
sanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.»
Ei äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei
jaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja
painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä
kärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin
risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei
tahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi
ovea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä.
Eräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista
heikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen,
sillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla.
Väsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni
ja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että
Hanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona.
Mutta Liisa tohahti sisään.
»Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?»
Äiti äännähti ja repäisi silmänsä auki.
»Kuinka minä säikähdin», kuiskasi hän, painaen sydäntään.
»Liisa menee nyt pois, minä tulen heti», sanoi Hanna, ja annettuaan
äidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin.
»Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.»
Hanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia
siitä enää paremmaksi tullut.
Liisa suuttui.
»Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta
pääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina
takaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen,
entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.»
»Liisa!...»
Hanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja
puristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivat, huulet vapisivat.
»Se ei ole totta», läähätti hän, »se ei ole totta. Te valehtelette, Liisa.»
»Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää
Marilta, jahka tulee täällä käymään.»
Hanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko
päivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän
käveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan
luokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden,
se oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen.
Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan
mielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa
ja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle.
Viikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä
oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa
kaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen,
ettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti
joka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta
annettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas.
Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen
Helsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa
Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta
vallan toista.
Hän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.
»Onko se ihan varma?» kysyi Hanna.
»On, mutta elä sure, ei se kannata.»
»Enhän minä surekaan», sanoi Hanna ja nauroi.
Olga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi.
»Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?»
Hanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni
ja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili
häntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi.
»Ei, elä hae», sanoi Hanna.
Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa
itkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen.
»Jätä minut yksin», sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut,
mutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä
ilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin
kummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi
tahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä
mukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään
luonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi.
Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki.
Mutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi
ajattelemaan.
Hän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut.
Hän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa,
toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja
ylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä
vuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin
alentanut itsensä.
Hän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne
uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän
nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän
kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän
kauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää.
Jumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen
rukouksiaan.
Kuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden.
Eikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut.
Ei merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin
sanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille
hyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi
ollut, että isä olisi juomasta lakannut?
Kuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa
vaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen
saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.
Tämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista
kirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui
päivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä
nuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti
suurta ääntä milloin mistäkin.
Viikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut
milloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut
ajatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas.
Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään.
»Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi»,
sanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, »onpa hänellä pensiooni
minun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin
vähällä toimeen.»
Hyvähän tuo oli niinkin...
Hanna hymyili vähän katkerasti. Hän muisteli neiti Saveniusta
rännikadun varrella, hänen myrttiänsä ja pientä kamariansa, hänen
silmälasiansa ja terävää leukaansa.
Hyvähän tuo oli niinkin...
Hanna oli vähän muuttunut kasvoiltaan; otsassa silmäkulmien välillä oli
syvä ryppy ja huulien ympärille oli ilmestynyt jäykkiä piirteitä.
Ahkera hän oli käsityölle ja paljon hän vaatteita valmisteli. Mutta
ajatukset sen ohessa kävivät yhä raskaammaksi.
Mitä varten hän oli maailmaan tullut, mikä tarkoitus oli hänen
elämällään? Siinä kysymys, joka lakkaamatta häntä vaivasi ja jolle hän
ei vastausta saanut.
Sitten tuli toinen kysymys. Mitä varten oli maailma luotu, ja mitä
varten oli kaikki pyörimään pantu? Mitä varten tuo levoton, rientävä
kulku joka taholla, tuo rauhaton liike äärettömiin avaruuksiin saakka.
Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen
uneen, tai hävittää ne olemattomuuden yöhön. Hän oli väsynyt, kuolemaan
asti väsynyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hyörivät ja pyörivät turhan
voiton tähden. Mitä iloa heillä oli sen saavuttamisesta, tyydyttikö se
koskaan heidän hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista elämän
kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka
eivät mitään tunteneet, eivätkä mitään toivoneet.
Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin
mitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta
ilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan.
Syntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä
saavuttamatonta toivonut.
Hän herkesi lähestymästä sitä Jumalaa, jonka töitä hän ei käsittämään
kyennyt. Mutta siihen mielentilaan päästyään oli kuin viimeinenkin
toivon kipinä olisi sammunut ja elämän halu tyyten loppuun rauennut...
Koneentapaisesti hän käveli, koneentapaisesti hän söi ja nukkui,
koneentapaisesti hän neulaansa liikutti.
Välistä hänestä tuntui siltä kuin olisi sielu karkoittunut pois
ruumiista. Hän näki esineet, kuuli äänet, toimitti tehtävänsä ja
vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus
ja kummallinen pelko hänet silloin valtasivat. Aivoissa oli outo
kiristävä tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja sydän sykki
levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden
henki häntä vainosi, niin hänestä tuntui, uhaten joka hetki syöstä
hänet alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.
Voimat vähenivät, rauhattomuus yltyi. Unettomat yöt ja ilottomat päivät
eivät sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti
hänen suonissaan, se milloin jytkytti ja löi, milloin taas kovin
hitaasti kulki. Kylmä hiki usein nousi hänen ruumiisensa, varsinkin
öisin kun hän hiukkasen unen hortoon meni.
Äiti ei mitään aavistanut, vielä vähemmin muut. Ei hän voinut siitä
kenellekään puhua, kärsi itsekseen vaan.
Oli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten jälkeen.
Yksikolmatta hän vasta oli täyttänyt ja näin surullisen kolkoksi elämä
oli muuttunut. Kaunis kesäinen päivä vietteli häntä ulos; monta viikkoa
oli kulunut siitä kun hän viimeksi oli portista kadulle astunut.
Honkaniemelle hän läksi ja istui siellä monta tuntia järven rannalla
huojuvien heinien keskellä. Ei ajatellut mitään, eikä tuntenut mitään,
lepäsi vaan ja kuunteli luonnon ääniä. Palatessaan hän poimi kukkia ja
laittoi niistä kimpun.
Rännikatua hän tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli
auki; siellä istui raukka pöytänsä ääressä yksin. Terävä leuka nousi
ylös, silmälasit kiilsivät Hannaa kohden.
»Tahdotteko kukkia?» kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan
ikkunaan.
Vanha neiti hämmästyi, tempasi ensin taaksepäin, mutta lähestyi sitten
jälleen.
»Kiitoksia», lausui hän ja otti kukkaset käteensä. Hän vei niitä
kasvoilleen, ja Hanna läksi pois. Vanha neiti kurotti päänsä ikkunasta
ja katseli hänen jälkeensä aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta kääntyi
ylöspäin.
Ja huomispäivänä hän taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten
isälle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa,
ja isä väitti, ettei hänen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin.
[1886.]