Toisena pääsiäispäivänä läksi Hanna Edlan luokse, pyytämään sanakirjaa
lainaksi. Sattui niin hyvin, että hän tapasi Woldemarin kadulla, jota
hän juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yhtä matkaa eikä
puhuttu ensin pitkään aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo lähestyä Edlan
kotia, kun Woldemar kysyi, oliko hän lukenut tuon kirjoituksen. Kyllä
hän oli. Ja mitä siihen vastaisi? Hannan pää painui alas ja silmät
kiintyivät maahan. Eihän ollenkaan ymmärtänyt mitä vastata. Eikä olisi
saanut sanaa suustansa, ei vaikka.
Woldemar kävi levottomaksi. Kysyi, oliko näyttänyt kenellekään.
»Ei, mutta----»
Hanna olisi mielellään tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet,
etteivät koskaan toisiltaan salaisi mitään.
»Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?»
»Mutta--»
Ei hän voinut enempää, täytyi jättää siihen. Olivatkin jo portilla ja
Ines yhtyi heihin, hän oli myös Edlan luokse menossa. Woldemar otti
heiltä jäähyväiset ja Hanna huomasi, että hänen katseensa oli
surullinen. Hanna oli siitä vähän pahoillaan; heidän välinsä oli jäänyt
epäselväksi ja se oli hänen syynsä.
Sitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen
viikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella
kuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja
kuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään,
sillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen
aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli
vieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina
siellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren
Kiuruvedeltä. Äiti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun isä tuli
ilmoittamaan, että hän oli pyytänyt heitä jäämään päivälliselle. Ei se
ihan hyvin sopinut äidin mielestä, heillä sattui sinä päivänä olemaan
vähän liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein
kunnollista, olisi sietänyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana
vaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eivät välitä. Mutta ehkä
hän saisi jotain kolmatta lajia lisäksi, kun tuumaisi Marin kanssa.
Äiti pani merkin postillaan ja läksi kyökkiin.
Vähän ajan päästä tuli isä uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa
saliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei
hän kehtaisi, kun ei osannut mitään. Mutta isä vaati ja hänen täytyi
mennä. Hän soitti »La prière d'une Vierge». Herra Wiik tai »Sassa
herra», joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin,
seisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa,
silmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat,
huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki
vastenmielisen vaikutuksen. Mitä varten hänen vielä tarvitsi häntä
katsella niin yhtämittaa. Se varsinkin kiusasi tällä haavaa. Olisi
tahtonut kieltää, mutta eihän se käynyt laatuun. Pianoa hän siihen
sijaan löi, että kielet paukahtelivat, eikä hän silmäluomiaan
kertaakaan nostanut, ei harmistakaan.
Vallesmanni ja isä istuivat pöydän luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun
Hanna oli lopettanut kiittivät häntä molemmat vieraat; Sassa herra
sanoi hänen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla
vähän enemmän. Hanna ei osannut muuta, ja sitten hänellä oli niin
paljon lukemista. Vaan isä ei antanut hänen mennä; soittakoon vielä,
täytyi hänen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja
uudelleen täytyi Hannan istua pianon eteen. Hän oli alkanut »Lieder
ohne Worte», kun ovi aukeni ja Olga katsoi sisään. Nähtyään vieraat,
vetääntyi hän takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja
juoksi hänen luokseen.
»Tule kävelemään», kuiskasi Olga puoliääneen. »Ne odottavat meitä
portilla.»
»Ketkä?»
»Woldemar ja Tirri.»
»Voi en minä pääse. Täytyy soittaa noille herroille,»
»Että sinä viitsit. Jätä heidät ja tule pois meidän matkaan.»
»En voi, en vaikka mikä olisi.»
»Sinulla on hauskempi heidän seurassaan, niin, tietysti. Hyvästi
sitten!»
»Olga, elä mene, hyi, kuinka sinä olet paha.»
Hanna riensi jäljessä portaille.
»Olga, Olga!»
Mutta Olga vaan meni; yhden kerran katsoi vielä taakseen ja huusi puoli
kiusalla, puoli leikillä:
»Kyllä sanon, mikä sinua estää tulemasta, kyllä sanon.»
Ja silloin hän jo katosi porttikäytävään. Hanna palasi sisään
jotensakin nolona ja soitti herroille »Lieder ohne Worte».
Kun vieraat päivällisen jälkeen sanoivat jäähyväisiä, pyysi herra Wiik
heitä seuraavana sunnuntaina Vaajasaloon; hän tulisi itse noutamaan.
Sunnuntai kaiketi sopivin siinä suhteessa, että Hanna olisi vapaa
koulusta.
Isä kohta hyväksyi kutsumuksen; äiti arveli, ettei hän ehkä voisi
jättää kotia, sillä palvelijat tahtoivat mielellään olla ulkona
sunnuntaisina. Hannalta ei erityisesti kysyttykään; seurasi niinkuin
itsestään, että hän tuli mukaan, silloin kuin otettiin. Eikä hän
uskaltanut panna vastaan, kun isä kerran niin määräsi.
Maanantaina Hanna kysyi Olgalta, mitä pojat olivat sanoneet, kun hän ei
tullut kävelemään. Eivät olleet virkkaneet siihen mitään, kertoi Olga.
Mutta heillä oli niin hauska; Ines oli haettu mukaan ja Puijon torniin
olivat menneet, jossa lauloivat ja hyppivät ja keikkuivat monta tuntia.
Ehkä siitä nyt syntyisi juttuja kaupungilla, mutta syntyköön vaan.
Ihmiset saivat puhua mitä hyvänsä, he eivät välittäisi, ei tippaakaan.
Ei tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli
miellyttävä ja kuinka hänellä oli kauniit silmät. Hän oli ehdottomasti
etevin kaikista tämän vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen
myönsivät; Hanna kuunteli ja vaikeni.
Ei historian kertaus sinä päivänä käynyt oikein hyvin. Koko luokka oli
vähäisen niinkuin väsynyt. Kevätilmako sen lienee vaikuttanut, vai
muutenko voimat riutuivat näin lukuvuoden lopussa.
Ei nähnyt Hanna tälläkään viikolla Woldemaria, ei vilahdukseltakaan.
Sunnuntaina, kenties, olisivat sattuneet jossakin yhteen, mutta silloin
täytyi lähteä Vaajasaloon. Edellä puolenpäivän herra Wiik jo tuli heitä
hakemaan. Kertoi äitinsä ja sisarensa odottavan heitä päivälliselle.
Hannalla oli hirveän suuri respekti tuota äitiä ja tuota sisarta, ja
ylipäätään kaikkia vanhempia naisia kohtaan. Ne olivat niin järin
nuhteettomia ja viisaita; tarkastivat heitä, taitamattomia tyttöparkoja
tutkivalla katseella ja löysivät varmaan aina jotain moitittavaa.
Pelvosta tulikin heidän seurassaan tavallista jäykemmäksi ja
harvapuheisemmaksi. Nyt häntä erittäin ahdisti kun äiti vielä jäi
kotiin, niinkuin oli uhannutkin; hänen kanssaan olisi sentään ollut
kuin turvan takana.
Isä ajoi edellä toisessa hevosessa, Hanna ja herra Wiik seurasivat
jäljessä. Keli oli huono, reki töyssähteli alituiseen kadulla.
Varovaisuuden vuoksi piti herra Wiik käsivarttansa selkälaudalla ja
Hanna koetti istua suorana ollakseen siitä kauempana; mutta joka kerran
kuin hevonen tempasi vauhtia, nytkähti hän taaksepäin ja tunsi aina
tuon vieraan käsivarren ympärillään. Kadunkulmassa kun käännettiin se
tukevasti tarttui häneen kiinni vyötäisten kohdalta, sillä reki vähän
luikui. Hannasta tuntui pahalta, hän väänsi päänsä syrjään ja katsoi
toisaanne. Samassa näki hän Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa,
silmät kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eikö hän olisi
tuntenut? Mutta sehän oli mahdotonta, koska he olivat aivan likellä ja
siinä käänteessä juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa
taakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nykäisi
ohjaksista ja hevonen vilisti eteenpäin.
Herra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja
luetteli ketkä tytöt hänen mielestään olivat kauniimpia. Yksi oli, joka
kuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nimeä hän ei tahtonut mainita.
Kysyi, eikö Hanna arvannut, ja Hanna sanoi »ei», vaikka hyvin tiesi
Sassa herran häntä tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa
herra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta
väkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan
reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra
kumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja
haluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä. Mutta hän malttoi
mielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa
vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli
välttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti,
kun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden
eteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti
etehisessä päällysvaatteet huostaansa. Saattoi häntä sitten komeaan
saliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekivät
puolipimeäksi. Peräseinä oli täynnä korkeita kasveja; huonekalut, jotka
olivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen säännöttömyyteen,
näyttivät peloittavan ylpeiltä silkkipäällyksineen korkealle
kohonevilla täytteillään. Salin ylhäinen isoisuus painoi Hannalta
kaiken rohkeuden alas; hän tunsi itsensä nyt mitättömän pieneksi eikä
halveksinut enää herra Wiikiä, joka liikkui luontevalla varmuudella
tämän komeuden keskessä. Molemmilla sivuseinillä olivat kaksipuoleiset
ovet auki toisiin huoneisiin, yhtä korskeasti sisustetut nekin. Neiti
Wiik tuli hymyillen vastaan ja vei häntä pöydän luokse istumaan. Isä
oli ennättänyt edeltä, Hanna kuuli hänen äänensä oikeanpuoleisesta
huoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, jättäen hänet vastaiseksi
sisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siinä kun hän istui jäykkänä
ja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti
liikuttaa. Levottomana laski hän itsekseen tuntimäärät siihen
pelastavaan hetkeen, jolloin hän taas istuisi reessä, matkalla kotiin.
Tuossa yhdeksän aikaan illalla otaksui hän sen viimeistään tapahtuvan.
Jos lähtisi isä ennen; mutta ei hän sitä juuri uskaltanut toivoa.
Kaiketi hän oli hyvin ikävä ja typerä neiti Wiikin mielestä, kun ei
hänellä ollut mitään puhuttavaa; eikä hän keksinyt semmoista sopivaa,
vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi,
kuului ääni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi
keskustelua yhdestä ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi
sikseen, kun Hanna vaan mykkänä kuunteli eikä virkkannut mitään.
Kuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli
vähän helpompi olla, sillä ajatukset kääntyivät muuanne ja tuo kiusaava
kainous jäi taaemmaksi.
Mutta sitä tukalampaa oli taas päivällispöydässä, siihen kun paitse
talonväkeä ilmestyi vielä pari vierasta herraa, molemmat kaupungin
hienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties'
milloin, ehkä jo edellisenä päivänä. Heidän ja neiti Wiik'in välillä
syntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eikä Hanna osannut muuta kuin
ihmetellä, miten liukkaasti puhe sujui noilta seuraelämään tottuneilta
maailman ihmisiltä. Ei hän ikinä oppisi, niin Hanna itsekseen päätti,
eikä hän noin vapaata ja taitavaa käytöstapaa liioin pääsisi
omistamaan. Että hänen jo täytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian;
olisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ikänsä.
Iltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti
Munsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset
menivät kumpikin ulos portaille heitä vastaan. Hanna sai tilaisuuden
lähestyä isää ja kuiskaten kysyä häneltä, eivätkö jo kohta lähtisi
pois. Mutta isä sanoi, ettei toki vielä, pitihän heidän nyt olla siellä
vähän aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin
läksyistä, vaan se hämmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella
pauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin
painavaan jylhyyteen. Heillä oli ollut äärettömän hauska matka, mutta
vähän kylmä, ja nyt heidän täytyi heti tanssia, että lämpeneisivät.
Neiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut päältään, juoksi suoraan
pianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut
jäljessä sisään sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ympäri huonetta
lensivät, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tieltä pois ja tuli
pyytämään Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin
takana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vetääntyi Hanna
takaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia
tarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja
naurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa
pyydettiin soittamaan polkkaa; hän vähin vastusteli, pelkäsi ettei
osaisi pitää hyvää tahtia; mutta neiti Wiik väkisen vei häntä pianolle.
Se kävi mainiosti; kaikki tanssivat ja hän sai jatkaa, siksi kuin
lopulta jo halusivat lomaa, jolloin hänelle oikealta ja vasemmalta
kiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkapäitä, herrat
joivat hänen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyykäytti päätä
suosiollisesti hymyillen.
Hanna meni jälleen entiseen paikkaansa, loi ohikäyden silmänsä herrojen
huoneesen ja näki pelipöydän olevan esillä. Hän huokasi, sillä nyt hän
varmaan tiesi, ettei isä hevillä malttaisi kotiin lähteä. Omiin
mietteihinsä hän sai vaipua, siellä missä istui kasvien takana, pieni,
hiljainen koulutyttö. Muut hänet pian unohtivat, ei tahallaan, mutta
huomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat
seuraelämän hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut tähän
henkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eikä häntä kukaan
muistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta hän oli
kiintynyt pelipöytään toisessa huoneessa.
Sieltä kasvien takaa hän katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin
varsinkin hänen silmänsä kiintyivät. Kuinka hän oli miellyttävä, hieno
ja samalla vapaa käytöksessään, pieninkin liike niin pehmeä ja
viehättävä. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin hän, Silmät loistivat
ja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyssä. Jotain arvokasta
hänellä oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siinä tavassa, jolla
hän kantoi päätään. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut
silmiään hänestä kääntää, niin ihastunut hän oli. Joka kerran, kun
neiti Munsterhjelm lähestyi sitä nurkkaa, jossa hän istui, rupesi sydän
lyömään, hän ikäänkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni
ohitse, eikä nähnyt häntä ollenkaan.
Totitarjotinta vietiin salin läpi herrojen huoneesen. Hanna seurasi
sitä pelvolla ja nyt hänen koko huomionsa kääntyi sinne. Avonaisesta
ovesta hän näki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa
vettä päälle ja hämmentivät lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia.
Mitä, jos isä joisi itsensä humalaan!
Tuo ajatus sai veren jähmettymään hänen suonissaan. Mitä sanoisivat nuo
kaikki, hän näki jo selvästi heidän kauhistuksensa. Ja millä lailla
saisi hän isää hallituksi; entä sitten kotimatka! Yhä tuskallisemmaksi
hän tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta isä istui
syrjässä, ettei voinut häntä nähdä. Äänen kuuli. Eikö se ollut käheä ja
eikö hän jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein pyörrytti, ei tiennyt
mitä tehdä, oli aivan kuin tunnottomana. Silmät mustenivat, korvissa
suhisi. Sitten hän äkkiä syöksyi ylös ja meni suoraa päätä neiti Wiikin
luokse. Hän voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik
olisi hyvä ja pyytäisi veljeään sanomaan isälle. Täytyisi heti päästä
lähtemään, hän muuten tukehtuisi. Naiset hämmästyivät. He hiljenivät
kaikki ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Eikö olisi parempi, että hän
panisi vähäksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehkä se menisi pian ohitse,
arveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan
pyrki; neiti Wiik kutsui veljeään kynnykselle ja kertoi hänelle siinä
kuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelipöydästä ja
jätti kortit toiselle. Sassa ja hän tulivat kiiruusti salin poikki
Hannaa katsomaan; isä koetteli hänen kättään, se oli kylmä ja jäykkä.
Joku muisto heräsi; hän pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin.
Naisista joka ikinen tarjosi apuaan, mikä toi vettä, mikä viiniä.
Hannalle tuo ystävällisyys teki hyvää; hän rupesi jo muutenkin
tointumaan ja katui vähän sitä häiriötä ja levottomuutta, minkä hän oli
matkaansaanut, sillä isä olikin vielä aivan selvä. Kotiin hän sentään
halusi yhä varovaisuuden vuoksi, eikä siitä syystä huolinut ilmoittaa,
että pahoinvointi oli melkein ohitse.
Kaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki
etehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin
pihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi,
että oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin. Kuski sivalsi
hevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsensä onnelliseksi, aivan kuin olisi
vankeudesta vapaaksi päässyt; päätti pyhästi, ettei hän milloinkaan
enää Vaajasaloon tulisi.
Isä piti hänestä hyvää huolta, kysyi kuinka hän voi, oliko jo parempi.
Kyllä hän oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei häntä enää vaivannut
mikään, että hän jo oli ihan terve; pelkäsi, että isä mahdollisesti
katuisi pikaista poislähtöä, hyvässä lykyssä antaisi vielä kääntää
hevosen takaisin.
Ilma oli leuto, mutta taivas kuitenkin tähdessä. Jäällä oli liukas
keli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittivät aina väliin
pieniä jääsirpaleita rekeen. Ympäristöä ei avaralta näkynyt, noin pari
syltä tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki hämärään. Hanna nojautui
taakse ja loi silmänsä ylös avaruutta kohden, katseli tähtiä ja
ajatteli niitä suurina taivaankappaleina, jotka äärettömyydessä
määrättyä rataansa kiersivät. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki
käsittämään rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta väsyi pian ja
palasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he
kolme pientä ihmistä yhdessä ajoivat Kallaveden selkää. Kuski
moiskahutti suullaan hevoselle, isä hengitti raskaasti, hän oli
nukkunut; reki luisti eteenpäin ja jää ratisi jalaksien alla. Hannan
ajatukset kääntyivät Woldemariin...
Seuraavana päivänä hän astui hyvin hitaasti kouluun mennessä ja ehkä
vielä hitaammin sieltä palatessa. Pysähtyikin väliin, tähystellen katua
eteen ja taakse, joka kulmassa hän viivähti hiukan, että sai kaikki
neljä suuntaa tarkastetuksi. Ei näkynyt, ei kuulunut etsittyä missään.
Kukkatorin viimeisessä käänteessä hän seisahtui puhelemaan toverien
kanssa, joista hänen tässä piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisevään
ojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten
silmät taas lensivät ympäri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, hän ei
tullut. Toverit sanoivat jäähyväiset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin
lähteä kotiin. Allapäin pahoillamielin hän astui lyhyen, jäljellä
olevan matkan. Mikä Woldemaria vaivasi? Oliko hän kipeä?
Päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyjä luettiin. Kyllä
kaduilla aina oli ihmisiä, lyseolaisia ja muita, vaan sitä ainoata ei
näkynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko häntä
tavanneet. Eivät olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niinä aikoina
kiusaantuvan hirveässä työssä, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi,
tuli toinen. Woldemarilta oli ylipäätään käynyt hyvin, sen Olga tiesi.
Ja sitten hän jo eräänä päivänä kertoi kohdanneensakin häntä. Olivat
puhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mitä. Hanna sai
kauan häntä kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli
sanonut, ettei hän enää ollenkaan pitänyt Hannasta. Oli luullut hänestä
vallan toista, mutta oppinut vasta hiljan häntä paremmin tuntemaan. Kun
Olga oli koettanut Hannaa puolustaa, hän vaan oli nauranut ivallisesti
ja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sitä mitenkään kertoisi, ei
vaikka Hanna kuinka pyytäisi.
Mutta Hanna ei pyytänytkään, hän oli kuullut tarpeeksi. Huulet
puristuivat kokoon, sydäntä vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan
virkkamatta meni hän puittimiensa luokse. Käsityötunti alkoi.
Illalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin
huoneessaan. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti raskaasti eteensä.
Kello napsutti seinällä, viisari verkalleen siirtyi, muuta ääntä ei
kuulunut huoneessa eikä koko talossa. Kauan hän oli tuossa istunut
osoittamatta mitään elonmerkkiä. Kynttilä paloi loppuun, valkea
leimahti vielä piipusta ylös muutaman kerran, porahti ja sammui. Hän
heräsi kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttilän.
Seisoi siinä hetken väsyneenä ja pyyhki käsivarrella hiuksia ylös.
Valittava huokaus nousi syvältä hänen rinnastaan. Sitten kädet ristissä
seisoi hiljaa taas. Silmät sattuivat paperiin, joka oli hänen edessään.
Sanat »sinun Woldemarisi» irvistivät siellä häntä vastaan. Hän otti
paperin, vei kulman siitä kynttilän tuleen ja viskasi sen palavana
uuniin. Katseli, miten valkea käärmeen tavoin kiersi ensin reunat
ympäri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa.
Viimeiseksi hän vielä luki sanat: »elämä on koulu», mutta pian nekin
hävisivät liekin sisään. Kun tuli sammui, oli jäljellä vaan hieno,
musta levy, joka keveästi häilyi harmaalla tuhalla.
Lukukausi kallistui loppuaan kohden, aika läheni, jolloin
erotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan
hajaantuisivat, yksi sinne, toinen tänne. Ikävällä mielellä he siitä
olivat useimmat. Tänä vuonna heissä vasta oli herännyt tiedon halu ja
järki oli ruvennut asioita käsittämään. Kiihkeällä innolla he pyrkivät
oppiaineissa eteenpäin, tunnit menivät kuin siivillä. Ja nyt se juuri
loppuisi, loppuisi koko ijäksi! Eikä heillä olisi enää tuota hauskaa
toverielämää, eivät näkisi toisiaan ehkä pitkään aikaan. Se niin
kummalliselta tuntui, ettei sitä voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan
oli, että eivät he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan.
Noin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen
luokan tytöt kävivät kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin
useimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen jälkeen ollut häntä
nähnyt. Yhden ainoan kerran hän yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna
kun huomasi, kääntyi äkkiä toiselle kadulle. Voimiaan täytyi hänen
silloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat hänen
jalkansa olivat.
Toverien kanssa hän vältti mainita Woldemarin nimeä ja kun muut hänestä
puhuivat, joka usein tapahtui, näytti siltä kun Hanna ei olisi
kuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa,
näkemään toisiaan joka päivä!
Hanna ei katsonut sinnepäin, ei vahingossakaan. Teroitti silmänsä
rovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana hänen huuliltaan
korvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan hän myöskin koetti hallita;
mutta yhtähyvin hän aina tiesi säntilleen kohdan, missä Woldemar istui,
ja tunsi hänen läsnäolonsa joka hetki elävästi sielussaan. Se
väkisenkin häiritsi häntä ja esti täydellistä antaumista uskonnollisten
liikutusten valtaan. Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja,
varsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui
ja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei
niin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga
esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja
kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti
rukouskirjoja ja saarnoja, makasi kädet ristissä kaiket yöt, että
Jumala antaisi hänelle anteeksi kovan, paatuneen sydämen ja pehmittäisi
sen, tekisi sen lumivalkeaksi.
Päivää ennen vannottamista oli Olga saanut selvän armonosoituksen
ylhäältä. Hän seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki.
Silloin pääskynen lensi sisään, kiersi hänen päänsä ympäri ja pujahti
ulos taas. Ja hän kertoi siitä riemuten toisille; Hanna rukoili, että
Jumala antaisi hänellekin merkin, se olisi häntä suuresti lohduttanut.
Mutta turha oli hänen toivonsa, ei hän saanut ulkonaista eikä
sisällistä todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli hän
viimeisen yönseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yhtä mittaa.
Kun he sitten olivat alttarin ympärillä ja vannoivat uskossa lujana
pysyä elämänsä loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin
kaikista, ei mahdollinen mihinkään. Muut olivat Jumalaa likempänä, hän
seisoi yksin taaimpana, kaukana heistä; sai iloita, jos löysi sen
verran armoa, ettei tänä tärkeänä hetkenä tykkänään heitetty pois
kaikkivaltiaan kasvojen edestä. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin
johdolla virren: »Jesu ystävän on paras.» Rovasti antoi heille merkin
langeta polvillensa. Tytöt itkivät melkein ääneen, mutta Hanna vaan
vapisi. Virren sävelet täyttivät koko avaran kirkon; ehkä seurakunnan
esirukoukset jotain vaikuttaisivat heidän hyväkseen, hänenkin, joka
huonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita
ihmisiä kohtaan, jotka istuivat penkeissä ja hänen puolestaan Jumalaa
lähestyivät. Äitikin oli siellä ja isä. Hiukan turvallisempana hän
uudelleen uskalsi kääntää sielunsa ylös korkeimman tykö, sulautuen
palavaan rukoukseen. Sälyttäköön hän, kaikkivaltias, ristin kuormaa
hänelle elämässä kannettavaksi, lähettäköön suruja ja murheita, mutta
elköön häntä hyljätkö. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon.
Jumalaa hän tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka.
Oli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui
valkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein
anteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Isä ja
äiti tulivat myöskin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa.
Aamiaista ei syöty, juotiin vaan kahvia leivän kanssa. Totisia olivat
kaikki, äiti luki, isä käveli, eikä puhunut paljon mitään. Kasvoissa
oli tuo puhdas ja sileä kuulle, joka saippuan ja partaveitsen jäljet
ilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli lähdettävä.
Rippilapsille oli sijaa säilytetty ensimmäisissä penkeissä alttarin
luona, pojille oikeaan, tytöille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti
heille paikat ja sulki penkkien ovet heidän jälkeensä. Hiljaisuus
vallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen,
joskus taas myöhempään tulevien hiipiviä askeleita. Kun tytöt olivat
siunanneet itsensä, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin
alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sillä välin kuin
jumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat
ensimmältä kumminkin; silloin ainoastaan sävähtivät kun pappi
alttarille tuli, kantaen kädessään hopeista astiaa, jonka päällä oli
purppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. Jännityksellä he
myöskin katselivat, kun hän kaasi viinin karahviinistä kalkkiastiaan,
josta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan jälkeen
alkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyivät
nenäliinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja tärisevät
huokaukset yhtyivät urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynnä
lukkarin vuorolauluun. Pojat sitä vastaan istuivat kuin kynttilät
penkissään ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteensä. Ei heitä
semmoiset huolet vaivanneet kuin tyttöjä, eivätkä he oikein ymmärtäneet
heidän rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi,
toiset taas puoli ivalla, puoli säälillä sitä vaarinottivat. Olivat ne
tytöt sentään vähän kummallisia!
Tytöt puolestaan myöskin ihmettelivät poikia. Koko rippikoulu-ajalla he
eivät kertaakaan itkeneet; vähän totisempia olivat muutamat, ja
välttivät ne sentään kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta
katuvaista mieltä, tuskaa, nöyryyttä, pelkoa ja parantumisen halua ei
heissä paljon huomannut. Juuri viimeisenä päivänä, heti sen jälkeen kun
rovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi erään koulutoverin
veli: »mene hiiteen», kun sisar hänelle hiljaa jotain sanoi. Tytöt sen
kuulivat ja kauhistuivat. Minkä kirouksen hän, poloinen, vetäisi
ylitsensä, kun oli noin paatunut. Ja vähän he sivumennen sen ohessa
itsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran
ehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen,
vaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään
salaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista
kyyneleistään.
Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa
löytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä
odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: »O Jumalan pyhä
karitsa!» Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin,
ja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa
alttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun
peittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä
pyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan
läsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko
maailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa,
sai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena
vastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän
nautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki
nousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla
kun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen
valoon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa;
palautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän
rajoitettuun piiriin.
Hyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun
kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä.
Heilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä.
Istuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti
käytiin ruokaan kiinni.